Är det här allt som blir så dör jag..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Ta mig till kärlek
ta mig till dans
Ge mig nåt som tar mig någonstans
För jag vill veta om kärlek finns

Jag kommer aldrig att komma tillbaka..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Kom låt oss ta varandras händer..

..när julen är här.

Niin se joulu oli ja meni. Ei välttämättä ihan virallisesti, mutta huomenna on jo aika palata Ouluun ja ryhtyä muuttajaksi. Ehdottivat jo mulle ammatiksikin tuota muuttomiehen hommaa, kun tuntuu aika tiheään tapahtuvan. Jospa kuitenkin pysyisin vanhassa tutussa, taitaa olla enemmän minun juttu :)

S-huolet eivät ole enää tänään painaneet. Se soitti, on siis hengissä. Numero tallennettu takaisin puhelimeen, ainakin toistaiseksi. Saa nähdä, voidaankohan me ikinä olla oikeasti silti kavereita.

Mutta lopulta kuitenkin olen aika paljon samassa tilanteessa kuin olin viime vuonna tähän samaan aikaan. Mie olin silloinkin eronnut, joskin noin sata x lähempänä joulua, eli olin kai noin sata x pahempana. Ja vaikka jälkeenpäin ajattelenkin minun ja K:n suhteesta aika lailla eri tavalla kuin ajattelin silloin, niin myönnän toki olleeni ihan rikki silloin. Silti nyt tuntuu (edelleen), että olisin menettänyt enemmän. En edes tiedä miksi. Tai tiedänkin, mutten aio niitä näin julkisesti alkaa erittelemään.. A little privacy, vaikkette te melkeis kukaan minua tunnekaan :)

Oli tarkoitus nyt jo jouluaikana laittaa vuoden 2007 koostetta. Vaihderikasta kai, ja hirmuisen nopeaa tuntuu tapahtuneen kaikkea. Uskoisin, että kun sen kaiken kasaan, näen jo paljon selvemmin.. Mutta niin kuin monesti aiemminkin, aika loppui myös tällä kotikäynnillä. Palaan kootun vuoden pariin myöhemmin, mutta tulee se vielä. Mie itse sitä ootan ellei kukaan muu. Tekee hyvää kerrata ja muistella. Nähdä kaikki se, mistä on päässyt eteenpäin. Tai ainakin tulee pian pääsemään.

Joulua hallitsi aika pitkälle meidän pikku Kullannuppu. Voi miten suloinen toinen voi olla? Katsokaa nyt miten se hymyilee. Ihka ensimmäistä kertaa olen reilun kuukauden ikäisen vauvan kanssa saanut nauraa vedet silmissä ja ihan vatsalihakseni kipeiksi asti. Toinen on ihan hassu ja suloinen ja maailman rakkain :)

Lopulta kaikki sujui hirmuisen paljon paremmissa merkeissä kuin olin odottanut. Kyyneleitä kyllä valui poskille paljon. Mutta ei enää tänään, eikä edes aattoiltana. Kun on paljon ihmisiä ja paljon tekemistä, ei ehdi itkeä. Ehtii vain sysäämään syrjään kaiken sen kurjan, siirtämään ajatukset kohti jonnekin aivan erilaisia asioita. (Niinkuin Totta puhuen-peliä, johon on tänä jouluna tutustuttu. Mukavaa hömppää ja samalla omienkin mieltymysten ihmettelemistä.) Joulua mie oon aina ennen rakastanut. Nykyäänkin tykkään toki joulusta, mutta ei mikään tunnu olevan samalla tavalla enää. Kun on yksi jatkuva kyynelten tuoja. Ja toinenkin, joka tosin on kahtena viime vuonna ollut ihan eri ihminen ja osittain eristä syistäkin. Still, I believe in the good, ja varmaankin ensi vuonna mie saan olla sataprosenttisesti onnellinen (Jos sellainen olotila nyt ikinä on mahdollinen. Niin positiivinen miekään en voi olla :)), hymyillä ja nauttia jouluolosta ilman ainuttakaan huolenripettä.

Toivottavasti kaikilla on mennyt joulu ihanasti, ja saan pian teidänkin blogeista lukea ihania, rakkauden täyteisiä joulukertomuksia.


..ja Sinni on tainnut oikeasti kadota jonnekin? Harmitus :(

I don't know if I wanna keep trying to breeth for you

Se olis yötä vaille jouluaatto. Koko päivä on touhuttu menemään, kinkku paistettu ja laatikot tehty valmiiksi. Kaikki on valmista huomista varten. Miten se voi olla jo huomenna? Mutta joulupukki saa tulla, katsomaan meitä ja pikkumiestä. Fiilis on hakusessa, mutta kun on niin monta asiaa, jotka mieltä painavat..

Olen viikon verran taistellut, soittanut ja halunnut jutella. Mutta toinen on päättänyt olla kusipää. Pistää oman elämänsä ihan solmuun. Ja mie sen kun huolehdin. Ja huolehdin ja huolehdin ja.. Voisin toistaa itseäni jatkuvasti, mutta olen kyllästynyt. En jaksa enää, olen väsynyt ja surullinen, helvetin kyllästynyt. Vaikka tiedän, ettei se mitään auta, poistin puhelimesta numeron. Poistin kaikki ne kultaiset viestit. Käytännössä yritin poistaa hyvät muistot siinä kiukkuisessa hetkessä, mutta ei se onnistu. Ja vaikka mie en varmasti halua enää yhtään mitään, en koskaan, niin vituttaa tuollainen käytös. Joulun jälkeen ehkä taas yritän ottaa yhteyttä. En tiedä.

Tiedän kuitenkin sen, että mulla on hyvä olla yksin. Kaikista kyynelistä ja ahdistuksesta huolimatta huomaan hetkellisesti olevani onnellinen. Kaikki on niin erillä tavalla, kaikki on kuitenkin paremmin. Mie sitä paitsi muutan kohta kauemmaksi, ja sekin on jo iso askel henkisessä irtiotossa. Kaikesta huolimatta se oli onnenpotku. Kamppeet kasaan ja menoksi.

Ihanaa jouluoloa teille kaikille. Ja meille myös. Huomenna on niin paljon tekemistä ja ajateltavaa, etten ehdi edes ajatella mitään kurjaa. Hymy huulilla eteenpäin.

Sinnii..

..missä sie oot? Blogilistalta en onnistunut löytämään, enkä Googlen kautta vaikka millaisen hakusanan kirjoitin. Kun en muista sinun blogin nimeä nyt ollenkaan :( Jos vielä täällä minun luona käyt, niin ohjaathan minut oikeaan suuntaan? Olis niin kiva kuulla, miten sulla menee!

Oon mie täällä edelleenkin. Ei vain ole ollut voimia kirjoittaa. Eikä muka aikaakaan. Olen menossa suuren osan ajasta, jotta kaikki menisi ohi kuin vahingossa, huomaamatta. Kiitos kultaiset kommenteista edelliseen itkuvuodatukseen.

Ei asiat oo muuttuneet miksikään. Mutta mie oon alkanu hyväksyä sen, ettei mulla ole mitään vaikutusvaltaa mihinkään. Että minun on vain pakko mennä eteenpäin. Elää omaa elämääni ja yrittää olla vähemmän hyväsydäminenkin kai. En mie edelleenkään tiiä, mutta olen Luojan kiitos mennyt edes sen sentin verran eteenpäin. Senttikin on paljon, vaikka matkaa on edelleen liian pitkästi. Mutta kyllä mie täältä nousen. Menen vielä koko matkan perille asti. Löydän uuden elämän ja uuden onnen. Vielä jonain päivänä.

I'm turning away, I'll face my world on a different day
Something new, anything else that doesn't remind me

I'm turning away, I'm waiting for a brighter day
So learn to fly, nobody tells you how to come down

The Giant Leap ja iki-ihana Sebastian on vieneet sydämen mennessään jo silloin ensihetkestä asti, ja tänäänkin sanat osuvat juuri kohdalleen..

En mie jaksa murehtia koko asiaa juuri nyt. Tänään kun on muutenkin ollut ihan tarpeeksi kurjaa, tyhmä flunssa tuli taas ja vei tytön mennessään. Ja kuten kaikki tietääkin, niin mikä voisi olla sen kurjempaa kuin sairastaa ihan ypöyksin? Vielä pitäisi pari päivää jaksaa vain olla, eikä ahdistua ajatusten kanssa. Vaikka oikeasti vielä kamalampaa on herätä keskellä yötä painajaiseen, sellaiseen oikeasti pelottavaan, jota ei saa mielestään pois. Ei siinä auta vaikka miten rutistaa Eemua kainalossa. Silloin tarvisi lohduttavan kainalon ja jonkun ihanan ihmisen silittämään olon taas turvalliseksi. Rakas sitten sinä oot siinä, silität mun hikistä päätä.. Mutta kaikkeen täytyy tottua. Ei kuitenkaan aina ole kurjaa. Ei edes läheskään koko ajan, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Mutta sitä hyvää ja iloista. Pahan mielen karkoittamista tämän piti olla, ei kurjuuden maksimointia..

Först och främst, minusta on tullut täti! Ja mikä ihana poika meitä on tullutkaan ihastuttamaan. Ei voi ymmärtää, miten toinen on niin suloinen ja ihana. Miten voi olla niin pieni, ja saada meidän kaikkien sydämet pakahtumaan. Ja miksi minun flunssa ei jo katoaisi, että pääsisin murusta katsomaan taas pian! Pieni tuhiseva nyytti, mikä voisi olla sen ihanampaa <3

Toisekseen, mie muutan taas.. Adalmiinan blogiin muistan kommentoineeni jossain vaiheessa omasta muuttohalustani, ja oonhan mie siitä ihan avoimesti puhunut muutenkin. Valitellut, että kun tämä ei ollutkaan ihan sellainen kuin toivoin. Että on kuitenkin aika hankalaa päästä eteenpäin elämässä kun se entinen rakas asuu kymmenen metrin päässä. Ja sitten the other day puhelin soi, ja vuokranantaja kertoi että joutuu myymään asunnon. Noh, we had a good five moths or so, aikakin jo siirtyä eteenpäin.. Nauratti vain koko juttu. Uskomatonta. Mutta samalla kaikki tämä voi olla kohtaloa, ja juuri sitä mikä auttaa vielä varmemmin jatkamaan omaa elämää. Välimatka ei varmasti ole pahitteeksi tässä pitkässä prosessissa. Vaikka mie oonkin aika varma, että sitten kun muuttopäivä oikeasti koittaa, se tulee olemaan vaikea askel. Vaikka tästä asunnosta ei koskaan sellaista oikeaa kotia ehtinytkään tulemaan, oli tällä kaikella suuri merkitys minun elämälle. Kun viimeisen kerran suljen oven, voi olla että muutama kyynel vierähtää.. Mutta uusi koti on kiva, minun näköinen vielä enemmän kuin tämä. Ja se on kivalla paikalla, helpottaa kulkemisiakin huomattavasti. Ja jospa se nyt olisi edes hitusen pidempiaikainen kuin nämä kaksi viimeisimpää.

Kolmantena (jokseenkin aika hassuna kyllä täällä muiden asioiden välissä) asiana täytyy mainita muutama sana pojista. On jo iso askel eteenpäin, kun osaan katsoa toisia ihmisiä ihan uudella tavalla. Mie oon siitä tyytyväinen. Nyt siitä virallisesta erosta on kuitenkin kulunut kohta neljä kuukautta, niin ei minusta tämä ole ollenkaan huono aika oikeasti yrittää avata silmiään. Ja mie avasin, pidin näkemästäni. Oli poika, jonka seurassa oli helppoa olla. Liiankin helppoa kai, kaikki sujui kuin oltaisiin tunnettu ikuisuus, vaikka oikeasti sitä kesti vain kaksi viikkoa, jonka aikana ehdittiin nähdä kaksi kertaa :D Mutta ne kaksi kertaa oli niin helppoja ja vaivattomia, etten olisi ikinä sellaista uskonut tapahtuvan ihan uuden ihmisen kanssa. Kävi kuitenkin niin, että poika käyttäytyi kummallisesti, ja jäi minun mieleen pelkkänä kysymysmerkkinä. Tai ehkä kuitenkin jonain suurempanakin - mie nimittäin ymmärsin että mulla on mahdollisuus ihastua, olla iloinen jonkun muun kuin S:n rinnalla. Ja se oli suuri ymmärrys, josta kysymysmerkkipoikaa voi kuitenkin kiittää :) Lisäksi olen saanut kahvi(tmv)-kutsuja, jotka on auttaneet näkemään sinkkuilun hyvätkin puolet. Vapaita poikia kun on edelleen olemassa, ja vielä jonain päivänä miekin löydän sen rakkaan, jonka vieressä painajaisetkaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta..

Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone

Here we are again, circles never end
how do I find the perfect fit
there's enough for everyone
but I'm still waiting in line

------

Ja Kirppu hei, kiva kun kävit kommentoimassa, jospa mie nyt löytäisin taas sinun luo? Koneen vaihdoksen yhteydessä meni kaikki ei-Blogilistan kautta seurattavat blogiosoitteetkin hukkaan. Mutta tuohon sinun kysymykseen mulla ei ole mitään vastausta :( En nimittäin ole mikään malliesimerkki asian suhteen. Miekin venytin ja vanutin asiaa vielä päätöksen teon jälkeenkin ihan järjettömän pitkään. Aina oli vielä se yksi kerta kun käyn kylässä ja se viimeinen kerta kun vielä voidaan nukkua vierekkäin. Suo on loputon, mutta toivottavasti jo nyt olen ihan oikeasti päästänyt irti ja osaan jo jättää suhteen taakseni. Mulla tosin lopettamista osittain helpotti tieto siitä, että ei meistä ikinä koskaan olisi voinut mitään tulla, ei pitkällä tähtäimellä, ei vaikka miten paljon molemmat sitä toivottiin. S kun ei sitten ollutkaan sitä mitä luulin hänen olevan. Tai no, oli, mutta ei ihan aina, eikä ihan siinä määrin kuin olisi tarvinnut jotta olisin ollut loppuelämäni onnellinen. Vaikka rakkaus olikin isoa, se ei vain aina riitä.. Kamalan paljon voimia sulle päätöksen teon kanssa. Ei se ole helppoa, ei mistään suunnalta katsottuna. Sitä kun on rakastunut toiseen ja kuvitellut viettävänsä elämän yhdessä, jakavansa kaiken aina sinne loppuun saakka. Mutta sitten kun kaikki romuttuukin, sitä ei tahdo myöntää, ei pysty päästämään irti vaikka ymmärtää ettei mikään koskaan tulisi olemaan niinkuin ennen. Uskoo kuitenkin olevansa onnellinen vielä joskus juuri sen ihmisen kanssa, kenen piti olla se ainoa oikea..

Voi hyvä Luoja sentään.. Mie en jaksa enää.

Huolettaa. Iso möykky rinnassa, joka ei mene pois. Pelottaa, ettei tämä lopu ennen kuin jotain oikeasti kamalaa tapahtuu.

Itkettää. Ja vaikka kyyneleet tulevat, ahdistus ei katoa.

Paha olo jatkuu, eikä katoa ennen kuin tämä kaikki jotenkin saadaan päätökseen.

Miksi mie en voi tehdä mitään?

Töissä menee hyvin. Oon ihan ihastunut jo murusiin, ja kaikki tuntuu toistaiseksi menevän kivasti. Ihanaa silitellä ja halia. Jutella ja hymyillä. Kaikki tuntuu mukavalle, toivottavasti vielä pitkän aikaa! Pikkujoululistakin kun oli listaa seinällä, niin en epäröinyt kahta kertaa laittaa nimeäni sinne. Kaiken kaikkiaan työpoppookin vaikutta. Toivotaan, että kaikki menee jatkossakin juuri niin kivasti, ja vielä kivemmin. Ja hei, oli kivaa kuulla, että haastattelussa asti meitä oli 15, and I was their pick. Yey, niin sitä saadaan iloa pienistäkin asioista. Kun toisella puolella on kaikkea muuta kuin kivaa..

Taas paskaa. Ei se taida loppua koskaan. Sydän huolesta sykkyrällä. Ei jaksaisi. Mutta silti ei muuta tahdokaan, kuin yrittää. Minkä itselleen voi. Kun haluaisi kaiken menevän hyvin, ja kun kaikki meneekin todellisuudessa aivan jotenkin muuten. Päin vittua.

It's a new life..

Jumpat aloitettu, ja tytöllä särkee lihaksia. Juuri tätä kaipasinkin. Feels good!

Huomenna sitten alkaa uudet työt. En ole antanut itseni ajatella vielä koko asiaa. Olisikohan jo aika? Pitää kuitenkin laittaa kaikki valmiiksi vielä illan aikana. Ja siitä se lähtee. Uudet kasvot, lapset vanhempineen ja uudet työkaverit. Ensimmäiset päivät ovat aina jänniä. Lapset varmastikin on ihania, ei kai siitä ole epäilystäkään :) Mutta kaikki muu on vielä kysymysmerkkiä. Hyvillä mielin kuitenkin kohti uusia haasteita. Toivotaan, että viihdyn ja minusta pidetään :)

I'll tell you guys all about it! 'Till then, peukut pystyyn :)

Sadas

Niin on tämän uudenkin kodin kanssa taitettu matkaa jo sadan tekstin verran. Ei se ole ihan vähän, kiitos teille jotka olette jaksaneet matkassa pysyä :) Muutamia hajanaisia asioita pyörii tänään päässäni, yritetään jäsennellä niitä hetken aikaa.

Entiset?
Kävin nostalgioimassa vanhan kodin puolella. Enkä tunnistanut enää itseäni niistä lauseista. Hassua, miten sitä on ollut niin rakastunut ja onnellinen, eikä enää edes muista.. Luin rivejä, ja lähinnä hymähtelin. Kun en mie muista tuollaisia asioita. Muistan toki tapahtuneen, mutta en niitä tunteita, joita tapahtuneet ovat mukanaan tuoneet. Onko se normaalia? Miten sellaisten asioiden yleensä käy? Jäävätkö vanhat suhteet yleensä muistoihin onnellisina hetkinä, joita ei koskaan enää saa takaisin? Vai ehkä vain hetkinä, joita on elänyt? Hetkinä, jotka eivät enää jälkikäteen aiheuta ollenkaan kaipausta, eivätkä edes oikeasti onnellisia muistikuvia?

En ole varma, mitä tästä ajatella. Sillä haluaisin muistaa kaiken sen vieläkin. Muistaa sen ensirakkauden tunteen. Ei sillä, että kaipaisin sinne. Vaan juuri siksi, että ne tunteet on kuitenkin mitä ilmeisimmin olleet vahvoja, muistamisen arvoisia. Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes yrittämällä enää pääse niihin vanhoihin ajatuksiin takaisin. Siihen, kun on ollut siirappinen ja tylsä. Miltä se tuntui?

Totta kai muistan tunteet S:n kanssa, eiväthän ne edes ole vielä kokonaan kadonnet. Ovat tuoreina muistoissa. Osittain olemassa edelleen. En mie ole unohtanut, miltä tuntuu olla vieressä. Nauraa ja olla onnellinen. Enkä mie niitä hyviä asioita haluaisi ikinä unohtaakaan. Mutta käykö näillekin muistoille ajan kanssa samalla tavalla kuin muistoille K:n kanssa on käynyt?

Kummallista on sekin, etten enää tiedä K:n elämästä käytännössä mitään. Mie aina toivoin, että me voitaisiin joskus soitella vielä eron jälkeenkin. Mutta en kehtaa sitä väkisin tehdä, kun itse K:sta ei ikinä kuulu mitään. Haluaisin kuulla, onko vauva jo syntynyt. Miten elämä muuten on mennyt eteenpäin. Viime puhelusta on jo aikaa. Silloin ainakin tuntui mukavalta kuulla tuttua ääntä. Ei häivähdystä ikävästä, ei kaipuuta menneeseen aikaan. Vain sen tutun ihmisen ääni, tutun ihmisen kuulumiset. Ihminen, joka on ollut se paita kahden vuoden ajan, eikä nyt enää mitään. Surullista, että asiat menevät niin. Mutta niin kai se käy suurimmalla osalla? Onko se joku kirjoittamaton sääntö? Vai eikö vain enää uuden suhteen alkaessa kuulu enää soittaa entiselle? Miksi?

Toisaalta millään tällä ei ole merkitystä. Jostain vain eksyin vanhan blogini sivuille, ja taas pieni analysoinnin paikka. Ei ole olemassa asiaa, joka olisi liian pieni puhkipohdittavaksi :)

Kodymainen koti?
Eilen mie laitoin taas kotia vähän uuteen kuntoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa näyttämään kodilta. Minun näköiseltä. Kun vielä tuon yhden nurkkauksen saisin kuntoon, niin siinä se sitten olisi. Mutta kun ei täällä ole tarpeeksi säilytystilaa, jotta saisin kaiken mahtumaan. On vain odotettava, että kotiväki tulisi käymään. Veisivät samalla ylimääräisen pois. Miksei näihin vähän vanhempiin asuntoihin ole yleensä muistettu rakentaa tarpeeksi säilytystilaa?

Ja nyt voisi jo olla aika taas yrittää tehdä se valokuvameemi. Minneköhän se unohtui silloin aikaa sitten? Mie voisin kaivaa tuolta kauempaa esille ne asiat, joista te ootte kuvia tahtoneet nähdä. Olisiko jotain muutakin ehkä? Ajatuksia otetaan vastaan :) Eli jos joku tahtoisi nähdä minun kodistani jonkun tietyn paikan/asian/esineen, niin mielelläni koittaisin sellaisesta valokuvan napata ja laittaa tänne blogiin esille. Vähän vaihtelua tähän ainaiseen diibadaabaan. Vaikka tuskin tuo minnekään erilaiseen kategoriaan päätyisi :D Still, let's give it a shot.

Hukka vai SATS?
Olen menossa tänään tutustumaan toiseen niistä liikuntakeskuksista. Hukka on heti alkuunsa saanut suuremman suosion, sillä sieltä todellakin otettiin henkilökohtaisesti yhteyttä, eikä lähtetetty mitään yleissähköpostia. Henkilökohtainen palvelu on paljon enemmän, kuin massaposti. Mutta on vielä miinuksia, joihin kuuluu muun muassa sen henkilökohtaisen kuntosaliohjelman maksullisuus. SATSissa se kun tehtäisiin ilmaiseksi ja vielä päivityksineen tasaisin väliajoin. Mie nyt tosiaan teen tämän päätöksen tarkasti, sillä mie kun en mikään aktiiviliikkuja ole ollut, niin nyt sitten täytyy hoitaa se täydellinen paketti, jotta into ei missään tapauksessa hiivu. Kun mie haluan, että tämä onnistuu. Että tästä saisi nyt itselleen sen tarvittavan motivaation, jossa liikutaan monta kertaa viikossa. Nyt kun mulla on pidemmäksi aikaa tiedossa se työpaikka, niin olisi varaa maksaa kuukausittain tietty summa. Ja kun aloitan taas pitkästä aikaa päivätyön, niin aikataulujenkin pitäisi antaa hyvin periksi. Ei enää mitään turhia aikomuksia ja lupauksia itselle. Ei enää typeriä tekosyitä sille, miksi en mennytkään. Kun vain löydän sen itselleni sopivan tavan liikkua, niin kyllä se tästä. Ja kun siitä kerran maksaa, on aika epätodennäköistä jäädä kotiin. Eikö? Potkikaahan minua eteenpäin, jos alan lipsumaan tästä! Thänks :)

Uusi työ
This is it. Vielä kaksi päivää, ja sanon heipat nuorisolle. Siirryn taas siihen maailmaan, jossa valmistumiseni jälkeen aloitinkin. Minusta tulee taas päiväkodintäti :) Oikeasti oon niin oottanut, että pääsen taas tekemään töitä pikkulasten kanssa. Osa minusta nyt kuitenkin on haikeana, ei haluaisi silti sanoa heiheitä nykyisessä paikassa. Mutta on tehtävä valintoja. Pakko ajatella omaa tulevaisuutta, ja pakko saada maksettua laskut. Kieltämättä vähän jännittää, mutta hyvä siitä tulee. Tuleehan? Mutta ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, oli kyse mistä tahansa. Täytyy vain muistaa, että minut on kuitenkin valittu hakijoiden joukosta, joten täytyihän minusta välittyä jotain potentiaalia, jotain mitä he halusivat päiväkotiinsa. Kyllä mie pärjään :)

Samma känsla, samma mening. Aldrig tänka tillbaks.

Juuri nyt on menossa ne hetket, kun jotain täytyisi saada aikaiseksi. Mutta juuri nyt on myös se hetki, kun ei ole oikea päivä laittaa päätänsä ulos kuin sen pienen hetken ajaksi. Kun on sairaslomalla, ei voi oikein tehdö mitään. Mutta kuitenkin juuri silloin olisi tarmoa ja tahtoa tehdä ja saada aikaan. On täytynyt tyytyä leffojen katseluun, netissä surffailuun ja kaikkien suunnitelmien tekemiseen, joka sitten parannuttuani toteutan.

En osaa valita, kumman kuntosalijäsenyyden valitsen. Olen katsellut netistä, ja toinen on kyllä voiton puolella. Mutta täytyy käydä tutustumiskierroksilla ennen päätöksen tekemistä. This will be the first time. Ja seura kelpaisi kyllä. Anyone up for it :D?

Pitäisi käydä allekirjoittamassa uusi työsopimus ja tutustua uuteen työpaikkaan. En tiedä paikasta käytännössä mitään vielä. Mielenkiinnolla odotan. Toivottavasti se on kuitenkin kivempi kuin se toinen, mistä olisin myös yhtäkkiä saanut töitä. Aavistuksen verran kyllä harmitti, kun puhelu tänään tuli. Miksi kaikki työt aina ovat tarjolla samaan aikaan? Vähän harmittaa kyllä nykypaikastakin lähteä, mutta tulevaisuus täytyy turvata, ja valita se varmempi vaihtoehto.

Taulut odottavat edelleen seinälle pääsyä. En vain osaa valita niille paikkoja.. Kun haluan, että koti näyttää sitten oikeasti kivalta, niin en halua tehdä liian pikaisia päätöksiä. Niinpä olen uskomattoman saamaton, ja siirrän naulaamista aina jollain syyllä. Haluan että koti näyttäisi jo kodilta! Mutta parempi pysyä hiljaa niin kauan, että edes yritän tehdä asialle jotain.

Pieni sekava ajatustenpurkaus. Tuli kutsu naapuriin syömään. Kyllä, juuri sinne naapuriin jossa käydään ihan vain ja ainoastaan naapurin ominaisuudessa. Pois kaikki ajatukset menneestä. Kaveruuden onnistumista ihmetellään vielä..

Dom säger det är nåt med mitt huvud

Hirmuisen paljon tapahtuu, ja sitten taas ei yhtikäs mitään. Mie oon koittanut nyt nauttia tästä uudesta sivusta, jonka oon elämässäni kääntänyt. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tänään on yksi niitä huonompia päiviä. Päiviä, kun on vain pirun yksinäinen olo. On kamala kaipuu jotain, eikä itsekään oikein tiedä mitä. Ahdistaa kaikki. (Paitsi ne muutamat lumihiutaleet jotka aiemmin satoivat maahan. Ihan spontaanisti hymyilin kun menin käymään ulkona, kovin lämmin tunne tuli. Lumi kyllä näytti katoavan ythä pian kuin tulikin, mutta oli siitä iloa, niitä elämän pieniä hetkiä :)) Ei haluaisi olla yksin, mutta ei jaksanut mennäkään mihinkään.

Nyt pieni hetki aikaa purkaa ajatuksia ennen kuin valitsen jonkun leffan, josta yritän löytää itselleni hyvää mieltä ennen nukkumaan menoa.

Tapasin pojan, jonka kanssa vietin hetken aikaa. Mutta se kaikki kävi heti alkuunsa liian ahdistavaksi. Totta kai on mukavaa kuulla olevansa niin kaunis ja niin ihana, mutta joskus liika on liikaa. Ainakin silloin, kun ei edes tunneta. Vaikka olisi miten ihastunut, kaikkea ei silti kannata sanoa ääneen. Mie kun halusin vain viettää hetken aikaa, katsoa ihan rauhassa ja tutustua. En antaa yhtä ainoatakaan lupausta edes siitä, että olisin valmis katsomaan mihin kaikki voisi johtaa. Ja sitten toinen tulee ja sanoo liikaa. Ei semmoista, en halua! Ahdistus tulee ja valtaa, ja mie muutun kylmäksi. En enää sano montaa sanaa, pyydän vain kauniisti josko minut voitaisiin viedä kotiin. Ja sitten kun sanon ajatukseni ääneen, ollaan ihan hämmästyneitä. On ehkä herttaista, että ihminen noin pian ottaa minut kuin omakseen, mutta juuri se ajoi minut pois. Ilman että edes tunnen ihmistä.

Lisäksi oli perjantai-ilta, joka näytti ettei meillä edes klikannut. Oikeasti, kuka lähtee kaksin käymään jossain siiderillä, eikä sitten puhu käytännössä yhtään mitään. Ja väittää vielä ettei se häiritse, vaan on niin helppoa olla minun kanssa. Perkele, sanon mie. Kummallisia tapaamisia, jotka kohteliaasti olen jättänyt heti alkuunsa taakseni.

Syynä se, etten vielä ole valmis. Onko kiltimpää syyttää omaa vasta päättynyttä suhdetta, vai sanoa ettei ihminen yksinkertaisesti ole sellainen, jonka kanssa haluaisi enää kovinkaan montaa hetkeä viettää? (Vaikka molemmat syyt ovatkin tosia.) Pahoittaahan toisen mielen kuitenkin tavalla tai toisella. Olisiko silloin kohteliasta kuitenkin sanoa suoraan ajatukset? Älä ole seuraavan kerran noin omistava, vaan odota jonkin aikaa ennen kuin hukutat tytön kehuihin. Keksi vaikka väkisin jotain sanomista; typerätkin, mielenkiinnottomilta tuntuvat asiat pelastavat paljon. Ei voi olettaa, että toinen ihminen hoitaa suurimman osan puhumisesta ja sen sitten voi kuitata sillä, kun on niin helppoa vain olla, ettei sanoja tarvita. Ei haittaa jos olet ujo, eikä sinun tarvi koko aikaa puhua, mutta yrittäisit edes vähän enemmän. Edes silloin, kun istutte kaksin naapuripubin pöydässä. Ja totta, sinussa on myös paljon kivaa. Joku tyttö vielä saa sinusta ihanan miehen, mutta se joku en ole mie. En, vaikka sinusta nyt siltä tuntuisikin.

Huh.

Tulee huono omatunto. En mie saisi näin sanoa, not in public. Ei tämä oo oikeasti yhtään minun tapaista, ja voi olla että poistan kaiken heti huomisen koittaessa.. Mutta kun nyt oli pakko. Jotenkin vain niin ahdisti. Oli hankala olla. Jotenkin sellainen olo, että on nyt toiselle tehnyt jotain todella kurjaa kun ei olekaan mennyt illalla katsomaan leffaa niinkuin soviittiin. Minun vakiokorva on liian kaukana, jotta purkamisen voisi suorittaa. Come back, girl! Enkä juuri tänään ole jaksanut oikein kenellekään muullekaan vuodattaa, kuten jo sanottu, mie oon ollu maailman epäsosiaalisin tyttö tänään.

Sain ihmeellisimmän, odottamattomimman viestin jonkin aikaa sitten. I'm speechless. Vaikka en olekaan surullinen, olen yksi kysymysmerkki tuon asian suhteen. Hämmentävä lause, joka ei kuitenkaan muuta minun elämääni suuntaan eikä toiseen.

Taidan sittenkin jättää leffan väliin, ja kömpiä peiton alle jonkun kirjan kanssa. En ole lukenut moneen viikkoon, vaikka juuri yksinolo on parasta aikaa sellaiselle. Kivaa :)

Kurkistus menneeseen, toiveita tulevasta

Miekin nyt oman korteni kannan kekoon, ja teen meemin jota monessa blogissa on käyty läpi. Jatkakoon kuka tahtoo, mie mielellään näitä lukisin enemmänkin :)

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Ihastuin poikiin, useasti mutten kovinkaan palavasti. En ollut koskaan seurustellut, vain tavannut poikia kaupungilla, ja pari kertaa saanut luokkasormuksen omakseni. Sellaisessa rytinässä omanikin jäi jonnekin, pojalle jonka kasvoja tai nimeä en enää muista.

2. Olin yhdeksännellä luokalla, ja luokkamme oli ensimmäinen pienestä koulustamme, joka hetken päästä lähtisi maailmalle.

3. Olin aloittanut tupakoimsen, värjännyt hiukseni mustaksi, juonut salaa alkoholia kaupungilla saaden sitä käsiini milloin mistäkin. Kävi myös selville etten ollutkaan enkeli. Aiheutin äidille enemmän tuskaa kuin olisin koskaan arvannut.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Asuin Turussa. Ihan vahingossa muutin entisen lapsuudenystäväni naapuriin, minkä kautta ystävyytemme taas kukoisti. Maailma on pieni, ja silloin se oli pelkästään ihana asia.

2. Kävin kotipuolessa usein, pitkästä matkasta huolimatta. Kotona odottivat kaikki ne rakkaat ystävät, joiden kanssa oltiin yhdessä kasvettu aikuisemmiksi, enkä vain osannut sopeutua arkeen ilman heitä.

3. Opiskelujani suoritin ruotsin kielellä, ja kerran jopa luin tenttiin tanskan kielistä kirjaa. Solussani asuin vaihto-oppilaan kanssa, joten kotikielenä oli englanti. Kielikylpy, jonka aloitin jo ekaluokkalaisena, jatkui siis edelleen.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2004:

1. Elin sinkkuna, edelleenkään en ollut oikeasti seurustellut kenenkään kanssa. Nautin elämästäni sellaisena kuin se oli, enkä ikinä olisi uskonut, että pian tulisin tapaamaan K:n, jonka kanssa lopulta seurustelisin kaksi vuotta ja menisin jopa kihloihin.

2. Olin muuttanut takaisin kohti pohjoisempaa, lähemmäksi kotia. Oulussa asuin yhdessä rakkaan ystäväni kanssa, pienessä asunnossa kodikkaalla paikalla melkein kaupungin keskustassa, mutta silti ikkunasta avautui näkymä veden äärelle.

3. Vietin suurimman osan viikonlopuistani Kaarlessa tai 45:ssa.

Vuosi sitten, vuonna 2006:

1. Elin vielä parisuhteessa K:n kanssa, tietämättömänä siitä, että pian yhteinen tiemme katkeaisi kuin seinään, täysin varoittamatta ja kai jopa omasta sinisilmäisyydestänikin johtuen täysin yllättäen.

2. Olin ollut pian vuoden töissä paikassa, jonka lapset olivat jääneet sydämeeni pysyvän jäljen, mutta jonka ihmisten työmoraalissa olisi usein ollut parantamisen varaa.

3. Hain pian uutta työpaikkaa, jonka sainkin vakituisena, mutta jonne jostain syystä en ole valintani jälkeen astunut kuin kaksi kertaa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Tapasin S:n, ihastuin ja rakastuin. Olin onnellinen, mutta lopulta onneton. En pystynyt hyväksymään asioita, eikä S nähnyt tarvetta muuttua. Peli oli pakko puhaltaa poikki, vaikka en millään olisi sitä toivonut.

2. Olen tehnyt töitä monessa paikassa, pätkätyöläisen arkea eläen. Olen saanut koeajalla potkut yhdestä paikasta. Toisaalta olen saanut työtodistuksen jossa minun kerrotaan osoittaneen "kiitettävää ammattitaitoa", ja nykyisessä paikassani olen saanut paljon kehuja, joissa tulevienkin sijaisten toivotaan olevan minunlaisia. Sain sijaisuuden (josta en ole edes musitanut iloita kaiken tämän keskellä), joka alkaa parin viikon päästä. Ja sitten mie taas teen päivätyötä, palaan takaisin normaalirytmiin normaali-ihmisten tapaan :)

3. Olen ollut alkuvuodesta onneton, löytänyt onnen, ja nyt taas eron jälkeen olen ollut kaikkea muuta kuin tahtoisin olla. Pikku hiljaa on kuitenkin alkanut tuntumaan paremmalta, ja hymy on alkanut palaamaan kasvoille hiukan useammin. Onnellisuuteen tosin on vielä matkaa, mutta askel askeleelta suunta on kohti aurinkoa.

Eilen:

1. Olin pitkästä aikaa vapaalla, päivä ilman krapulaa tai muuta ylimääräistä. Sain siivottua ja katsottua Catch and release-leffan, joka oli juuri sopivaa hömppää mielialaa kohottamaan.

2. Menin Pikkumiestä vastaan asemalle, herra tuli tänne aiemmin viikolla olleiden 14-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Pikkumies ei olekaan enää niin pieni, jopa pituudessa mennyt siskon ohi.

3. Ostin Lostin toisen kauden dvd-boksin, kun niitä olikin ilmestynty halvalla Citymarkettiin. Oh the joy :)

Tänään:

1. Olen herännyt Pikkumiehen vierestä, katsellut toisen unta ja aamuista hymyä. Pysy aina pikkuveljenä <3

2. Laitan itseni kaupunkikuntoon, ja suuntaan Pikkumiehen kanssa kohti kaupunkia. Synttärilahjan ostoa sekä kiertelyä tiedossa. Lisäksi Pikkumies tahtoisi skeittaamaan, ja siksi aikaa minun täytyy keksiä itselleni tekemistä parkin laitamilla.

3. Illalla Pikkumies menee Isoveljen ja vaimon luo, ja mie suuntaan kohti siiderilaseja. Joko katsomaan peliä tai olemaan muuten vain, joka tapauksessa ystävien kanssa. It should be fun :)

Huomenna:

1. Herään mitä luultavimmin aavistuksen krapulaisena, mutta kuitenkin täytyy olla reipas jotta jaksan liikkua, ja Pikkumies tulee nähtyä ennen kuin suuntaa taas kohti kotia.

2. Nautin sunnuntaista tekemättä mitään ihmeellistä.

3. Menen ajoissa nukkumaan, jotta jaksan taas maanantaina herätä töihin.

Ensi vuonna:

1. Olen toivottavasti pitänyt työpaikastani äärettömän paljon, ja viihdyn siellä edelleen.

2. Tulevaisuus on jokseenkin selvä, edes joltain osin, ja ehkä olisin suuntaamassa askeleeni kohti Turkua.

3. Olen taas onnellinen, hymyilevä ja tyytyväinen elämääni. Ja kun joku miettii, mikä väri minua kuvaisi, se joku valitsisi taas keltaisen.

Olet poissa viereltäni..

..muttet sydämestäin milloinkaan.

En voinut odottaa enää. Nyt on pienet hyvästit sanottu. Hyvästit meille sellaisina kuin ennen olimme. Toivottavasti ei hyvästejä ystävyydelle. En ollut varma siitä, mitä halusin kuulla. En tiennyt, mikä olisi ollut helpompaa. Ei meillä olisi voinut olla tulevaisutta, edelleen olen täysin sitä mieltä. Mutta olisin tahtonut nähdä meidät yhdessä vielä, niin kuin hyvinä aikoina. Olisin tahtonut pitää kiinni, olla lähellä. Ottaa vain kaikki ne hyvät asiat päältä, jättää kaiken paskan taakse. Unohtaa sen, mikä satuttaa. Muistaa kaikki hymyt ja suudelmat. Muistaa rakkauden.

Mutta kun ei voi ottaa vain osaa paketista. On otettava kaikki tai ei mitään. Ja tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto oli ei mitään.

Ei ollut asioita, jotka olisivat muuttuneet. Ei ollut asioita, jotka olisivat unohtuneet. Ei asioita, joiden kulku olisi muuttunut ajan kanssa. Oli vain asioita, joiden merkitystä toinen ei ymmärtänyt. Asioita, jotka satuttivat mutteivät muuttuneet mitenkään.

Biisi soi tauotta Youtubelta sekä mp3:sta. Jos mie olisin osannut, olisin voinut kirjoittaa Over Youn sanat. Musiikki tekee ihmeitä.

I'm slowly getting closure
I guess it's really over
I'm finally getting better

Jag låter tiden ta mig framåt

Kyllä se on nyt tässä. Virallisesti ohi. No more. Ei enää miettimistä siitä, ollaanko vai eikö olla. Ei enää öitä yhdessä. Ei enää mitään. Ainakaan tällä hetkellä mie en oo suosikki-ihminen, kaikkea muuta. Saa nähdä miten kauan tätä kestää, vai onko tämä nyt ihan oikeasti ja kokonaan tätä. En tiedä, mitä S kuvittelee tapahtuneen, muttei mitään hyvää ainakaan. Mie oon sitten kuin ilmaa, eikä minusta oikein jakseta piitata juuri nyt. Ansaittua. Mutta ei kivaa, että ei anneta mahdollisuutta kertoa asioiden oikeaa laitaa. Vaikka mitä se nyt muuttaisikaan. Det som har hänt, har hänt. Ja vaikkei se ollutkaan oikeasti mitään, oli se silti liikaa.

Tämä kai oli se viimeinen pisara, jota periaatteessa on odotettukin. Ollaan roikuttu toisissamme tietäen ettei yhteistä tulevaisuutta koskaan enää tule olemaan. Ei kaiken sen jälkeen. On vain ollut niin vaikeaa päästää irti, vaikka juuri se olisi pitänyt tehdä.

Nyt alkaa uusi elämä. Saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

Olisi leffa-kutsuja. Olisi kivan oloisia ihmisiä, joihin periaatteessa olisi mukava tutustua. Muttei liian aikaisin. Entä jos sitten kävisikin niin, että olisi oikeasti mukavaa? Tässä vaiheessa olennaista olisi opetella olemaan yksin. Virallisesti olen eronnut jo pian kaksi kuukautta sitten (Gud, har det verkligen gått så länge?), ja eroprosessia on käyty läpi siitä lähtien. On ollut paljon yksinäisiä öitä. On ollut paljon kyyneliä. On ollut paljon epätoivoa ja surullisia hetkiä. On ollut toive siitä, että ehkä sittenkin. Mutta samalla varmuus siitä, ettei enää koskaan.

Harmittaa vain niin pirusti, kun toinen voi luulla ihan mitä tahansa, enkä mie oikeasti koskaan olisi tehnyt mitään sellaista..

There's nothing to feel good about here

Lauantai-illan iloja parhaimmillaan.. Helvetti. Joskus vielä, joskus vielä piankin. Mie oon vielä onnellinen.

Arokettu on saanut minut ajattelemaan. Vai mitä mieltä olette tästä? Neidin kannattaa varoa, mie saatan vielä ilmaantua sinne kuuntelemaan lisää fiksuja ajatuksia :)

Illalla nukkumaan laittaessa on paha mieli. Aamulla herätessä itkettää. Hymyä huulilla kaipaan kovasti, sellainen mie oon ruukannut olla. Ei tämä ole ollenkaan minun tapaista. Ei ollenkaan sellainen olotila, johon olen elämäni aikana tottunut. Haluaisin hymyillä, olla kuin ennenkin. Kyyneleet pyrkivät ulos aivan liian usein. En mie haluaisi tällaista. En jaksaisi. Kaikkea muuta seuraaviin päiviin, jooko?

Menneisyys tuntuu palanneen takaisin

Tänään tahdon kirjoittaa tavallisen päivtyksen, kaikkine elämän hömppäajatuksineen, keskittymättä liikaa eroprosessin läpikäymiseen. Sekalaisia pätkiä sekavista ajatuksista, toivottavasti edes itse tulen nauttimaan tästä peruslöpinästä :)

Miten sitä kaipaakaan työtä, sitä normaalia elämänrytmiä ja tietoa siitä, mitä päivät tuovat tullessaan. Ja tiedon siitä, että ensi kuussa todella on olemassa se raha, joka vaaditaan vuokraan ja laskuihin. Ahdistaa. Mietityttää. Toivotaan, että Kummastuksen esimerkistä miekin osaan tehdä tälle kaikelle jotain :)

Tänään kävin pitkästä aikaa päivystämässä. Kaksi ja puoli tuntia meni, ja ainoastaan yksi kirje vastattuna. Hyvä mieli siitä kuitenkin tuli. Jotain järkevää tekemistä päivien ratoksi. Kun on tosiaan töitä ollut tosi harvakseltaan, niin arki ei oo rutinoitunutta ollenkaan. Ja niin kuin todettu, sellaista kaipaan äärettömän paljon. Ja sitten taas kun töitä on, niin sen kivan rinnalla hankalaa tuo liiton kanssa säätäminen. Joko työttömänä tai työssä - pätkätyö on tehty neidille aivan liian vaikeaksi, muttenhän mie sen takia aio jäädä kotiin 24/7 hengailemaan.

Oon kaivannut päiväkotityötä. Kaikkia niitä pikkupirpanoita, ihania rutistelijoita, suloiseepaakin suloisempia neitejä ja herroja. Siellä rakastetaan ja kotona puhutaan kivoista täteistä. Kehutaan kauniiksi ja halataan joka aamu töihin tullessa. Hymyillään ja itketään surua pois sylissä. Kömmitään peiton alle ja silitetään. Luetaan satuja ja pelataan kivoja pelejä. Otetaan keinussa yhdessä vauhtia ja jutellaan kaikista hassuista asioista. Pohditaan mieltä painavaa ja kerrotaan suloisia juttuja. Kuka ottaisi minut töihin tekemään kaikkea sitä kivaa yhdessä ja nauttimaan arjesta yhdessä? Mitä ihmettä niihin työhakemuksiin kirjoitetaan, jotta pääsisi työhaastatteluun kertomaan ajatuksiaan?

Nykyisessä keikkapaikassakin tottakai on hetkensä. Kyllä mie siellä tykkään olla. Muttei se oo ihan sellainen paikka, jossa saa tuollaisia hymyn hetkiä aikaan ihan joka päiväisessä arjessa. Synttäripäivänä voi halata, jos nuori antaa. Saa kuulla hassuja kommentteja, joissa kerrotaan, että oon mie kyllä jännän näkönen. Yhdessä katsellaan välillä tv:stä jotain kivaa. Kerrotaan kuulumisia koulusta. Ollaan hankalia. Mutta samalla suurilta osin tosi hellyyttäviäkin.

Kuitenkin, kaikki tuntuu menevän päin v*ttua. Paitsi silloin, kun olen S:n kanssa. Silloin mulla on hyvä olla. Vaikka mie en aio enää olla yhdessä, silti olen siinä. Kainalossa, jossa melkein kaikki on hyvin. Tähän asti kaikki on mennyt niin paljon paremmin. Mutta tulevaisuuteen en luota edelleenkään. Yksikin askel takaisinpäin, and I'm long gone..

Kom ta mig hela vägen hem
Kom hela mig med dina händer
Faller du så faller jag

(Patrik Isaksson)

Karkoitetaan kurjat ajatukset

Lauantaipäivän ratoksi itseäni viihdytän jollain muulla kuin kurjilla ajatuksilla. Kermakisultakohan mie tämän oon napannu? Lukekaa jos jaksatte :)

KUVAILE

Kukkaroasi: Filofax. (Onhan se sitä myös suomeksi?) Kalenteri, kaiken maailman kortit ja yleensä jonkun verran käteistäkin kulkee matkassa kätevästi. Mulla on viimeksi ollut filofax joskus ehkä lukion alkupuolella? Ja nyt oli ihan pakko saada, kun kirjakaupasta löysin. Päällinen musta, jossa nalle ja pupu sillä tavalla huomaamattomasti.

Päivittäisiä korujasi:
Päivittäin mulla ei oo käytössä kuin tuo korvis (Joka on sopivasti vielä ihan korvakorvassa, ennen ruston alkamista. Silloin aikanaan koitin saada rustoon korua, ja siihen se napsautettiinkin noin sata x, mutta kun ei niin ei. Täytyi tyytyä tähän vaihtoehtoon, joka kyllä passaa vallan mainiosti.) Baarissa käytän korviksia, muuten en. Kaulakoruja yleensä vain ei-baarissa, mutteivät perinteiseen arkivarustukseen nekään kuulu. Mahdan olla tylsä :)

Tyynyliinojasi:
Aina kaikki erilaisia. Nyt Ikeasta kaksi lastenvermeistä ostettua (sininen pallurainen ja oranssi-kelta-valko-raidallinen) ja isossa tyynyssä matkamuisto Hailuodosta, lampaita. Niitä kyllä suureksi pettymykseksi löytyi sitten myös jostain Anttiloista. Kusettivat.

Aurinkolasejasi:
Ruskeat, isohkot, Kreikasta ostetut jotkut überkestävät ja jo aikas naarmuntuneet.

Shampootasi:
En just nyt muista merkkiä, mutta kampaamon joku muka-tuuheuttava. Ei kyllä tee sitä, mitä purkin kyljessä luvataan. Jos joku on törmännyt johonkin Oikeasti tuuheuttavaan shampooseen, niin miss Flat-hair ottaa vinkkejä vastaan.

Mitä on nyt päälläsi:
Prinsessa-pöksyt ja yökkäri.

MUUTA

Pidätkö kynttilöistä?
Kuka nyt ei pitäis :)? On aseteltuna kivoja tuikkuja kotiin, mutta yhtään kertaa en ole vielä niihin tulta laittanut.

Pidätkö suitsukkeista?

Mie en oo ihan varma. Mulla kyllä on niitä useampi paketti tuolla laatikossa, mutta kun ei oo tullut ihan kamalan paljoa poltettua, niin ehkä sitten kuitenkaan en niin kamalasti.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
En mie kyllä usko. Ihastumiseen toki, ja tunteeseen siitä, että tuossa ihmisessä voisi olla sitä jotain. Mutta että ihan rakkauteen? En, ennen kuin itse sen joskus pääsen kokemaan :)

Lempilimu:
Pommac, se sokeriton. Mutta muista en sitten oikein tykkääkään, ainakaan sokerittomina versioina. Hyh kaikki Fanta freet ym, kun ei ne maistu kun makeutusaineille, ei kiva. Sokerilliset monet sitten kyllä maistuu aikas paljon kivemmalle, mutta kun niitä ei ruukata ostaa.

Jos voisit kääntää aikaa taaksepäin, mitä muuttaisit?:
Tähän tarvii vastata, etten kai mitään. Menneisyys se ihmisestä tekee sellaisen, kuin ihminen on. Mutta jos nyt jotain yksittäistä, niin en olis kyllä alkanut polttamaan tupakkaa. Tuosta pääse loppupeleissä millään eroon.

Ruotsi vai englanti?:
Ruotsi ehdottomasti. Ei englannin kielessäkään mitään vikaa ole, tykkään siitäkin, mutta ruotsin kun on opetellut jo pikkuneidistä, niin lähempänä sydäntä on väkisinkin.

Miljoona euroa lahjoitetaan sinulle. Yksi asia, minkä ostaisit:
Jos tietäisin mistä, niin ostaisin oman kodin. Mutta ajatelkaa nyt, millainen ihanuus olis se kesäasunto Kreikassa, sinne mie laittaisin rahaa.

Minne matkustaisit jos lähtisit huomenna?:
Ai huomenna jo? Kreikkaan. Joku siinä paikassa vei osan minun sydämestä, täytyy päästä uudelleen!

Syötkö usein karkkia?:
Liian usein. En mie ruukannu olla tämmönen, mutta nyt taas maistuu turhankin paljon. Ennen se on kuitenki ollut pääasiassa karkkikarkkia, nyt ollaan suklaalinjalla..

Soittaisitko häissäsi kappaletta, jonka viimeisimpänä kuuntelit?:
Edorfin "Lähtösi jälkeen" soi nyt Youtubesta, ei hääbiisi ei.

Muuttaisitko asumaan maahan, jossa kävit viimeksi?:
Ruotsiin voisin muuttaa hyvinkin. Eikä se nyt kovin kaukana ollut, kun sinne ammattikorkeaan olin jo melkeistä lähdössäkin.

Söisitkö loppuelämäsi ruokaa, mitä viimeisimpänä söit?:
Perunamuusijauhelihalaatikkoa söin, ja hyväähän tuo oli, mutti silti ihan niin hyvää.

Kuka on sinulle tärkein ihminen maailmassa?:

Kyllä se äiti taitaa olla.

Mie yritän kyllä

En jaksa ymmärtää, miten voin olla näin helvetin typerä. Mikä saa minut roikkumaan, kun voisin vain päästää irti ja opetella elämään ilman? Vihaan itseäni tämän vuoksi. En jaksaisi olla tällainen. Haluaisin olla fiksu. Haluaisin olla vahva. Kaikkea sitä, mitä nyt en ole.

Tiedän miljoonia asioita erosta, mutten osaa noudattaa niistä yhtäkään. Olen kaikkea, mitä en tahtoisi olla. Se ei tee minulle hyvää. Tiedän sen ihan hyvin itsekin.

Tänään tahdon kuunnella musiikkia, joka tekee surulliseksi. Saa ymmärtämään, että kaikki on todella ohi. Sattuu, tekee helvetin kipeää. Mutta ilman kipua on vaikea käsitellä, vaikea siirtyä eteenpäin. Kun ei tahtoisi, ei ollenkaan. Silloin on pakko tehdä itselle selväksi tavalla tai toisella, ettei toista tietä ole.

Miten vastustetaan tahtoa soittaa toiselle? Miten itsestään voi tehdä tarpeeksi vahvan?

Miten unohdetaan?

Olen yrittänyt metsästää Marmoritaivas-biisiä itkuhetkiä varten. Ei ole onnistanut laillisin keinoin. Kertaalleen sen tilasin jostain maksa-niin-saat-ladata-paikasta, muttei sekään toiminut. Tekee välillä uskomattoman hyvää, helvetin kipeää mutta hyvää, kuunnella oikein nyyhkisbiisejä, itkeä kunnolla, ja sitten vielä vähän lisää.

En mie oo edelleenkään saanut päästettyä irti. En osaa ottaa tarvittavaa etäisyyttä. Tai no, rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten oikeastaan tahtoisi.. Perkele. Vaikka samalla ihan varmasti ja selvästi tiedän, ettei meillä tulevaisuutta tule olemaan tällaisissa puitteissa. Kyllä mie sen tiiän, tunnen ja uskon. Miksi sitten en ota ja päästä irti kunnolla? Mie oon ihan järjettömän surkea tässä.

Ikävä

En jakaisi olla surullinen. Mutten jaksa olla iloinenkaan. Ihmisten kanssa on vain välillä liian vaikeaa olla.

On oletuksia, siitä että aika on jo tehnyt tehtävänsä. On oletuksia, joiden mukaan minun on totta kai nyt parempi olla. Ajatuksia, jotka kertovat vain siitä kurjasta, mistä olen nyt päässyt irti.

Ei ole olemassa nappia, josta painetaan kun halutaan eroon tunteista. Ei ole paikkaa, jossa olisi hyväksyttyä puhua niin paljon pahaa mulle yhä rakkaasta ihmisestä. Ei ole paikkaa, jossa minun olisi jo hyvä olla.

Kaikki ei ollut pahaa. Ei lähellekään. Oli niin paljon hyvää ja rakasta, niin paljon hienompaa kuin olisin odottanut. Oli kaikkea sitä, mitä toivoin, mutta rinnalla liian paljon ikävää. Kuitenkin tuo ihminen on ollut mulle kaikki kaikessa, eikä sitä kukaan voi ottaa pois vaikka miten yrittäisi.

Jos ei tahdo sanoa mitään muuta, on parempi olla sanomatta.

Ja ei, mie en puhu kenestäkään teistä bloggaaja-nuppuseni :) Kyllä nyt on tunteet ihan muissa maailmoissa. Lähinnä ihmisten yleisessä välinpitämättömyydessä ja "Ei tuollaisten ihmisten kanssa tarvi olla missään tekemisissä"-asenteissa.

Tätä aikaa kun en vaihtaisi pois. Vaikka saisin palata ajassa taaksepäin, mie silti eläisin nämä hetket. Ehkä aavistuksen toisella tavalla, mutta eläisin kuitenkin.

Jotenkin lopullinen

Tiedän, että en ole ainut jolle tällä tavalla käy
Että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy
Nyt on vuoteeni liian suuri, niin jäätävän kylmäkin
Ja sydäntä ympäröi muuri, kiveäkin lujemmin

Tänä yönä marmoritaivas, kaartuu kattona ylle maan
Kuin valon ja pilvien leikki, sitä katsella nyt yksin saan.

Tuo hajonnut marmoritaivas, valuu huoneeseen valtoimenaan
Olet poissa viereltäni, muttet sydämmestäin milloinkaan

Tunnen yhä kätesi painon ja voin kuulla äänesikin,
ja jos suljen hetkeksi silmät, on kuin kanssas taas olisin

Vaan kun katson nään aution huoneen ja kätes on peitto vaan
Nää harhat kuin viiniä juoneen, sua saa taas kutsumaan

Tunne ikävän on sellainen, että tällaista kokenut ole en
Se on syvä ja jotenkin lopullinen
Se painaa ja sattuu ja kuristaa, mutta kenties joskus on helpompaa

-Johanna Kurkela: Marmoritaivas-

En oo enää sun tyttö..

On mennyt järjettömän kauan aikaa siitä, kun olen viimeksi edes muutaman sanan saanut kirjoitettua. Elämä on heitellyt, on ollut niin paljon kaikkea. En ole jaksanut, en ole saanut aikaiseksi. Ja totta puhuen, eihän mulla ole nettikään toiminut, ei toimi edelleenkään. Uuden koneen sain itselleni hankittua (Finally a laptop, could a girl ask for more? :)), mutta nettiyhteys ei aukeakaan ihan niin helpolla. Wordin avulla kirjoitan, puran ajatuksiani. Ehkä pian pääsen jo lukemaan teidänkin kuulumisia, on jo meinannut olla ikävä. Ennen melkeinpä jokapäiväisestä Blogilistan selaamisesta on vain ollut pakko luopua hetkeksi. Ehkä kuitenkin se jos joku olisi ollut omiaan viemään ajatukset jonnekin aivan muualle.

On ollut niin paljon. On ollut niin suurta. On tehnyt niin kipeää. Olen ollut rikki. Olen edelleen. Edelleen rakkauden täyttämä. Mutta en enää osa sitä ihmissuhdetta, jonka toivoin kestävän ikuisesti.

Minun oli pakko ajatella itseäni. Oli pakko katsoa tulevaisuuteen, jonka tulisin viettämään ilman ihmistä, jota vielä rakastan valtavasti. Oli pakko nähdä se, jota en olisi halunnut katsoa silmästä silmään. Oli pakko ajatella, että kaikki tulee sittenkin menemään paremmin yksin.

Ei enää unettomia öitä. Ei katkeruutta siitä, että lupaukset taas petettiin. Ei pelkoa siitä, milloin joutuisin taas kohtaamaan kaiken sen uudelleen. Pettymyksen, merkityksettömyyden. Tyhjyyden, joka kuitenkin aina oli täynnä toivoa. Toivoa muuttumisesta. Toivoa siitä, että mie olisin kaiken sen arvoinen. Että minun vuoksi oltaisiin oltu valmiita muuttumaan. Ei vain katumaan jälkeenpäin ja tekemään katteettomia lupauksia. Toivoin, että kaikki ne sanat olisivat voineet olla totta. Mutta nyt viimein ymmärsin, ettei mikään voisi koskaan olla niin kuin toivoin.

En mie voinut tuollaisessa parisuhteessa elää, vaikka miten paljon rakastan.

Ei enää yhteisiä öitä. Ei naurua ja iloa, rakkauden täyteistä arkea. Ei yhteisiä ihania asioita, ei ainakaan tyttö- ja poikaystävinä. Ei mitään sitä, mitä nyt niin paljon kaipaan. Kun vain se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei, kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten yrittäisi ja tahtoisi.

Kaikki tämä aika oli täynnä kaikkea ihanaa, mutta se paha mieli oli liikaa kestettäväksi. Olen ollut onnellinen, mutta samalla surullinen. Olen ollut täynnä toivoa ja odotusta – paremman huomisen olisi suonut tulevan kohdalle.

Molemmat toisiamme rakastetaan vielä kamalan paljon. Ei tämä ollut helppo päätös, kaikkea muuta. Mie olen taistellut itseni kanssa, en ole osannut enkä halunnut luovuttaa vielä. Välitän liian paljon. Olen antanut vielä yhden mahdollisuuden. Kunnes lopulta ymmärsin, ettei se uusi mahdollisuus muuta mitään. Kaikki on ihan kuin ennenkin.
Mie olen paljon enemmän arvoinen.

-----

Mutta tämä kaikki on niin vaikeaa. Liian vaikeaa. Niin paljon kestettäväksi, etten aina tiedä, miten osaisin olla. Haluaisin vain olla lähellä. Pitää kiinni. Painautua ihan viereen, ja pysyä siinä ikuisesti.

Haluaisin uskoa, kun minulle kerrotaan, että tällä kerralla kaikki olisi oikeasti toisin. Haluaisin uskoa, että niin todella olisi. Että kaiken voisi kääntää toisenlaiseksi. Että tällä kerralla, kun kaikki Todella on loppumassa, halu tehdä asiat toisin olisi tarpeeksi vahva. Näen silmistä, huomaan kaikesta, että tällä kerralla tämä todella on tehnyt kipeää. Että tällä kerralla tämä todella satuttaa. Tällä kerralla tämä on todellisuutta, sitä kaikkein karuinta. Tällä kerralla tämä ei ole pelkkää puhetta, vaan asia, joka todella on tapahtumassa. Se on iskenyt syvälle sydämeen.
Anteeksi on pyydetty. Kaduttu enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärretty, että minua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ja vaikka miten paljon uskonkin sanojen vilpittömyyteen, en uskalla enää luottaa. Asiat voisivat ehkä muuttua, mutta olisiko se pysyvää? Miten kävisi vuoden päästä? Olisinko jo liian tottunut tähän kaikkeen, turtunut? Jos suhde palaisikin taas samaan vanhaan, siihen, minkä vuoksi lähden. Osaisinko sitten enää päästää irti? Kun en osaa nytkään.

Ei me olla tunnettu toisiamme kuin vasta seitsemän kuukautta. Mutta tässä ajassa olen tuntenut niin paljon. Rakastan paljon enemmän, kuin aiemmin. Tämä satuttaa paljon enemmän kuin mikään aiemmin. Lyhyessä ajassa olen antanut itseni rakastua, head over heels. En tahdo lähteä. En tahdo irrottaa. En tahdo mitään näistä tunteista, joita nyt käyn läpi. Mutta vaikka sydän sanookin, että on olemassa myös toisia ratkaisuja, järki puhuu aivan eri kieltä. Olen elämässäni nähnyt tällaista, erilaisessa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Olen seurannut läheltä, ja kaikki se on satuttanut kamalasti. Ei minusta ole enää läpikäymään mitään sellaista.

En vain jaksa, en halua, en pysty tähän. En halua elää elämääni ilman sitä rakasta ihmistä.

---------

Uusi koti on kaukana kodista. En ole edelleenkään saanut laitettua asuntoa kodin näköiseksi. En vain ole jaksanut. Energia on hukassa. Pitäisi ihan aluksi saada järjestettyä huonekalut oikeille paikoilleen. Tämä on vasta kokeilu nro yksi, eikä näytä ollenkaan kivalle. Olisi kai täällä viihtyisämpääkin, kun olisi nättiä. Kunhan saisi vain aikaan.

Ja yksi asia, joka mahtaa tehdä asiat vaikeammiksi on se, että S asuu ihan lähellä. Kun menen ulos, näen S:n ikkunat. On niin helppoa soittaa, että tulee piipahtamaan. Ja kuitenkin se tekee kaikesta juuri sen verran hankalampaa.

Ja edelleen, me vietetään kovin paljon aikaa yhdessä. Ei fiksua, ei ollenkaan. Mutta kun en osaa muutakaan..

Näin mie sen sanoisin

Puhemeemi, jonka Duussilta nappasin. Mieluusti lukisin teidänkin puhetavasta, nämä on mielenkiintoisia :) Muistan, kun joskus lukiossa piti tehdä murteesta jokin tutkimuksen tapainen. Oli hassunhauskaa huomata, miltä puhe meilläpäin kulki. Tuollaisia asioita kun harvoin tulee muuten ajateltua.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Minun siskon punanen mekko mahtuu mulleki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviksie apua kirjotustehtävässä, jonka se maantionopettaja anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Okei, tehhään niinko sie ehotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummo aiko hakea meiät tuossa varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mie menin Helsinkiin linja-autolla ko myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksie nähny missään minun isoveljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?

Ostiksie sen hammeen, joka me nähtiin viime viikolla Hennesillä?

Say hello to miss Bitter

Mie oon lahjakkaasti kiertänyt kaikki artikkelit, jotka kertovat rakkaasta Qstockista. Lehden välissä tuli kyseisestä tapahtumasta oikein oma lehtinen, jonka surutta heitin roskiin. En halunnut edes vilkaista sen suuntaan, jota en omaan elämääni saanut.

Oon töitä paiskiessani ohittanut kaikki ajatukset, joiden kuulen Kuusisaaren suunnasta kutsuvan. Kun on töitä, niin on töitä. Työkaveri on hehkuttanut useamman päivän viikonlopun rientojaan. Hieman on kiukuttanut, mutta olen kiltisti hymyillyt, toivonut kivoja ilmoja ja railakasta menoa. Suotakoon se hänelle - kertoi olleensa neljä edelliskesää kiinni töissä juuri tähän aikaan.

Hampaitani kiristellen olen tuntenut tämän päivän saapuvan. Jotenkin kuvitellut, ettei kaikki välttämättä menekään aivan niin kuin pahimmissa kuvitelmissani - istun yksin kotona ja itken, kun mie en päässyt ja kaikki muut menivät.

But here I am. Kiukkuisena ja katkerana. En tosin itke, siihen ei ole onneksi syytä :)

What is a girl to do?

Tyttö hakee vuokralle leffan, jonka on halunnut jo IKUISUUDEN nähdä. Little Miss Sunshine odottaa. Hyvän mielen leffa, I hope. Nappaa kainaloonsa purkillisen Phish Foodia (Täällä meillä päin tuntuu olevan aika kurja nuo B&J-valikoimat. Ei sillä, että ne ei maistuis, mutta kun jokin uusi makukin olis kiva.) ja pakkaa reppuun pari siideriä. Jos ei näistä synny kiva ilta kotona, niin mistä sitten?

Harmittaa, kiukuttaa, otsaa kurtistaa. Mutta kun ei ajattele asiaa (Miten voit olla ajattelematta, kun kuitenkin koko ajan tekisi mieli kuulla, miten siellä menee. Että miten kivaa siellä on. Että miten olisi kivaa, kun miekin olisin siellä.), niin kaikki menee kuitenkin hyvin.

Next year baby.

Psst.. Nyt jos koskaan olisi ne kommentit tervetulleita (Voiko vinkkiä enää suoremmin esittää ;)), tulkaa ja ilostuttakaa minun superitsenäistä ja kivaa iltaa :)!

Hjälp mig, någon :)?

Ongelma 1:
Luoja sentään, miten sitä on typerä. Että aloittaa oikeasti kaiken sen tuskallisen lopettamisenkin jälkeen uudelleen tuon typeristä typerimmän tavan, eikä ainakaan nyt edes jaksa miettiä lopettamista. Vähempään täytyy kuitenkin pyrkiä. I'm out of control.
Pesin parvekkeen perinpohjin, ja tulosta syntyi. Myönneetäköön - parvekkella tupakointi näkyy ikkunoista aina kattoon ja lattiaan saakka. Onneksi uudessa kodissa ei ole parveketta, tupsulla käynninkin luulisi vähentyvän huomattavasti.

Ongelma 2:
En jaksa pakata enempää. Enkä osaa edes. Kiire tulee, kun vapaapäivää en käytä niinkuin pitäisi. Sitte itken, kun pitää olla töissä ja aika loppuu ja blaablaa. Huolettaa kyllä jo nyt tuo laatikoiden määrä. Uudessa kodissa kaappitilaa on aika minimaalisesti. Täytyy heti ensi tilassa suunnata Ikeaan, ja hakea jotain sisustuslaatikkoa, jonne saa sulloa kaikki rakkaat tavarat, joista ei taas yhdestäkään osaa luopua. Sen verran sain tehtyä, että heitin osan kaseteistani roskiin. En ole niistä ainoatakaan kuunnellut vuosiin, mutta kun niissä on niin kovin paljon muistoja. Ihania biisejä. Jotka voisin kyllä fiksuna tyttönä hakea koneelleni, ja sieltä sitten tarpeen tullen muisteloida. I'm only happy when it rains, I'm only happy when it's complicated. Oi niitä aikoja :)

Ongelma 3:
Miten käy kaikkien rakkaiden valokuvieni, jos kone jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti? Merkit ovat nimittäin ilmassa, ei jaksa kaveri enää palvella niin luotettavasti, kuin pitäisi. Olen ne kaikkein kivoimmat kyllä teettänyt, mutta entä muut? Täytyisikö niistä ottaa jotain varmuuskopioita? Joku ihana voisi opastaa, jookos? Miten tällaiset asiat yleensä hoidetaan? Noita rakkaita kun ei tahdo menettää.

Ongelma 4:
Edessä on valokuvien uudelleenjärjestely. Here me out, even though you might think I'm the most stupid girl in the whole wide world. Kun on kuvat minun ja K:n ajoilta. Jotka jaettiin silloin K:n kanssa, eivätkö siis ole enää albumissaan missään järkeenkäyvässä järjestyksessä. Odottavat kasassa, että niille jotain tehtäisiin. Ei ole tarkoituksena, että niitä minnekään hävittäisin. Mutta ei myöskään, että tekisin niistä oman kansion, jonka sitten laittaisin hyllyyn muiden viereen. Jos S tekisi niin omille kuvilleen (Hypoteettisesti ajatellen, niitä kuvia kun ei ole olemassakaan, kun niitä ei koskaan ole otettu taikka laitettu talteen.), en pitäisi siitä ollenkaan. Enkä missään tapauksessa kuitenkaan toivoisi, että S omat kuvansa tuhoaisi. What would be the point in that? Pusuhali-kuvat saavat mennä mustaan laatikkoon, no problem there. Mutta entä ne kaikki muut? Kreikan kuvat, kaikki yhteiset reissut? What am I to do with them? En ole ennen ollut tällaisessa tilanteessa, enkä oikeasti osaa hoitaa tätä oikealla tavalla. Liekö pieni asia täällä suuressa maailmassa, mutta kaipaisin todella vinkkejä, neuvoja, ohjeistusta. Sitten voisin oman päätökseni tehdä teidän fiksujen ajatuksten pohjalta :)

Ongelmat eivät ole suuria. Ja hyvä niin. Kaikki on oikeastaan hyvin. Sitäpaitsi, mulla on soitin täynnä superkivaa musaa, joiden kanssa on kiva pian aloittaa se lenkkeily.. Aloitettava! Harmi kun uutta lelua ei saa viedä uimahalliin :)

Muuttohaaveita

Pitkä putki iltavuoroja takana. Kivaa on olla töissä, en mie sillä. Mutta kun on kuusi iltaa peräkkäin, joista jokainen kestää kymmeneen ja joku jopa kahteentoista, niin elämälle ei jää paljoa aikaa. Nuoret pyörivät unissakin, ja päivät täyttävät kokonaan. Enää reilu viikko jäljellä, ja sitten mulla on LOMA! Loma, työttömyys, whatever you wanna call it. Mutta lomana mie sen otan. Aion mennä mökille. Aion viimein uida. Syödä sen kesän ensimmäisen irtojäätelön. Ottaa aurinkoa (Kyllä, elokuussa tulee vielä helteet, niin mulle kerrottiin :)) Tehdä kaikki ne asiat, joita kesällä kuuluu tehdä, mutta joita en tälle kesälle ole tehnyt ainuttakaan. Johtuu suurilta osin työputkesta, mutta myös siitä, etteihän tämä kesä ole ollut kesäinen. Aika harvassa on ne kerrat, jolloin olisi saanut mekko päällä ilmasta nauttia.

Ja yksi muukin iso asia odottaa elokuussa.. Muutto. Ei, en mie päässytkään vielä sinne minun uuteen ja odotettuun kotiin. Hain avaimet välitystoimistosta, ja kaiken piti olla kunnossa. Menin, ja iloisena avasin oven. Vastassa oli sänky, kahvinkeittimet ja mikrot. Eieiei, ei sen näin pitänyt mennä! Kun asuntoa käytiin katsomassa, se oli tyhjillään. Ja nyt, kuin tyhjästä, sinne oli ilmaantunut asukki. Kiukutti, ihmetytti. Asia selviteltiin, ja kuinka ollakaan - edellinen vuokralainen oli antanut avaimensa kaverilleen, joka nyt asuttaisi kotia heinäkuun ajan. Muutopuuhiin oli vapaapäivät järjestetty, ja loppukuu on töitä pullollaan. Hätä siitä, miten ehtii. Vtutus siitä, kun näin piti taas käydä. Ja kyllähän mie tiedän, ei se mikään maailmanlopun tapahtuma ollut. Pieni vastoinkäyminen vain. Sellainen, jonka voi helposti ohittaa, ja järjestellä asiat uudelleen. Mutta kun tuntui, että minun elämään on osunut noita pieniä vastoinkäymisiä jo tämän vuoden verran..

Onneksi kaikki meni kivutta, ja sain kuin sainkin muuttopäivän vapaaksi. Kunhan nyt asunto on siihen mennessä tyhjillään. Ei sieltä ole mitään kuulunut. Mie yleensä jaksan aina ajatella positiivisesti, mutta nyt tuntuu siltä, ettei kaikki välttämättä olekaan ihan niin selvää. Taidan tehdä puhelun, jolla asian pitäisi selvitä.

En jaksais millään odottaa!


Mie sain uuden mp3-soittimen. Mulla ei ikinä ole tuollaista vielä ollutkaan. Oli aikakin :) Leikin hetken, ja sitten alan pakkauspuuhiin. Melkein kaikki on jo laitettu, noin niinkuin päällisin puolin ei kyllä näytä siltä. Wonder if I'll be ready in time.

Hymyilevä tyttö

Parisuhteen osalta asiat ovat normalisoituneet. Viimeinkin. Päätin, että annan tälle vielä yhden mahdollisuuden. Sillä asia on niin, että enemmän kuin mitään muuta, tahdon saada suhteen toimimaan. Jag verkligen vill vara med honom. Sillä mie rakastan tuota poikaa. Ja kun kaikki on hyvin, kaikki todellakin on hyvin. Naurua ja hymyä riittää. Hyvää oloa ei tarvitse etsiä, se vain on. Läheisyys, rakkaus, välittäminen - kaikki tärkeät asiat ovat edelleen olemassa. Toivottavasti vielä pitkän aikaa.

Ja niinkuin odotettua, heinäkuun alku on jo näyttänyt todelliset kyntensä. Juuri tätä se tulee olemaan vielä viikkojen ajan. Iltavuoroja ennen herään pakkaamaan. Siivoukset ovat vielä edessä. Muuttaminen itsessään tulee olemaan aikaavievä prosessi. Mutta ei sen väliä. En malttaisi odottaa, että viimein pääsen uuteen kotiin. Ja palkan tultua Hapitsulle ostoksille. Ikeasta on haettava ainakin säilytyslaatikkoja. Sillä se on yksi asia, mitä en voi tästä paikasta viedä uuteen kotiini. Kaiken muun otan mukaani, ja hymyssä suin alan sisustamaan uutta yksiötäni juuri sellaiseksi, että viihdyn siellä pitkään :)

The spirit of today

"Aivan sama, mitä vaatii kunhan saadaan.
Ja toivottavasti saadaan, kun sinä oot
mulle tärkeintä, vaikka ei aina
siltä näyttäiskään."

Pää pieninä paloina

Voi hyvä Luoja sentään, mulla hajoaa pää! Onneksi on työt, jotka tuo ihan muuta ajattelemista. Vaikken tänään kyllä oikein jaksanut tsempata töissäkään, niin paljon energiaa vievät nämä päässä pyörivät ajatukset.

Miksi kaiken pitää olla näinä kuukausina niin helvetin vaikeaa?

Seve, seven, seven..

Seiskameemi, joka blogeissa kiertää.. Here I come :) Jokainen, joka lukee, saa mielellään tehdä oman seiskansa, näitä mie nimittäin tykkään lukea. On kivaa huomata, että "Hei, miekin oon tuollainen!" :)

1.) Olen viimeiseen asti ihmisistä hyvää ajatteleva. En tahdo kenellekään mitään pahaa - yleensä minua voi kohdella melkein millä tavalla tahansa, ja mie vain jaksan yrittää. En pidä tästä piirteestä itsessäni. Minun ylitse on ihan liian helppoa kävellä. Niinkuin ehkä voi näistä minun ja S:n suhdekiemuroistakin päätellä. Toinen ihminen, ketä aika monen mielestä ilmeisesti periaatteessa-pitäisi-vihata, on K. Mutta en mie tunne mitään vihaa sitä kohtaan. Tekisikö se sitten minun elämästä jotenkin helpompaa? Vem vet. Epäilen vahvasti. Mutta sitten jos mie Tosissaan olen saanut kokea jotain paskaa jonkun ihmisen taholta, niin tulee se stoppi tännekin. On yksi ihminen tässä maailmassa, kenen kanssa en ikimaailmassa enää tahdo vaihtaa edes yhtä sanaa taikka katsetta. Pelkkä ihmisen ajattelu saa minut.. noh, vihaamaan. I hope we'll never ever meet again.

2.) Rakastan pyöräilyä, rakastan ajaa hirmuisen kovaa. Olen onneni kukkuloilla, kun sain uuden pyörän! Tänään ensimmäistä kertaa pyöräilin töihin, reilut yhdeksän kilometriä suuntaansa, ja nautin joka hetkestä. Kesä on ihanaa aikaa tämänkin vuoksi. Vaikka myönnettäköön - ei ollut kovinkaan kivaa, kun kotiin päästyä oli silmät, hiiukset ja suu täynnä niitä pirun pikkuötököitä, joita parvissa liikkuu. Yh! Talvella kuitenkin pyöräily on kaikkea muuta kuin kivaa. Vain ja ainoastaan pakon edessä hyppään pyörän selkään liukastelemaan.

3.) Pelkään melko helposti. Pimeällä minua kauhistuttaa liikkua yksin. Kun ympärillä on tyhjää, suhtaudun epäilevästi jokaiseen vastaantulevaan miespuoliseen. En tiedä, pitäisikö niitä ihmisiä katsoa silmiin vaiko ei - kumpi vaikuttaisi normaalimmalta sen vastaantulijan silmissä? Välillä vainoharhaisuus valtaa minut ihan kokonaan, ja kotonakin pälyilen ympärilleni typeränä. Etenkin suihkussa ollessani tätä on havaittavissa. Samoin, kun menen ensimmäistä kertaa kotiin tulon jälkeen vessaan, on minun tarkistettava sauna ja suihkuverhon taus. Ettei siellä vain ketään olisi. Naurettavaa, mutta sillä hetkellä niin todellista.

4.) Olen mahdoton huolehtimaan. Jos en tiedä, missä joku rakas ihminen on, eikä tämä vastaa puhelimeen, hätäännyn helposti. Ettei vain mitään kamalaa olisi sattunut. Pelkään pahinta niin kauan, että asian oikea laita selviää. Taitaa olla äipältä perittyä..

5.) Katson aina ensimmäiseksi uuden ihmisen tavattuani, onko hänellä sormusta. Kyse ei ole mistään sellaisesta, että tarkistaisin suloisten poikien saatavillaoloa :), vaan teen tätä ihan jokaisen ihmisen kanssa. Nainen tai mies, vanha tai nuori. Multa on turha tulla kysymään, minkä väriset silmät jollain ihmisellä on (tiedän ainoastaan mulle Todella Läheisten Ihmisten silmien värin). Mutta jos tahdot tietää, onko jollain ihmisellä sormus vasemmassa nimettömässään, niin tiedät kenen puoleen kääntyä.

6.) Mulla on hyvä itsetunto. En ole mikään omaa napaa tuijottava, sillä tavalla itsekeskeinen tai mitään. Mutta vaikeuksien myötä olen oikeasti huomannut, että minua on todellakin siunattu sellaisella itsetunnolla, jonka kanssa on hyvä olla. Harvemmin oletan automaattisesti, että olen viallinen tai huono ihminen. En väitä, ettei minussa vikoja olisi. On kyllä! Mutta uskoisin, että terveellä tavalla tiedän, milloin vika on minussa ja milloin ei, enkä ota siinä mielessä turhaa paskaa niskaani.

7.) En seliväisi ilman nauhoittavia vermeitä. VHS on nyt vaihtunut tallentavaan digiboksiin, ja man, could this be any easier :D? Olen koukuttanut itseni helpon tallennuksen vuoksi uusiinkin sarjoihin (Näin kävi, kun K:n kanssa hankittiin tallentava boksi. Pelkällä vhs:llä en jaksanut nauhoittaa ollenkaan niin paljoa, vaan se kaikki jäi ihan minimiin. Nyt taas - tositeeveetä boksin täydeltä.), sellaisiin, joita ei varmasti muuten tulisi katsottua. On ihanaa, kun ei tarvitse olla television orja, mutta tällaisina yön tunteina katsottavaa löytyy laidasta laitaan. Tämä tyttö lähtee nyt Unelmien poikamiehen matkaan. Vi ses :)

Uusi päivä

The sun is breaking in your eyes

To start a new day.
This broken heart can still survive
With a touch of your grace.
Shadows fade into the light.
I am by your side,
Where love will find you.

En osaa tehdä päätöksiä. En tiedä, mitä tehdä. Tiedän vain, että kun kaikki on hyvin, kaikki todella on hyvin. Mie rakastan tuota poikaa.. Surullisen tilanteen kautta ajauduttiin keskusteluun, jonka aikana sain kuulla jotain kaunista. "Jos kaveri näkis sinut, niin se olis helvetin onnellinen." Mie oon kuulemma just sellainen tyttö, jonka kanssa kaveri tietäisi S:n olevan onnellinen. Juuri oikeanlainen tyttö..

Now that we're here,
Now that we've come this far,
Just hold on.
There is nothing to fear,
For I am right beside you.
For all my life,
I am yours.

Kyyneliä

Reach up to the sky.
When nothing seems to go right,
When nothing seems to go right for me.

-Daughtry: Gone-

On paha olla. En tiedä, pystynkö tähän. Juhannuksen jäljiltä rippeet saatiin kasattua, ja hetken olin onnellinen. Mutta eilen en kokenut mitään siitä. Tänään vielä vähemmän. Tunnen olevani arvoton ja yksinäinen. En ole varma, onko meitä enää kauaa olemassa. Tiedän, että olen ansainnut parempaa. Mutta en tiedä, voiko S sitä minulle antaa. En ikimaailmassa aio tyytyä tällaiseen suhteeseen. Tahdon olla onnellinen. Hymyillä ja tuntea sisälläkin sen jonkin, joka vie taivaisiin asti. Tahdon tuntea olevani rakastettu. Arvostettu. Maailman tärkein ihminen toiselle. Toisaalta taas - rakkaudesta kertovat sanat pulpahtivat suustani aiemmin. Tunnen vahvasti. Mutta riittääkö se? Kuka osaa kertoa, mikä on liikaa kenellekin? Kaipaan vakautta ja onnea elämääni. Olenko nyt sellaisessa tilanteessa, jossa voin nuo asiat saavuttaa? Tämä on ensimmäinen kerta, kun minua kohdellaan kuin ilmaa. Kuin olemassaoloani ei edes huomattaisi. Kuin olisin enää vain pakollinen paha. En ymmärrä, miten asiat yhdessä päivässä voivat kääntyä näin päälaelleen. Mie kun toivoisin vain parasta, olisin valmis tekemään kaikkeni. Mutta yksin en pysty mihinkään.

Shadows fill an empty heart
As love is fading,
From all the things that we are
But are not saying.
Can we see beyond the scars
And make t to the dawn?

Change the colors of the sky.
And open up to
The ways you made me feel alive,
The ways I loved you.

What about now?
What about today?
What if you're making me
all that I was meant to be?
What if our love never went away?
What if it's lost behind
words we could never find?
Baby, before it's too late,
what about now?

-Daughtry: What About Now-

Heinäkuussa hellesää, sää, sää..

Uuh, olen väsynyt. Tätä se tekee - työttömyys. Ei jaksaisi yhtikäs mitään jos ei ole aivan pakko. Yhden työpäivän olen tehnyt tällä viikolla, ja maanantaina se sitten alkaa ihan toden teolla. Toivottavasti osaan olla siellä ja tehdä työni hyvin. Toisaalta, yksi kuukausi nyt tietysti menee miten päin tahansa, mutta aion hoitaa sen kuukauden hyvin. Jokseenkin taas jännittää mennä sinne. Ensimmäisenä päivänä jännitys oli hurjaa luokkaa. Hassua jopa. Ja nyt taas ajatuskin sinne menemisestä tuntuu kummalliselle. Mikä ihme minua vaivaa :)? Onneksi kaikkeen kuitenkin tottuu pian. Ja nuoretkin ottivat oikeasti ihan ok vastaan. Ainakin näin alkuun. Tulevastahan ei voi tietää kukaan. Mutta kyllä sen huomaa, kun nuorten keskuuteen tulee uusi, nuoren näköinen naistyöntekijä. Nuorten asenteista. Varmasti taas vastaan tulee paljon testaamista. Mie kun ihan oikeasti oon aikas nuoren näköinen, vaikka jo 25-vuotias vanhus oonkin :D Heti sain kuulla kommenttia "Nytkö sieki alat komenteleen?" No piru vie alan. Pidetään kaikki yhdessä peukkuja, että menisi maan mainiosti :)

Sitä paitsi, heinäkuu tulee muutenkin olemaan sellaista säpinää, että tulee kai hurahtamaan ohi pienessä hetkessä. Muuttoasiat on nyt sovittu, ja uusi koti odottaakin minua jo kuun puolessa välissä. Hiphei, Raitapaita on iloinen :) Vapaita töistä on harmittavan vähän suhteutettuna tekemisen määrään. Iltavuoroa pelkästään teen, ja on otettava itseä niskasta kiinni. On herättävä ajallaan, jotta ehtii. Ehtii pakata ja siivota. Siivota ja purkaa. Mutta kun on jotain niin kivaa, mitä odottaa, ei kai voi olla kuin iloinen. Hymyssä suin haukotellen mennä kuukausi läpi. Ihanaa päästä viimein laittamaan uutta kotia. Jostain syystä en ole kotiutunut tänne sillä tavalla, kuin olisin kuvitellut. Kai tämä on ollut sellainen välietappi matkalla kohti uutta elämää. Ja nyt, kun uusi elämä on todella minun, mie voin siirtyä ja etsiä sen oman pysyvän paikan. Jossa jatkaa jo rakennettua. Onhan tämä kiva, hyväkuntoinen, päällisin puolin juuri sellainen kuin kodin pitäisi olla. Mutta jotain puuttuu. Omasta mielestäni olen kyllä tehnyt kodista nätin ja oman näköisen, mutta en kai koko sydämelläni. Seuraava koti sitten on jotain aivan muuta :)

Odotan jo hiukkasen kauhullakin sitä, että minun toden totta täytyy nyt heinäkuun ajan pyöräillä töihin yhteen suuntaan reilut yhdeksän kilometriä. Taitaa tytöllä olla kunto sitten kuukauden jälkeen edes sentin verran parempi. Näin me toivotaan ainakin. Mie oon aina rrrakastanut pyöräilyä. No problem. Illalla kymmenen ja kahdentoista välillä ei välttämättä ole se maailman kivoin aika pyöräillä kotiin, mutta uudella menopelillä toivottavasti pääsee niin lujaa, ettei kukaan edes ehdi huomata, mikä ohi vilahti :)

Ja tosiaan, nykyiseen kotiini on nyt valittu uusi vuokralainen. Näyttöaika sovittiin, ja odotin paria ihmistä asuntoani katsomaan. Mutta kuinkas kävikään? Menin avaamaan oven, etunenässä odotti välittäjä. "Älä säikähdä, meitä on aika paljon." Ja kyllä, ihmisiä tuli kamalasti! Käytävällä seisoivat pitkänä jonona, ja pikaisen arvion mukaan sanoisin, että kodissani oli yhtä aikaa noin kaksikymmentä ihmistä. Uuh, ahdistus melkein löysi tiensä minun luo. Tuollainen neliömäärä, tuollainen ihmisjoukko. Minun kodissa. Minun ikiomien rakkaiden tavaroiden keskellä. Katsomassa jokaiseen nurkkaan. Vilkuilemassa jopa valokuviani. Hei, en mie tykkää, että minun elämä on esillä niin monelle ihmiselle, ventovieraalle nimenomaan. Mutta pääasia, että vuokralainen löytyi heidän joukostaan. Eikä tullut enää uusia katsojia.

Eilen vielä uusi asukki kävi mittailemassa ja katselemassa kotia. Kurkki myös kaappeihin, mikä kuitenkin oli nyt sallittua. Tiesihän tyttö, että tästä tulee todella hänen kotinsa seuraaviksi jopa vuosiksi. Silloin täytyy tietää, minne päänsä laittaa. Tietäähän sen, että etukäteen kun tietää, niin on paljon helpompaa tulla. Jäätelöt syötiin ja jutusteltiin tuntisen verran. Tyttö kertoi, että ottajia olisi ollut yhdeksän. Valittu ihminen jäi kyllä minunkin mieleen tuolta ihmisjoukon keskeltä. Ja selkeästi oli asuntoon ihastunut, kiva sellaista iloa on katsella itselläkin :)

Pitkästä aikaa kävin ja etsin Taylor Hicksin kaunista ääntä Youtubesta. Taylorista ei tänne Suomeen asti kuulunutkaan mitään, ei ainakaan minun korviini. Joka tapauksessa, ihana Taylor laulaa - Do I Make You Proud.

I guess I've learned, to question is to grow
That you still have faith, is all I need to know
I've learned to love, myself in spite of me
And I've learned to walk, the road that I believe

Psst.. Huomasitteko, että sain kuin sainkin top-kymppini kasaan. Yksi pieni lisä siellä lopussa teki siitä ihan täydellisen :D

Enjoy

Nyt miekin tahdon tehdä tämän Top-julkkismiehet-meemin, jonka Kermakisulta bongasin jonkin aikaa sitten. Kivaa miettiä tällaisia, omia julkkisihastuksia vuosien varrelta. Hassuja ihmisiä pulpahtelee mieleen tuolta ajan takaa :) Pahoittelen kuvien rakeisuutta. En ymmärrä tietokoneista tarpeeksi, jotta selvittäisin, mistä tämä mahtaa johtua.

kuva

Jordan Knight. Pikkutyttönä New Kids On The Blockin Jordan vei sydämen ihan kokonaan. Ikimuistoinen huone, seinät liimattuna NKOTB:n julisteilla. Pikkuneiti tanssimassa sängyllä ja antamassa salaisia suukkoja Jordanin kuvalle. Muistan edelleen, miten toivoin Isoveljen suomentavan mulle kaikki sanat, joita kasettejen sisälehtisiltä löytyi. Ei tuo alkanut siihen touhuun, ja mie olin niin pettynyt. Tänä päivänä en ymmärrä, mitä olen herra Knightissa nähnyt.

kuva

Samuli Edelmann. Myös Samuli on pikkutyttöaikojen ihastus. Kasetti oli kovassa käytössä, ja oli kivaa, kun ymmärsi sanat ainakin jollain tasolla. Muistan, kuinka näin Samulista unta. Unessa Samuli oli keikalla kotikaupungissani, ja pyysi minua yleisön joukosta lavalle kanssaan. Tuollaisen unen jälkeen Samuli olikin - jos mahdollista - noin sata kertaa ihanampi. Edelleen pidän Samulin äänestä, etenkin puhuessaan. Pehmeää, ihanaa kuunneltavaa. (Yritin löytää kuvaa siitä ihastusajan Samulista, mutta en onnistunut. Kelvatkoon siis tämä.)

kuva

Joaquin Phoenix. Herra on aina vedonnut minuun karismaattisuudellaan. En muista, missä Joaquinin ensimmäistä kertaa näin, mutta esimerkiksi leffassa 8mm pidin herrasta kovasti. Walk the Line on edelleen näkemättä, ja se pitäisikin lisätä To do-listalleni.

kuva

Robbie Williams. Tämä paketti toimii. Moitteettomasti. Robbien ääntä voisin kuunnella miten kauan tahansa. Katselemisesta nyt puhumattakaan :) Hyllyyni olen saanut kaikki Robbien levyt, uusinta lukuunottamatta. Lisäksi kaksi kirjaa Robbien elämästä. Nykyään kuuntelen levyjä Harvoin, en tiedä miksi. Toisaalta ne on mukava välillä nostaa esille ja ajan kanssa kuunnella. Tykkäys kun ei kuitenkaan ole kadonnut minnekään. Kirjojakaan en ole vielä lukenut kokonaan. Ensimmäinen on vain jotenkin äärettömän pitkästyttävästi kirjoitettu elämsätä, joka kyllä sinänsä vaikuttaa hyvinkin kiinnostavalta. Toisen ostin hetki sitten alekorista, enkä ole siihen asti vielä uusien kirjojen selaamisessa päässyt. Toivotaan, että hyvää kannattaa odottaa.

kuva

Justin Tiberlake. 'N Syncistä en ole koskaan oikein pitänyt, enkä oikeastaan bändin tuotantoa paljoa tunnekaan. Justin vei minut kuitenkin kokonaan ensimmäisen sooloalbuminsa myötä. Rakastuin levyyn. Like I Love You on edelleen järjettömällä voimalla iskevä, hymyn huulille tuova biisi. Miten siitä voisi olla pitämättä? Yksi poika joskus silloin tanssi kuin Justin kyseisellä videollaan, ja muistan edelleen elävästi, miten hienoa se oli, ja miten poika teki minuun suuren vaikutuksen :D FutureSex/LoveSounds-levy on ollut hankintalistalla jo pidemmän aikaa, mutta kauppaan on jokaisella kerralla jäänyt. Kyllä mie vielä joskus.

kuva

Denzel Washington. Leffat, joissa Denzel on - "Kyllä", sanoo Kody. Jokin tuossa miehessä viehättää. Ei niinkään ulkonäöllisesti (vaikkei siinä mitään pahaa olekaan :)), vaan jokin herran olemuksessa. Näyttelemisessä. Aivan oikeasta paikasta on Denzel ammattinsa löytänyt.
TJEU: The Hurricane, Tapaus Antwone Fisher.

kuva

Nicholas Cage. Listalla samasta syystä kuin Denzel. Herra Karismaattinen. Leffasuoritukset vieneet minut mennessään melkolailla kokonaan. En pysty vastustamaan leffaa, jossa herra näkyy. Suosikkileffoista esimerkkejä on miljoonia, mutta valittakoon muutama, jonka olen nähnyt useampaan otteeseen. Leaving Las Vegas, Face/Off, Enkelten kaupunki. Oih.

kuva

Chris Daughrty. Tarviiko minun edes sanoa enempää? Chris-hehkutukset on taidettu jo tehdä :) Koko paketti - ääni ja ulkonäkö. Kyllä mulle tuollainen mies kelpaisi ;) Olen aina ollut sitä mieltä, että yksi jalat alta vievä piirre miehessä on se, että voi laulaa mulle sydämessä asti tuntuvalla äänellään. K:n kanssa se oli mahdollista, ainakin musikaalisuuden osalta. Ihanat kitaran soinnut yhdistettynä mukavaan ääneen toimivat kyllä. S:n kanssa musikaalisuudesta ei ole niin tietoa, mutta hellyyttävää on, kun toinen tosissaan kuitenkin minua viihdyttää. Kun kerran kauniisti pyysin, niin laulua kyllä irtoaa. Ei sen ääneen niin väliä :)

We'll follow the rainbow
Wherever the four winds blow
And there'll be a new day
Comin' your way

kuva

Patrick Dempsey. Greyn anatomian iki-ihana McDreamy. Rakastan tätä sarjaa. En Patricin vuoksim mutta mukavan lisän sulosilmä kyllä tuo. Haastatteluiden perusteella oikein down-to-earth-tyyppi. Niin se pitää :)

kuva

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä tulee Stellan Janne Sivonen. Sain kuin sainkin top-kymppini kasaan. Stellan musiikki uppoaa minuun syvälle. Marjan ääni tekee tehtävänsä, täydellisesti. Mutta ison osan kunniasta saa Janne, sävellysten ja sanoitusten taitava yhdistely, lisättynä ripaus mukavaa ääntä ja hyppysellinen toimivaa ulkonäköä. En tainnutkaan vielä kertoa, että Stellakin ilahdutti meidän juhannusta. Ihan tämän poppoon vuoksi itseni maksoin alueelle, ja kyllä kannatti!

Kymmenen kärjessä-listani alkaa olla aika täydellinen :)