Kyllä se on nyt tässä..

..tämän blogin on aika tulla tiensä päähän. Aloitan jossain muualla, ihan uusin tuulin ja ajatuksin. Ensimmäinen blogi käsitteli tiettyä aikaa elämästä, tämä toinen taas jotain aivan muuta. Mutta taas kerran, kaikki on taas toisella tavalla. Asiat ovat muuttuneet. Miekin uskon muuttuneeni. Uusi elämä odottaa, kaukana Oulusta. Turku ei nyt kummiskaan vienyt voittoa, suunta vielä aavistuksen etelämpään. Paikkaan, jossa en koskaan ole itseäni nähnyt. Uusi alku. Pieni surumieli valtaa aika-ajoin. Suuren osan ajasta olen kuitenkin onnellinen. Tyytyväinen päätökseen. Hyvä tästä tulee!

On ollut ihanaa seurata monien teidän elämää blogien kautta. Edellisen piipahdukset olen tehnyt Liian Kauan Aikaa sitten. Ajattelin yrittää taas päästä mukaan, edes niitä muutamaa rakkaimmaksi tullutta seurata. Jossain vaiheessa vielä. Ja hei, tiedätte mistä minut löydätte, jos tahdotte. makesomethingoutofnothing@gmail.com. En mie teitä ole unohtanut, enkä aiokaan. Iso apu ja tuki olette monet olleet tässä vaikeassa elämänvaiheessa. Kiitos murut!

Aurinkoisempaa

Pitäisi kai katkaista hiljaisuus edes hetkeksi. Kertoa, että täällä menee oikeastaan aika kivasti. Ei ole paljoa sanottavaa, ei monia lauseita kerrottavana. Vain pieni ajatus blogin suuntaan sairaslomapäivänä. (Kyllä, olen taas flunssassa. Enkä jaksa ymmärtää miten on mahdollista, että olen sairaana noin 12 kertaa vuodessa. Yritän tänään sanoa lääkärisedälle, että ottaisivat verikokeita. Tai edes jotain. Ei tämä tällä tavalla voi jatkua.)

Elämä jatkuu ilman entistä S-rakasta. Ja tuntuu oikealta, hyvältä. Ei varmasti tulekaan aikaa, jolloin en häntä kaipaisi. En toki kokonaisvaltaisesti, mutta pieninä murusina. Meillä oli kaikesta huolimatta niin paljon hyvää, niin paljon kaikkea kaunista. Mutta ratkaisu ei olisi voinut olla oikeampi. Olen tyytyväinen. Ja mikä parasta, olen taas se sama vanha Kody, jota olen kaivannutkin. Jaksan ison osan ajasta hymyillä, olla iloinen, nähdä asioiden valoisat puolet. On niin paljon parempi olla, etten olisi osannut edes odottaa.

Ei tapahdu mitään uutta eikä ihmeellistä. Samaa rataa, sitä josta en välttämättä ihan hirmuisen paljoa nauti. Mutta parhaani teen.

Kuulin, että elämä ei mene hyvin toisaalla. Ja juuri se tässä on, mikä huolettaa. En jaksaisi olla huolesta soikeana, eikä minun oikeastaan kuulukaan. Kunpa olisi vaihtoehtoja ja valta valita. Mutta tämä vie mukanaan.

Joskus unohdan, välillä en muuta mietikään. Olen väsynyt. Välillä kyllästynyt. Aika-ajoin niin yksinäinen etten itsekään usko.

Mutta en aio suunnata muualle kuin kohti niitä onnellisempia hetkiä. Just watch me.

Näin se meni

Täällä mie taas oon. Muuton aikana netti ei siirtynyt ihan yhtä nopeasti kuin kaikki muut. Elossa kuitenkin, en välttämättä elämäni kunnossa, mutta ehkä kuitenkin parempana kuin aiemmin. Tai sitten ei. Välillä kaikki tuntuu menevän jo aavistuksen parempaan suuntaan, välillä taas kaikki on niin väärin kuin vain voi olla. Joka tapauksessa, uusi koti on nyt minun. Käyn töissä, ja edelleen viihdyn. (Tänään oli taas pari niin herttaista hetkeä että :) Luin koko lapsikatraalle kirjaa, kun yksi tytöistä kesken kaiken huikkasi "Kody, sää oot ihana". Toinen silitti ja suukotti poskelle kesken kinttaiden laiton ihanasti hymyillen. Kolmas oli se kaikkein suloisin, "Kody. Sää oot hyvä Kody". En mie itseäni enää sopivammasta paikasta voisi löytää. Ihania halipusi hetkiä ja kullannupuiksi kutsumisia. Ei, en mie koskaan haluaiskaan lähteä täältä teidän luota pois :)) Jumppailen minkä jaksan ja ehdin. Yritän löytää sinkkuelämän ilot, välillä siinä onnistunkin. Rakastan Kullannuppua koko sydämelläni, pientä olin tänään hoitamassa, eikä niinä hetkinä mikään voi olla huonosti.

Mutta mikään ei tunnu olevan oikeasti hyvin. En mie halua olla tämmönen. Jos joku haluaisi ja voisi, niin lähettäisikö mulle pienen hippusen onnellisuutta?

Vuosi 2007 oli ja meni, pieni kertaus tulee tässä, sattuneesta syystä näin hieman vuodenvaihteen jälkeen. Kaikki tuntuu pyörineen ihan täysin ja kokonaan samojen asioiden ympärillä..

Tammikuussa asuin yksin, opettelin taas olemaan itsenäinen. Kaikki kävi kuitenkin yllättävänkin helposti, alkukankeuksien jälkeen pääsin jaloilleni melkoisen pian. Oma teoriani asiaan on, niinkuin ehkä olen joskus maininnutkin, mutta sitä en julkisesti suustani päästä :)

Helmikuussa jo tapasinkin S:n, ja tunteiden kirjo sekä ajatusten uskomaton vuoristorata alkoivat. Kuunteles vaikka:

"En ole varma, jaksanko tällaista. Kaksi ihmistä, joiden on hyvä olla yhdessä. Mutta samalla ne kaksi ihmistä kulkevat niin erissä maailmassa. Erilaisia polkuja pitkin. Välillä polut yhdistyvät, mutta tuntuvat sitten taas jatkavan omaa tietänsä - erkanevat varoittamatta. Vievät taas kauemmaksi. En ole varma, kaipaanko tällaista. Voisin valita helpomman tien. Jatkaa elämääni yksin. Löytäen vielä sen jonkun, joka on tarkoitettu minulle. Mutta voisin myös jatkaa, antaa tunteen viedä. Katsoa. Sillä ne ajat, jolloin kuljetaan samaan suuntaan, niistä ajoista saan paljon. Silloin on hyvä olla."

"Nyt taas tuntuu paremmalle. Ihan oikeasti. Ei mitään näin-mie-olen-päättänyt juttua. Ei sarkasmia. Vain sitä oikeaa tunnetta, kun kaikki tuntuu hyvältä. Hooray for this feeling :)"

"Ikävät ajatukset katosivat, ja sain niiden tilalle jotain paljon kivempaa. Hymyjä ja hyvää oloa. Kädestä pitämistä ja parempaa mieltä. Tunteen siitä, että tässä minun on hyvä olla juuri nyt."

"Kysymysmerkit koskevat nyt sitä, onko S sellainen ihminen, kenen kanssa tahtoisin elämäni jakaa. En tiedä, haluanko antaa itseni ihastua enempää. Jos sitten kuitenkin käy niin, että huomaan kaiken olevan.. väärin. Sitten kun ihastuminen on syvempää, irroittautuminen muuttuu ainakin sata kertaa vaikeammaksi. Silloin kun kaikki on hyvin, niin kaikki todella on hyvin. Niinä hetkinä en epäröi hetkeäkään valintojani. Niinä hetkinä hymyilen, olen onnellinen. ... Toisaalta voisin sanoa nyt heiheit, niistä järkiperäisistä syistä. Toisaalta se on asia, jota viimeiseksi kaipaan. Sydän sanoo, ettei vielä ole aika irrottaa."

Maaliskuussa jouduttiin sanomaan hyvästit ihanalle kaverille, pienen oli aika lähteä pois :'(

"Meidän pieni. Pääsi koirien taivaaseen. Aivan liian yllättäen. Ei tällaista osannut odottaa, ei kai koskaan osaisi. Kukaan ei enää heiluta häntää, ole niin iloinen kun menen kotiin. En enää koskaan saa silittää tuota rakasta pörröturkkia. ... "

Ajatus Turkuun muutosta alkoi ihan toden teolla pyöriä mielessä. Katsoin jo työpaikkojakin, ja ystävän kanssa lyötiin lukkoon päivämäärä vuoden päähän. Sitten me ei enää aiottaisi olla Bisketissä kahvilla, vaan paikka olisi jokin ihan muu.

Huhtikuussa sain kuulla kaksikertaiset vauvauutiset. Toiset olivat maailman ihanimmat, odotetuimmat, onnellisimmat - Isoveli vaimoineen saisivat viimein pienen murusen. Toiset uutiset taas tuntuivat täysin uskomattomilta - K saisi vauvan. Jo nyt, näin pian meidän eron jälkeen.

Kesäkuussa vietin maailman kurjimman syntymäpäivän ikinä. Sweet 25.. Juhannus Kalajoella oli osittain kuitenkin oikeinkin onnistunut. S:n kanssa oli vaikeaa, mutta edelleenkin toivoin että asiat voisivat muuttua.

Elokuussa jätin S:n. Suurkulutin surullisia biisejä, nenäliinoja ja kyyneleitä.

Edestakaisin soutaminen kuitenkin jatkui aina lokakuulle asti, jolloin virallinen piste oli tehtävä. Olin edelleen täysin rikki, sirpaleina. Johanna Kurkelan Marmoritaivas soi ja tuntui syvällä sydämessä.

Tiedän että en ole ainut, jolle tällä tavalla käy,
että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy..
Jos suljen hetkeksi silmät, on kuin kanssas taas olisin.
Vaan kun katson nään aution huoneen..
Tämä ikävä on sellainen, että tällaista kokenut ole en.
Se on syvä ja jotenkin lopullinen.
Se painaa ja sattuu ja puristaa,
mutta kenties joskus on helpompaa.

"Ei meillä olisi voinut olla tulevaisutta, edelleen olen täysin sitä mieltä. Mutta olisin tahtonut nähdä meidät yhdessä vielä, niin kuin hyvinä aikoina. Olisin tahtonut pitää kiinni, olla lähellä. Ottaa vain kaikki ne hyvät asiat päältä, jättää kaiken paskan taakse. Unohtaa sen, mikä satuttaa. Muistaa kaikki hymyt ja suudelmat. Muistaa rakkauden. .. Ei ollut asioita, jotka olisivat muuttuneet. Ei ollut asioita, jotka olisivat unohtuneet. Ei asioita, joiden kulku olisi muuttunut ajan kanssa. Oli vain asioita, joiden merkitystä toinen ei ymmärtänyt. Asioita, jotka satuttivat mutteivät muuttuneet mitenkään."

Marraskuussa pikku Kullannuppu syntyi. Ja me kaikki oltiin siitä hetkestä asti myytyjä, pieni ja niin rakas <3

Joulukuussa muutin kauemmaksi, S:n naapurissa asuminen teki asioista vielä miljoona kertaa vaikeampia, joten puhelu vuokraisännältä olikin lottovoitto. Uusi koti löytyi pian, ja joulukuun lopussa vietinkin viimeisen yöni vanhassa kodissani.

Uuden vuoden vaihtuessa mietittiin vuoden parasta ja huonointa asiaa, ja kolmea asiaa joita tulevalta vuodelta toivoisi. Vuoden tohinan tuloksena seuraavaa..

Paras asia:
S. Ihminen, joka ihmisenä oli kaikkea sitä ja vielä enemmänkin. Olisin voinut nähdä meissä niin paljon, potentiaalia kyllä oli.

Huonoin asia:
S. Mutta se potentiaali ei ollut tarpeeksi, kun kaikki kuitenkin meni niin kuin meni. Ero oli yksi vaikeimmista asioista, jota koskaan olen mennyt läpi. Ei, aika ei ollut pitkä. Mutta kyllä, tunteet oli niin isoja ja todellisia. Tuntuu äärettömän pahalta jättää taakseen ihminen, jonka kanssa edelleenkin tahtoo vanheta.

Toive 1:
Haluaisin olla taas onnellinen, olla oma itseni taas. Tiedättekö miltä tuntuu kun katsoo peiliin ja näkee vain murto-osan siitä, mitä on ennen ollut? Haluaisin taas olla keltainen, nykyisen epämääräisen en-tiedä-minkä sijasta. Mie olin hymyilevä, positiivinen, iloinen ja elämään valoisasti suhtautuva tyttö, ja antaisin paljon jos pääsisin taas sinne takaisin.

Toive 2:
Toivoin löytäväni ihmisen, jonka kanssa näkisin itseni vielä vuosien ja vuosien päästä. Juuri nyt ajatuskin vakavasta suhteesta ahdistaa. Tv:ssä pari juhli 5vuotis-päiväänsä, ja automaattisena reaktiona mieleen tupsahti ajatus "En mie halua tuommoista, miten kukaan jaksaa olla yhden ihmisen kanssa niin pitkään?". Mutta toivoisin löytäväni sen tunteen taas. Että voisin edes ajatella, että ehkä jossain todellakin on joku. Joku jonka kanssa mie voisin itseni nähdä onnellisena.

Toive 3:
Epämääräinen ajatusvirta, ei suoranaista toivetta. Kun kaikki on oikeastaan jo kiteytetty noihin kahteen edelliseen kohtaan. All I want is to be happy again..

Är det här allt som blir så dör jag..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Ta mig till kärlek
ta mig till dans
Ge mig nåt som tar mig någonstans
För jag vill veta om kärlek finns

Jag kommer aldrig att komma tillbaka..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Kom låt oss ta varandras händer..

..när julen är här.

Niin se joulu oli ja meni. Ei välttämättä ihan virallisesti, mutta huomenna on jo aika palata Ouluun ja ryhtyä muuttajaksi. Ehdottivat jo mulle ammatiksikin tuota muuttomiehen hommaa, kun tuntuu aika tiheään tapahtuvan. Jospa kuitenkin pysyisin vanhassa tutussa, taitaa olla enemmän minun juttu :)

S-huolet eivät ole enää tänään painaneet. Se soitti, on siis hengissä. Numero tallennettu takaisin puhelimeen, ainakin toistaiseksi. Saa nähdä, voidaankohan me ikinä olla oikeasti silti kavereita.

Mutta lopulta kuitenkin olen aika paljon samassa tilanteessa kuin olin viime vuonna tähän samaan aikaan. Mie olin silloinkin eronnut, joskin noin sata x lähempänä joulua, eli olin kai noin sata x pahempana. Ja vaikka jälkeenpäin ajattelenkin minun ja K:n suhteesta aika lailla eri tavalla kuin ajattelin silloin, niin myönnän toki olleeni ihan rikki silloin. Silti nyt tuntuu (edelleen), että olisin menettänyt enemmän. En edes tiedä miksi. Tai tiedänkin, mutten aio niitä näin julkisesti alkaa erittelemään.. A little privacy, vaikkette te melkeis kukaan minua tunnekaan :)

Oli tarkoitus nyt jo jouluaikana laittaa vuoden 2007 koostetta. Vaihderikasta kai, ja hirmuisen nopeaa tuntuu tapahtuneen kaikkea. Uskoisin, että kun sen kaiken kasaan, näen jo paljon selvemmin.. Mutta niin kuin monesti aiemminkin, aika loppui myös tällä kotikäynnillä. Palaan kootun vuoden pariin myöhemmin, mutta tulee se vielä. Mie itse sitä ootan ellei kukaan muu. Tekee hyvää kerrata ja muistella. Nähdä kaikki se, mistä on päässyt eteenpäin. Tai ainakin tulee pian pääsemään.

Joulua hallitsi aika pitkälle meidän pikku Kullannuppu. Voi miten suloinen toinen voi olla? Katsokaa nyt miten se hymyilee. Ihka ensimmäistä kertaa olen reilun kuukauden ikäisen vauvan kanssa saanut nauraa vedet silmissä ja ihan vatsalihakseni kipeiksi asti. Toinen on ihan hassu ja suloinen ja maailman rakkain :)

Lopulta kaikki sujui hirmuisen paljon paremmissa merkeissä kuin olin odottanut. Kyyneleitä kyllä valui poskille paljon. Mutta ei enää tänään, eikä edes aattoiltana. Kun on paljon ihmisiä ja paljon tekemistä, ei ehdi itkeä. Ehtii vain sysäämään syrjään kaiken sen kurjan, siirtämään ajatukset kohti jonnekin aivan erilaisia asioita. (Niinkuin Totta puhuen-peliä, johon on tänä jouluna tutustuttu. Mukavaa hömppää ja samalla omienkin mieltymysten ihmettelemistä.) Joulua mie oon aina ennen rakastanut. Nykyäänkin tykkään toki joulusta, mutta ei mikään tunnu olevan samalla tavalla enää. Kun on yksi jatkuva kyynelten tuoja. Ja toinenkin, joka tosin on kahtena viime vuonna ollut ihan eri ihminen ja osittain eristä syistäkin. Still, I believe in the good, ja varmaankin ensi vuonna mie saan olla sataprosenttisesti onnellinen (Jos sellainen olotila nyt ikinä on mahdollinen. Niin positiivinen miekään en voi olla :)), hymyillä ja nauttia jouluolosta ilman ainuttakaan huolenripettä.

Toivottavasti kaikilla on mennyt joulu ihanasti, ja saan pian teidänkin blogeista lukea ihania, rakkauden täyteisiä joulukertomuksia.


..ja Sinni on tainnut oikeasti kadota jonnekin? Harmitus :(

I don't know if I wanna keep trying to breeth for you

Se olis yötä vaille jouluaatto. Koko päivä on touhuttu menemään, kinkku paistettu ja laatikot tehty valmiiksi. Kaikki on valmista huomista varten. Miten se voi olla jo huomenna? Mutta joulupukki saa tulla, katsomaan meitä ja pikkumiestä. Fiilis on hakusessa, mutta kun on niin monta asiaa, jotka mieltä painavat..

Olen viikon verran taistellut, soittanut ja halunnut jutella. Mutta toinen on päättänyt olla kusipää. Pistää oman elämänsä ihan solmuun. Ja mie sen kun huolehdin. Ja huolehdin ja huolehdin ja.. Voisin toistaa itseäni jatkuvasti, mutta olen kyllästynyt. En jaksa enää, olen väsynyt ja surullinen, helvetin kyllästynyt. Vaikka tiedän, ettei se mitään auta, poistin puhelimesta numeron. Poistin kaikki ne kultaiset viestit. Käytännössä yritin poistaa hyvät muistot siinä kiukkuisessa hetkessä, mutta ei se onnistu. Ja vaikka mie en varmasti halua enää yhtään mitään, en koskaan, niin vituttaa tuollainen käytös. Joulun jälkeen ehkä taas yritän ottaa yhteyttä. En tiedä.

Tiedän kuitenkin sen, että mulla on hyvä olla yksin. Kaikista kyynelistä ja ahdistuksesta huolimatta huomaan hetkellisesti olevani onnellinen. Kaikki on niin erillä tavalla, kaikki on kuitenkin paremmin. Mie sitä paitsi muutan kohta kauemmaksi, ja sekin on jo iso askel henkisessä irtiotossa. Kaikesta huolimatta se oli onnenpotku. Kamppeet kasaan ja menoksi.

Ihanaa jouluoloa teille kaikille. Ja meille myös. Huomenna on niin paljon tekemistä ja ajateltavaa, etten ehdi edes ajatella mitään kurjaa. Hymy huulilla eteenpäin.

Sinnii..

..missä sie oot? Blogilistalta en onnistunut löytämään, enkä Googlen kautta vaikka millaisen hakusanan kirjoitin. Kun en muista sinun blogin nimeä nyt ollenkaan :( Jos vielä täällä minun luona käyt, niin ohjaathan minut oikeaan suuntaan? Olis niin kiva kuulla, miten sulla menee!

Oon mie täällä edelleenkin. Ei vain ole ollut voimia kirjoittaa. Eikä muka aikaakaan. Olen menossa suuren osan ajasta, jotta kaikki menisi ohi kuin vahingossa, huomaamatta. Kiitos kultaiset kommenteista edelliseen itkuvuodatukseen.

Ei asiat oo muuttuneet miksikään. Mutta mie oon alkanu hyväksyä sen, ettei mulla ole mitään vaikutusvaltaa mihinkään. Että minun on vain pakko mennä eteenpäin. Elää omaa elämääni ja yrittää olla vähemmän hyväsydäminenkin kai. En mie edelleenkään tiiä, mutta olen Luojan kiitos mennyt edes sen sentin verran eteenpäin. Senttikin on paljon, vaikka matkaa on edelleen liian pitkästi. Mutta kyllä mie täältä nousen. Menen vielä koko matkan perille asti. Löydän uuden elämän ja uuden onnen. Vielä jonain päivänä.

I'm turning away, I'll face my world on a different day
Something new, anything else that doesn't remind me

I'm turning away, I'm waiting for a brighter day
So learn to fly, nobody tells you how to come down

The Giant Leap ja iki-ihana Sebastian on vieneet sydämen mennessään jo silloin ensihetkestä asti, ja tänäänkin sanat osuvat juuri kohdalleen..

En mie jaksa murehtia koko asiaa juuri nyt. Tänään kun on muutenkin ollut ihan tarpeeksi kurjaa, tyhmä flunssa tuli taas ja vei tytön mennessään. Ja kuten kaikki tietääkin, niin mikä voisi olla sen kurjempaa kuin sairastaa ihan ypöyksin? Vielä pitäisi pari päivää jaksaa vain olla, eikä ahdistua ajatusten kanssa. Vaikka oikeasti vielä kamalampaa on herätä keskellä yötä painajaiseen, sellaiseen oikeasti pelottavaan, jota ei saa mielestään pois. Ei siinä auta vaikka miten rutistaa Eemua kainalossa. Silloin tarvisi lohduttavan kainalon ja jonkun ihanan ihmisen silittämään olon taas turvalliseksi. Rakas sitten sinä oot siinä, silität mun hikistä päätä.. Mutta kaikkeen täytyy tottua. Ei kuitenkaan aina ole kurjaa. Ei edes läheskään koko ajan, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Mutta sitä hyvää ja iloista. Pahan mielen karkoittamista tämän piti olla, ei kurjuuden maksimointia..

Först och främst, minusta on tullut täti! Ja mikä ihana poika meitä on tullutkaan ihastuttamaan. Ei voi ymmärtää, miten toinen on niin suloinen ja ihana. Miten voi olla niin pieni, ja saada meidän kaikkien sydämet pakahtumaan. Ja miksi minun flunssa ei jo katoaisi, että pääsisin murusta katsomaan taas pian! Pieni tuhiseva nyytti, mikä voisi olla sen ihanampaa <3

Toisekseen, mie muutan taas.. Adalmiinan blogiin muistan kommentoineeni jossain vaiheessa omasta muuttohalustani, ja oonhan mie siitä ihan avoimesti puhunut muutenkin. Valitellut, että kun tämä ei ollutkaan ihan sellainen kuin toivoin. Että on kuitenkin aika hankalaa päästä eteenpäin elämässä kun se entinen rakas asuu kymmenen metrin päässä. Ja sitten the other day puhelin soi, ja vuokranantaja kertoi että joutuu myymään asunnon. Noh, we had a good five moths or so, aikakin jo siirtyä eteenpäin.. Nauratti vain koko juttu. Uskomatonta. Mutta samalla kaikki tämä voi olla kohtaloa, ja juuri sitä mikä auttaa vielä varmemmin jatkamaan omaa elämää. Välimatka ei varmasti ole pahitteeksi tässä pitkässä prosessissa. Vaikka mie oonkin aika varma, että sitten kun muuttopäivä oikeasti koittaa, se tulee olemaan vaikea askel. Vaikka tästä asunnosta ei koskaan sellaista oikeaa kotia ehtinytkään tulemaan, oli tällä kaikella suuri merkitys minun elämälle. Kun viimeisen kerran suljen oven, voi olla että muutama kyynel vierähtää.. Mutta uusi koti on kiva, minun näköinen vielä enemmän kuin tämä. Ja se on kivalla paikalla, helpottaa kulkemisiakin huomattavasti. Ja jospa se nyt olisi edes hitusen pidempiaikainen kuin nämä kaksi viimeisimpää.

Kolmantena (jokseenkin aika hassuna kyllä täällä muiden asioiden välissä) asiana täytyy mainita muutama sana pojista. On jo iso askel eteenpäin, kun osaan katsoa toisia ihmisiä ihan uudella tavalla. Mie oon siitä tyytyväinen. Nyt siitä virallisesta erosta on kuitenkin kulunut kohta neljä kuukautta, niin ei minusta tämä ole ollenkaan huono aika oikeasti yrittää avata silmiään. Ja mie avasin, pidin näkemästäni. Oli poika, jonka seurassa oli helppoa olla. Liiankin helppoa kai, kaikki sujui kuin oltaisiin tunnettu ikuisuus, vaikka oikeasti sitä kesti vain kaksi viikkoa, jonka aikana ehdittiin nähdä kaksi kertaa :D Mutta ne kaksi kertaa oli niin helppoja ja vaivattomia, etten olisi ikinä sellaista uskonut tapahtuvan ihan uuden ihmisen kanssa. Kävi kuitenkin niin, että poika käyttäytyi kummallisesti, ja jäi minun mieleen pelkkänä kysymysmerkkinä. Tai ehkä kuitenkin jonain suurempanakin - mie nimittäin ymmärsin että mulla on mahdollisuus ihastua, olla iloinen jonkun muun kuin S:n rinnalla. Ja se oli suuri ymmärrys, josta kysymysmerkkipoikaa voi kuitenkin kiittää :) Lisäksi olen saanut kahvi(tmv)-kutsuja, jotka on auttaneet näkemään sinkkuilun hyvätkin puolet. Vapaita poikia kun on edelleen olemassa, ja vielä jonain päivänä miekin löydän sen rakkaan, jonka vieressä painajaisetkaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta..

Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone

Here we are again, circles never end
how do I find the perfect fit
there's enough for everyone
but I'm still waiting in line

------

Ja Kirppu hei, kiva kun kävit kommentoimassa, jospa mie nyt löytäisin taas sinun luo? Koneen vaihdoksen yhteydessä meni kaikki ei-Blogilistan kautta seurattavat blogiosoitteetkin hukkaan. Mutta tuohon sinun kysymykseen mulla ei ole mitään vastausta :( En nimittäin ole mikään malliesimerkki asian suhteen. Miekin venytin ja vanutin asiaa vielä päätöksen teon jälkeenkin ihan järjettömän pitkään. Aina oli vielä se yksi kerta kun käyn kylässä ja se viimeinen kerta kun vielä voidaan nukkua vierekkäin. Suo on loputon, mutta toivottavasti jo nyt olen ihan oikeasti päästänyt irti ja osaan jo jättää suhteen taakseni. Mulla tosin lopettamista osittain helpotti tieto siitä, että ei meistä ikinä koskaan olisi voinut mitään tulla, ei pitkällä tähtäimellä, ei vaikka miten paljon molemmat sitä toivottiin. S kun ei sitten ollutkaan sitä mitä luulin hänen olevan. Tai no, oli, mutta ei ihan aina, eikä ihan siinä määrin kuin olisi tarvinnut jotta olisin ollut loppuelämäni onnellinen. Vaikka rakkaus olikin isoa, se ei vain aina riitä.. Kamalan paljon voimia sulle päätöksen teon kanssa. Ei se ole helppoa, ei mistään suunnalta katsottuna. Sitä kun on rakastunut toiseen ja kuvitellut viettävänsä elämän yhdessä, jakavansa kaiken aina sinne loppuun saakka. Mutta sitten kun kaikki romuttuukin, sitä ei tahdo myöntää, ei pysty päästämään irti vaikka ymmärtää ettei mikään koskaan tulisi olemaan niinkuin ennen. Uskoo kuitenkin olevansa onnellinen vielä joskus juuri sen ihmisen kanssa, kenen piti olla se ainoa oikea..

Voi hyvä Luoja sentään.. Mie en jaksa enää.

Huolettaa. Iso möykky rinnassa, joka ei mene pois. Pelottaa, ettei tämä lopu ennen kuin jotain oikeasti kamalaa tapahtuu.

Itkettää. Ja vaikka kyyneleet tulevat, ahdistus ei katoa.

Paha olo jatkuu, eikä katoa ennen kuin tämä kaikki jotenkin saadaan päätökseen.

Miksi mie en voi tehdä mitään?