Elämällä on meidän varalle paljon yllätyksiä

Kotipäivää viettämässä. Kuumeessako? Ei toki. Niin siinä kävi kuin epäilinkin. Olisin hyvin voinut aamulla nostaa itseni sängystä ja mennä töihin. Tilanne kuitenkin antoin mahdollisuuden nukkua pitkään, purkaa nuo vanhasta kodista kantautuneet tavarat, tehdä H&M:n tilauksen. Suurin osa tilauksesta kyllä saapuu perille Pitkän ajan kuluttua. Kaikki muut olivat taas ehtineet ensin tyhjentää varaston niistä kivoimmista vaatteista. Seuraavaksi on vuorossa jonkinlainen kävelylenkki ja Kelan asumistuki-papereiden täyttö. Ei kai tämä vapaapäivä ole ollenkaan pahasta. Kuitenkaan. Kun vain ottaa itseään niskasta kiinni, ja lopettaa turhan surkuttelemisen. Mitä sellaisesta on hyötyä?

Entinen hyvä ystävä kertoi viime viikolla, että heidänkin parisuhde on tullut tiensä päähän. En olisi uskonut. Noiden kahden piti olla yhdessä ikuisesti. Onhan meidän yhteydenpito ollut melko vähäistä, ja pintapuolista. Kuulumisten vaihtamisten lomassa ei ole tullut sanottua niitä vaikeita asioita, jotka suhdetta koettelevat. Molempien osapuolten kanssa on tarkoitus nähdä - ystävän kanssa pian, pojan kanssa jossain myöhemmässä vaiheessa. Ystävä oli päätöksen tehnyt, joten jätetyn pojan kanssa meistä varmaan voi olla toisillemme paljon vertaistukea. Kaikkea parasta heille. Tilanteen tekee varmasti sata kertaa vaikeammaksi se, että yhteinen pikku prinsessa jatkaa elämäänsä kahden kodin ja kahden kaupungin välillä.

Aamulla luettujen blogien teksteistä löytyi taas surullinen uutinen - Kirka on kuollut. Ei ole kauaa aikaa siitä, kun Kirka oli vieraana siinä päivällä tulevassa ohjelmassa.. Viihdelounas. Siellä elinvoimaisena jutteli, kertoi tulevaisuudestaan. Toivottavasti siellä läheiset jaksavat surunsa yli.

.....

Kertoisiko joku Bloggerin käyttäjä minulle, miten saan oman profiilini näkymään tuolla sivupalkissa? Olen sen luonut, ja raksi on kohdassa "Näytetään blogissa". Missä muka? Entä kuva omaan profiiliin? Kiitos muruset :)

..minä mikään viisas olen.

Olen tyhmä. En pidä tällaisesta tyhmyydestä. Vaikka se onkin verhottu mukavuuteen, se tekee itselle kaikkea muuta kuin mukavat asiat yleensä. Stupid. Stupid. Stupid.

Olin siis tänään töissä. Huomasin, että olin oikeasti kaivannut sinne. Siis töihin yleensä. Uudet lapset ja uusi ympäristökin toimivat mukavasti. "On ollut tosi kiva olla taas töissä." Niin mie ääneen sanoin. Melkein yllätin itsenikin, mutta tottahan se on. Iltapäivällä tulin kotiin, ja kaivoin kuumemittarin esiin. Kyllä, lämpöä. Ajattelin olla mukava, ja kertoa tilanteesta päiväkodin johtajalle. Että osaavat varautua siihen etten välttämättä pääse huomenna. Että olen silti tulossa, mutta JOS. Mutta kun tilanne on se, että sijaista tosiaan tarvitaan, niin johtaja kohteliaasti kysyi, haittaisko minua jos kuitenkin pyytäisivät siihen jonkun toisen. Kun eivät voi jäädä tyhjän päälle. Tottakai se haittaa! Mie haluan tulla töihin! En aio sairastua! Älä jätä minua tähän tilanteeseen - älä nyt, kun olen jo iloinnut tästä pienestäkin sijaisuudesta! Mutta niinkuin kuuluu, sanoin että ymmärrän tottakai. Että hän päätöksen tekee, ja vaikka miten mielelläni lupaisinkin, että huomenna voin tulla, en kuitenkaan voi sellaista lupausta tehdä. Oikeasti - miten typerä mie voin olla? Vain siksi, että saatan olla huomenna kuumeessa, päästin sijaisuuden käsistäni. Kun vain olisin ajatellut loppuun asti ja olisin jättänyt ilmoittamatta. Olisin tehnyt niinkuin normaali-ihmiset tekevät, ja soittanut aamulla jos siihen olisi ollut tarvetta.

Mikä minua oikein vaivaa? Yli-kiltin-toisille-parasta-haluavan ihmisen syndrooma. Miksei mulle kukaan ole kertonut, että omia päätöksiään voisi harkita ennen kuin ne lyö lukkoon?

Blogi tuottaa päänvaivaa..

Voi vaikea, vaikea blogi. En ymmärrä - tätäkään. Miksei uusiin kirjoituksiin voi kommentoida? Mahdollisuus löytyy ainoastaan tuolta ihan ensimmäisestä postauksesta. Help? Anyone?

edit.
Eikun hei, mie osasin! Taidan sittenkin olla tietokonenero :D

Radalla

En pysty ymmärtämään, miksi blogi toimii tällä tavalla. Vuodatus sai kuitenkin jo jäädä, sinne en (kai) takaisin aio. Mutta täällä on vaikeaa.. En ymmärrä, miksi tuo "About me"-laatikko menee väkisin tuonne sivun alalaitaan. En ymmärrä, miksi ainakin noiden kahden ensimmäisen kirjoituksen fontti ei ole sama, vaikka sen ihan varmasti samaksi täällä editissä laitan. Ja vielä monta kertaa. En ymmärrä, miksen ymmärrä tietokoneista tämän enempää. Enkä varmaan ikinä tule ymmärtämäänkään.

Niinkuin tuolla vuodatuksen puolella jo kerroinkin, niin kiukustuin ihan toden teolla K:lle. Paha olo hiipi sitä kautta luokseni kuin varkain - se olikin piilossa pitkän aikaa. (Kiitos kun jaksoi pystellä siellä :)) Ahdistuin oikein toden teolla. Koitin vähän nukkua ja lukea uutta kirjaa. Sitten tuli K koko porukan kanssa - sitä pyykkikonetta tuomaan. Mukanaan isä, veli ja kaveri. Ja kyllä, jokainen heistä kävi täällä minun kotona, ihan sisällä asti. Se ei nimittäin jäänyt pyykkikoneeseen, vaan edelleen tuli lisää pusseja, jotka valtaavat minun kodin! En taida päästä niistä ikinä eroon.. Täytyy taas antaa niiden olla, muuttuvat kai näkymättömiksi ajan kuluessa. Mutta sitten, kun ne tuosta katoavat, niin osan on pakko kadota roskikseen! Ei tule mitään tällaisesta hamstraamisesta. Nämä voisin laittaa kirpputorille sitten joskus. Tätä vihkoa voi vielä käyttää muistilappu-tarpeisiin. En muista, milloin viimeksi pidin tätä vaatetta, mutta ehkä jo ensi viikolla? Lauseet juoksevat päässäni ympyrää, enkä saa niitä katoamaan. Menkää pois!

Piilotin kuitenkin pahan mielen uudelleen. Jotenkin ajatukset taas lähtivät kiertämään sitä samaa rataa. Sitä rataa, jolla Poika asuu. Se suloisuus ei haihdu mielestäni. Muttei sen vielä tarvitsekaan. Siitä on vasta niin vähän aikaa. Eikä siellä radalla ole ollenkaan niin ikävää, kuin sen piilostaan hiipivän pahan kanssa. Joten taidan pysytellä täällä niin kauan, kuin hohtoa kestää!

Se uusi kirja. Purukumi karusellissa. Jäin koukkuun, täysin. En osaa kirjoittaa arvostelun tapaisia. En edes niitä muutamia sanoja, jotka voisivat kertoa teille jotain. Osaan vain sanoa, että menin väsyneenä sänkyyn eilen illalla, ja sinnittelin unen tuloa vastaan melkein kirjan loppuun saakka. Ei väliä, vaikka kello soi aamulla aikaisin. Tuota en vain voinut laskea kädestäni. Joku siinä viehätti. Todenteolla.

Olen syönyt iltapalaksi makaronia. Päiväruuaksi makaronia. Joka ikinen päivä. Lahjoittakaa joku mulle sähkövatkain - kaipaan perunamuusia. Jos olisi leivinpaperia, voisi tehdä erilaisia uuniperunoita. Muuta en keksikään, mitä voisin tehdä. En vain jaksa kokata yksinäni mitään sen monimutkaisempaa. Kun ei siitä kukaan muu saa nauttia kuin mie. Kukaan ei kehu "Teitpä herkullista ruokaa". En vain jaksa. Olen sinkkuuntunut ruuanlaiton suhteen muutamassa viikossa täysin. En jaksa edes tehdä jauhelihakeittoa. Koska sitä ei voi pakastaa. Koska perunat menee vetisiksi pakasteessa. Ainakin minun perunat. Bravuuriksi onkin makaronin ohella muodostunut salaatti. Siihen jaksan vähän enemmän panostaakin. Kunhan vain raskin ostaa kaupasta jäävuorisalaatin, kanaa, raejuustoa, tuoreita herkkusieniä ja kesäkurpistaa. Mutta kun ei tuossa lähikaupassa edes ikinä ole tuoreita sieniä. Ja kesäkurpitsan hinta hipoo pilviä. Helpompi on ostaa pikamakaronia.

MLL:n päivystystä tänään muutaman tunnin verran. Voi, miten siitä tuleekaan hyvä mieli. Ja mikä parasta, omat ongelmat unohtuvat ihan kokonaan. Terapeuttistakin siis :)

Mutta Kelan papereista ei tule hyvä mieli. Eikä siitä, että vuokra on maksettava viikon päästä, eikä ole rahaa. Liiton päiväraha ei ehdi siihen mennessä tulla. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata. Lainata 450 euroa! Kauhistuttaa jo valmiiksi. Mielummin ottaisin lainaksi pankilta, kuin läheisiltä. Muttei se taida olla kovinkaan järkevä idea. Saati sitten toteutuskelpoinen. Täytyy vain tyytyä siihen, että saan itseni velkakierteeseen. Mitä menin luottamaan siihen, että työpaikka on minun..

Huomenna lähden sijaistamaan, muutamaksi päiväksi. Puhelin muistuttaa mukaan otettavista jumppavaatteista kymmenen minuutin välein. Mutta kun täällä radalla on kivaa. Täällä on paljon ajatuksia minun kanssa. Paljon hyvää mieltä. Kasoittain puhetta, joka ei tahdo hiljetä. Voisin jutella vaikka koko yön..

Nyt se on tehty

Täällä mie. Uusi paikka. Uudet ajatukset. Nyt oli sen aika. Jotenkin tämä kaikki on ollut.. no, uutta heräämistä kai sitten. Olen kyllästynyt olemaan kiinni menneisyydessäni. En sitä ikinä taakseni kokonaan jätä, se kai on sanomattakin selvää. Mutta uuden blogipaikan myötä jokin voi ehkä muttua. Sähköpostien poistaminen. K:n kavittelut jonkun uuden kanssa. Minun perjantai ja Poika. Kaikki se avasi silmiäni jotenkin. Tulevaan keskittyminen, vanhan jättäminen taka-alalle. En tahdo vahingossa eksyä vanhan blogin Parisuhteesta-osioihin. Sillä niiden lukeminen avaisi vain jo umpeutumassa olevia haavoja. Täällä sellaista vaaraa ei ole. Täällä olen vain mie, ajatuksieni kanssa. Ja kaikki te ihanat myös, toivottavasti löydätte perille :)

Uusi paikka ajatuksille

Mietin tätä jo pidemmän aikaa. Entinen blogi piti sisällään niin paljon asioita, jotka minun täytyisi pikkuhiljaa jättää taka-alalle. Kaikki se, mitä K:n kanssa yhdessä on koettu, jää muistoihin ikuisiksi ajoiksi. Kaiken sen löydän, kun palaan vuodatuksen sivuille. Sitten kun tahdon. Sitten kun siltä tuntuu. Juuri nyt kuitenkin uskon uuden paikan tekevän hyvää. Tulen edelleen puhumaan ikävästäni. Sillä se on suuri osa minua, jokapäiväistä elämääni. En voi, enkä tahdo, jättää taakseni sitä kaikkea. Jo tämäkin askel - blogin jatkaminen uudessa paikassa - särkee sydäntäni. Vaikka kaikki onkin jo niin konkreettista, silti. Tämä satuttaa yllättävän paljon. Se, että oikeasti jätän ensimmäisen blogini, ja siirryn uuteen paikkaan. Tämä voi olla pieni askel ulkopuolisen silmin, mutta minua tämä satuttaa enemmän kuin olisin itsekään voinut kuvitella..