En pysty ymmärtämään, miksi blogi toimii tällä tavalla. Vuodatus sai kuitenkin jo jäädä, sinne en (kai) takaisin aio. Mutta täällä on vaikeaa.. En ymmärrä, miksi tuo "About me"-laatikko menee väkisin tuonne sivun alalaitaan. En ymmärrä, miksi ainakin noiden kahden ensimmäisen kirjoituksen fontti ei ole sama, vaikka sen ihan varmasti samaksi täällä editissä laitan. Ja vielä monta kertaa. En ymmärrä, miksen ymmärrä tietokoneista tämän enempää. Enkä varmaan ikinä tule ymmärtämäänkään.
Niinkuin tuolla vuodatuksen puolella jo kerroinkin, niin kiukustuin ihan toden teolla K:lle. Paha olo hiipi sitä kautta luokseni kuin varkain - se olikin piilossa pitkän aikaa. (Kiitos kun jaksoi pystellä siellä :)) Ahdistuin oikein toden teolla. Koitin vähän nukkua ja lukea uutta kirjaa. Sitten tuli K koko porukan kanssa - sitä pyykkikonetta tuomaan. Mukanaan isä, veli ja kaveri. Ja kyllä, jokainen heistä kävi täällä minun kotona, ihan sisällä asti. Se ei nimittäin jäänyt pyykkikoneeseen, vaan edelleen tuli lisää pusseja, jotka valtaavat minun kodin! En taida päästä niistä ikinä eroon.. Täytyy taas antaa niiden olla, muuttuvat kai näkymättömiksi ajan kuluessa. Mutta sitten, kun ne tuosta katoavat, niin osan on pakko kadota roskikseen! Ei tule mitään tällaisesta hamstraamisesta. Nämä voisin laittaa kirpputorille sitten joskus. Tätä vihkoa voi vielä käyttää muistilappu-tarpeisiin. En muista, milloin viimeksi pidin tätä vaatetta, mutta ehkä jo ensi viikolla? Lauseet juoksevat päässäni ympyrää, enkä saa niitä katoamaan. Menkää pois!
Piilotin kuitenkin pahan mielen uudelleen. Jotenkin ajatukset taas lähtivät kiertämään sitä samaa rataa. Sitä rataa, jolla Poika asuu. Se suloisuus ei haihdu mielestäni. Muttei sen vielä tarvitsekaan. Siitä on vasta niin vähän aikaa. Eikä siellä radalla ole ollenkaan niin ikävää, kuin sen piilostaan hiipivän pahan kanssa. Joten taidan pysytellä täällä niin kauan, kuin hohtoa kestää!
Se uusi kirja. Purukumi karusellissa. Jäin koukkuun, täysin. En osaa kirjoittaa arvostelun tapaisia. En edes niitä muutamia sanoja, jotka voisivat kertoa teille jotain. Osaan vain sanoa, että menin väsyneenä sänkyyn eilen illalla, ja sinnittelin unen tuloa vastaan melkein kirjan loppuun saakka. Ei väliä, vaikka kello soi aamulla aikaisin. Tuota en vain voinut laskea kädestäni. Joku siinä viehätti. Todenteolla.
Olen syönyt iltapalaksi makaronia. Päiväruuaksi makaronia. Joka ikinen päivä. Lahjoittakaa joku mulle sähkövatkain - kaipaan perunamuusia. Jos olisi leivinpaperia, voisi tehdä erilaisia uuniperunoita. Muuta en keksikään, mitä voisin tehdä. En vain jaksa kokata yksinäni mitään sen monimutkaisempaa. Kun ei siitä kukaan muu saa nauttia kuin mie. Kukaan ei kehu "Teitpä herkullista ruokaa". En vain jaksa. Olen sinkkuuntunut ruuanlaiton suhteen muutamassa viikossa täysin. En jaksa edes tehdä jauhelihakeittoa. Koska sitä ei voi pakastaa. Koska perunat menee vetisiksi pakasteessa. Ainakin minun perunat. Bravuuriksi onkin makaronin ohella muodostunut salaatti. Siihen jaksan vähän enemmän panostaakin. Kunhan vain raskin ostaa kaupasta jäävuorisalaatin, kanaa, raejuustoa, tuoreita herkkusieniä ja kesäkurpistaa. Mutta kun ei tuossa lähikaupassa edes ikinä ole tuoreita sieniä. Ja kesäkurpitsan hinta hipoo pilviä. Helpompi on ostaa pikamakaronia.
MLL:n päivystystä tänään muutaman tunnin verran. Voi, miten siitä tuleekaan hyvä mieli. Ja mikä parasta, omat ongelmat unohtuvat ihan kokonaan. Terapeuttistakin siis :)
Mutta Kelan papereista ei tule hyvä mieli. Eikä siitä, että vuokra on maksettava viikon päästä, eikä ole rahaa. Liiton päiväraha ei ehdi siihen mennessä tulla. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata. Lainata 450 euroa! Kauhistuttaa jo valmiiksi. Mielummin ottaisin lainaksi pankilta, kuin läheisiltä. Muttei se taida olla kovinkaan järkevä idea. Saati sitten toteutuskelpoinen. Täytyy vain tyytyä siihen, että saan itseni velkakierteeseen. Mitä menin luottamaan siihen, että työpaikka on minun..
Huomenna lähden sijaistamaan, muutamaksi päiväksi. Puhelin muistuttaa mukaan otettavista jumppavaatteista kymmenen minuutin välein. Mutta kun täällä radalla on kivaa. Täällä on paljon ajatuksia minun kanssa. Paljon hyvää mieltä. Kasoittain puhetta, joka ei tahdo hiljetä. Voisin jutella vaikka koko yön..
Niinkuin tuolla vuodatuksen puolella jo kerroinkin, niin kiukustuin ihan toden teolla K:lle. Paha olo hiipi sitä kautta luokseni kuin varkain - se olikin piilossa pitkän aikaa. (Kiitos kun jaksoi pystellä siellä :)) Ahdistuin oikein toden teolla. Koitin vähän nukkua ja lukea uutta kirjaa. Sitten tuli K koko porukan kanssa - sitä pyykkikonetta tuomaan. Mukanaan isä, veli ja kaveri. Ja kyllä, jokainen heistä kävi täällä minun kotona, ihan sisällä asti. Se ei nimittäin jäänyt pyykkikoneeseen, vaan edelleen tuli lisää pusseja, jotka valtaavat minun kodin! En taida päästä niistä ikinä eroon.. Täytyy taas antaa niiden olla, muuttuvat kai näkymättömiksi ajan kuluessa. Mutta sitten, kun ne tuosta katoavat, niin osan on pakko kadota roskikseen! Ei tule mitään tällaisesta hamstraamisesta. Nämä voisin laittaa kirpputorille sitten joskus. Tätä vihkoa voi vielä käyttää muistilappu-tarpeisiin. En muista, milloin viimeksi pidin tätä vaatetta, mutta ehkä jo ensi viikolla? Lauseet juoksevat päässäni ympyrää, enkä saa niitä katoamaan. Menkää pois!
Piilotin kuitenkin pahan mielen uudelleen. Jotenkin ajatukset taas lähtivät kiertämään sitä samaa rataa. Sitä rataa, jolla Poika asuu. Se suloisuus ei haihdu mielestäni. Muttei sen vielä tarvitsekaan. Siitä on vasta niin vähän aikaa. Eikä siellä radalla ole ollenkaan niin ikävää, kuin sen piilostaan hiipivän pahan kanssa. Joten taidan pysytellä täällä niin kauan, kuin hohtoa kestää!
Se uusi kirja. Purukumi karusellissa. Jäin koukkuun, täysin. En osaa kirjoittaa arvostelun tapaisia. En edes niitä muutamia sanoja, jotka voisivat kertoa teille jotain. Osaan vain sanoa, että menin väsyneenä sänkyyn eilen illalla, ja sinnittelin unen tuloa vastaan melkein kirjan loppuun saakka. Ei väliä, vaikka kello soi aamulla aikaisin. Tuota en vain voinut laskea kädestäni. Joku siinä viehätti. Todenteolla.
Olen syönyt iltapalaksi makaronia. Päiväruuaksi makaronia. Joka ikinen päivä. Lahjoittakaa joku mulle sähkövatkain - kaipaan perunamuusia. Jos olisi leivinpaperia, voisi tehdä erilaisia uuniperunoita. Muuta en keksikään, mitä voisin tehdä. En vain jaksa kokata yksinäni mitään sen monimutkaisempaa. Kun ei siitä kukaan muu saa nauttia kuin mie. Kukaan ei kehu "Teitpä herkullista ruokaa". En vain jaksa. Olen sinkkuuntunut ruuanlaiton suhteen muutamassa viikossa täysin. En jaksa edes tehdä jauhelihakeittoa. Koska sitä ei voi pakastaa. Koska perunat menee vetisiksi pakasteessa. Ainakin minun perunat. Bravuuriksi onkin makaronin ohella muodostunut salaatti. Siihen jaksan vähän enemmän panostaakin. Kunhan vain raskin ostaa kaupasta jäävuorisalaatin, kanaa, raejuustoa, tuoreita herkkusieniä ja kesäkurpistaa. Mutta kun ei tuossa lähikaupassa edes ikinä ole tuoreita sieniä. Ja kesäkurpitsan hinta hipoo pilviä. Helpompi on ostaa pikamakaronia.
MLL:n päivystystä tänään muutaman tunnin verran. Voi, miten siitä tuleekaan hyvä mieli. Ja mikä parasta, omat ongelmat unohtuvat ihan kokonaan. Terapeuttistakin siis :)
Mutta Kelan papereista ei tule hyvä mieli. Eikä siitä, että vuokra on maksettava viikon päästä, eikä ole rahaa. Liiton päiväraha ei ehdi siihen mennessä tulla. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata. Lainata 450 euroa! Kauhistuttaa jo valmiiksi. Mielummin ottaisin lainaksi pankilta, kuin läheisiltä. Muttei se taida olla kovinkaan järkevä idea. Saati sitten toteutuskelpoinen. Täytyy vain tyytyä siihen, että saan itseni velkakierteeseen. Mitä menin luottamaan siihen, että työpaikka on minun..
Huomenna lähden sijaistamaan, muutamaksi päiväksi. Puhelin muistuttaa mukaan otettavista jumppavaatteista kymmenen minuutin välein. Mutta kun täällä radalla on kivaa. Täällä on paljon ajatuksia minun kanssa. Paljon hyvää mieltä. Kasoittain puhetta, joka ei tahdo hiljetä. Voisin jutella vaikka koko yön..
7 comments:
Heippa, uusi blogisi!
Mullakin on ajatuksia taas aivan liian paljon. Kunpa vain osaisin levätä ja antaa ajan hoitaa. Mutta ei, ajatella pitää niin että pää höyryää. Antakaa jäitä!
Toisaalta on kyllä paljon hyviä ja ihaniakin ajatuksia, jotka ovat jo ottamassa oman sijansa päässäni. Tuo ulkoinen valoisuus auttaa niin paljon ja ihanat raikkaat pakkassäät.
Se mikä on muuten vaikeinta, on se, että monia asioita ajattelen niin, että ensimmäistä kertaa teen tätä yksin. "Viime kerralla olin vielä E:n kanssa ja meillä oli kivaa" Menneeseen ei pitäisi jäädä kiinni, ettei jähmety, MUTTA KUN. Nyt voisin mennä hiihtämään upeilla keleillä, mutta kun. Ja tuo ruoanlaitto, miten kivaa onkaan kokata toiselle tai kahdestaan. Ou nou. Tuntuu, että tamppaan sitä aina vaan sitä samaa kohtaa polulla. Käske mun mennä eteenpäin...
Lähikaupat on tyhmiä. Minunkaan lähikaupassa ei oo koskaan tuoreita sieniä :( Käyäänköhän me samassa lähikaupassa ;)
Kuulostipa hyvältä tuo kirja! Pitää painaa mieleen, hiihtolomalla olisi aikaa :)
Hei hassu, makaroonistakin voi keksiä kaikenlaista muutakin! Tee vaikka makaroonilaatikkoa (sitä voi pakastaakin), tai keitä kokoperunoita, nekin on hyviä. Ja kehut samalla syödessäsi itse itseäsi: "miten mä olenkaan taas onnistunut näin hyvin" ja "tää on misa loistavaa, hyvä!". Ei siihen kehumiseen ketään toista tarvitse! ;D
Poika... Hmm, onkos ehkä edistystä, sattumalta uudelleen näkemistä tms?
HeiP :)
ehdin jo ihmettelemään tuota kommentoinnin vaikeutta mutta hyvä että selvisi! Löysin tieni minäkin tänne viimein reissun päältä palattuani (Mukavan oloinen paikka se Oulu ;) )
Meryl.
Ei sitä vain aina pysty antamaan niiden ajatusten olla. Mutta tärkeäähän se on välillä koittaa nollata. Kirjat auttaa siihen usein kummasti :)
Voi, niin tuttuja tunteita. Taas. Itsellä nuo ajatukset - ensimmäiset yksin tekemiset - pyöri päässä ihan uskomattoman paljon silloin, kun olitiin erottu ihan vasta. "Miten ikinä voin enää viettää hauskaa mökkiaikaa, kun jokainen nurkka ja polku muistuttaa K:sta ja meidän yhteisestä ajasta." "Miten voin ikinä mennä Hailuotoon, kun sen yhden ja ainoan kerran olen siellä ollut K:n kanssa, ja oikeasti ollut onnellinen." Käsittämättömiä ajatuksia, mutta kai ne on pakko käydä läpi. Nyt en ole noita niin aktiivisesti miettinyt, mutta kyllä ne tulevat silti arjessa vastaan. "Viimeksi täällä oltiin K:n kanssa.." jne. Lista voisi jatkua loputtomiin! Mutta toivottavasti ne ajatukset eivät niin enää satuta, kun aika kuluu.
Mene eteenpäin, ja ota minut mukaan, otathan?
Hengetär.
Voi olla :) Mie alan tästä lähtien pälyilemään hyllyjen välistä. Vaikkei mulla oo aavistustakaan, mitä mie sieltä mahtaisin hakea :D
Adalmiina.
Niin taitaisi voida, olet oikeassa :) Makaroni kun vielä kaiken lisäksi on hyvää miten vain. Täytynee vain koittaa laajentaa omaa ajattelutapaa ja sitä kautta ruokalistaakin :)
Niin no, Poika ja yhteydenpito. Ei taida olla sellainen asia, mikä tulee tapahtumaan. Kun se asuu toisella puolella Suomea, ja kun se.. no, kultaisuudestaan huolimatta elää toisessa maailmassa, niin en edes kehdannut pyytää numeroa. Stupid me. Tavallisemmassa tilanteessa en olisi missään nimessä jättänyt numeroa pyytämättä. Muttei auta sitä murehtia. Täytyy vain keskittyä hyviin muistoihin :)
Tiuku.
Ai Oulun matkaaja sie oot ollu? Niin lähellä siis :) Toivottavasti oli kivaa. Ja nautit kovasti! Mie koitan kirjoitella sulle tässä pian. Tiedä kuitenkin, että se on tarkoituksena :)
Tuo sinkkuruokailun yksipuolisuus on tuttua täälläkin. Olen ollut sinkkuna jo alkukesästä lähtien enkä vieläkään kokkaa. Onneksi en lopettanut vain kokkaamista vaan myös sillä stressaamista. Annoin itselleni luvan ostella Anttilan ruokaosastolla valmiita salaatteja kilohintaan ja välillä kotiruokaakin.
Arokettu.
Ne kaikki salaatit ja valmisruuat meinaa viedä mukanaan, vaikken itse niitä melkeinpä koskaan oo ostanut. Etenkin Stockan tiskien salaatit (ja muutkin) koittavat aina huudella. Jospa seuraavalla kerralla vastaisin niiden kutsuun :)?
Post a Comment