There's nothing to feel good about here

Lauantai-illan iloja parhaimmillaan.. Helvetti. Joskus vielä, joskus vielä piankin. Mie oon vielä onnellinen.

Arokettu on saanut minut ajattelemaan. Vai mitä mieltä olette tästä? Neidin kannattaa varoa, mie saatan vielä ilmaantua sinne kuuntelemaan lisää fiksuja ajatuksia :)

Illalla nukkumaan laittaessa on paha mieli. Aamulla herätessä itkettää. Hymyä huulilla kaipaan kovasti, sellainen mie oon ruukannut olla. Ei tämä ole ollenkaan minun tapaista. Ei ollenkaan sellainen olotila, johon olen elämäni aikana tottunut. Haluaisin hymyillä, olla kuin ennenkin. Kyyneleet pyrkivät ulos aivan liian usein. En mie haluaisi tällaista. En jaksaisi. Kaikkea muuta seuraaviin päiviin, jooko?

Menneisyys tuntuu palanneen takaisin

Tänään tahdon kirjoittaa tavallisen päivtyksen, kaikkine elämän hömppäajatuksineen, keskittymättä liikaa eroprosessin läpikäymiseen. Sekalaisia pätkiä sekavista ajatuksista, toivottavasti edes itse tulen nauttimaan tästä peruslöpinästä :)

Miten sitä kaipaakaan työtä, sitä normaalia elämänrytmiä ja tietoa siitä, mitä päivät tuovat tullessaan. Ja tiedon siitä, että ensi kuussa todella on olemassa se raha, joka vaaditaan vuokraan ja laskuihin. Ahdistaa. Mietityttää. Toivotaan, että Kummastuksen esimerkistä miekin osaan tehdä tälle kaikelle jotain :)

Tänään kävin pitkästä aikaa päivystämässä. Kaksi ja puoli tuntia meni, ja ainoastaan yksi kirje vastattuna. Hyvä mieli siitä kuitenkin tuli. Jotain järkevää tekemistä päivien ratoksi. Kun on tosiaan töitä ollut tosi harvakseltaan, niin arki ei oo rutinoitunutta ollenkaan. Ja niin kuin todettu, sellaista kaipaan äärettömän paljon. Ja sitten taas kun töitä on, niin sen kivan rinnalla hankalaa tuo liiton kanssa säätäminen. Joko työttömänä tai työssä - pätkätyö on tehty neidille aivan liian vaikeaksi, muttenhän mie sen takia aio jäädä kotiin 24/7 hengailemaan.

Oon kaivannut päiväkotityötä. Kaikkia niitä pikkupirpanoita, ihania rutistelijoita, suloiseepaakin suloisempia neitejä ja herroja. Siellä rakastetaan ja kotona puhutaan kivoista täteistä. Kehutaan kauniiksi ja halataan joka aamu töihin tullessa. Hymyillään ja itketään surua pois sylissä. Kömmitään peiton alle ja silitetään. Luetaan satuja ja pelataan kivoja pelejä. Otetaan keinussa yhdessä vauhtia ja jutellaan kaikista hassuista asioista. Pohditaan mieltä painavaa ja kerrotaan suloisia juttuja. Kuka ottaisi minut töihin tekemään kaikkea sitä kivaa yhdessä ja nauttimaan arjesta yhdessä? Mitä ihmettä niihin työhakemuksiin kirjoitetaan, jotta pääsisi työhaastatteluun kertomaan ajatuksiaan?

Nykyisessä keikkapaikassakin tottakai on hetkensä. Kyllä mie siellä tykkään olla. Muttei se oo ihan sellainen paikka, jossa saa tuollaisia hymyn hetkiä aikaan ihan joka päiväisessä arjessa. Synttäripäivänä voi halata, jos nuori antaa. Saa kuulla hassuja kommentteja, joissa kerrotaan, että oon mie kyllä jännän näkönen. Yhdessä katsellaan välillä tv:stä jotain kivaa. Kerrotaan kuulumisia koulusta. Ollaan hankalia. Mutta samalla suurilta osin tosi hellyyttäviäkin.

Kuitenkin, kaikki tuntuu menevän päin v*ttua. Paitsi silloin, kun olen S:n kanssa. Silloin mulla on hyvä olla. Vaikka mie en aio enää olla yhdessä, silti olen siinä. Kainalossa, jossa melkein kaikki on hyvin. Tähän asti kaikki on mennyt niin paljon paremmin. Mutta tulevaisuuteen en luota edelleenkään. Yksikin askel takaisinpäin, and I'm long gone..

Kom ta mig hela vägen hem
Kom hela mig med dina händer
Faller du så faller jag

(Patrik Isaksson)

Karkoitetaan kurjat ajatukset

Lauantaipäivän ratoksi itseäni viihdytän jollain muulla kuin kurjilla ajatuksilla. Kermakisultakohan mie tämän oon napannu? Lukekaa jos jaksatte :)

KUVAILE

Kukkaroasi: Filofax. (Onhan se sitä myös suomeksi?) Kalenteri, kaiken maailman kortit ja yleensä jonkun verran käteistäkin kulkee matkassa kätevästi. Mulla on viimeksi ollut filofax joskus ehkä lukion alkupuolella? Ja nyt oli ihan pakko saada, kun kirjakaupasta löysin. Päällinen musta, jossa nalle ja pupu sillä tavalla huomaamattomasti.

Päivittäisiä korujasi:
Päivittäin mulla ei oo käytössä kuin tuo korvis (Joka on sopivasti vielä ihan korvakorvassa, ennen ruston alkamista. Silloin aikanaan koitin saada rustoon korua, ja siihen se napsautettiinkin noin sata x, mutta kun ei niin ei. Täytyi tyytyä tähän vaihtoehtoon, joka kyllä passaa vallan mainiosti.) Baarissa käytän korviksia, muuten en. Kaulakoruja yleensä vain ei-baarissa, mutteivät perinteiseen arkivarustukseen nekään kuulu. Mahdan olla tylsä :)

Tyynyliinojasi:
Aina kaikki erilaisia. Nyt Ikeasta kaksi lastenvermeistä ostettua (sininen pallurainen ja oranssi-kelta-valko-raidallinen) ja isossa tyynyssä matkamuisto Hailuodosta, lampaita. Niitä kyllä suureksi pettymykseksi löytyi sitten myös jostain Anttiloista. Kusettivat.

Aurinkolasejasi:
Ruskeat, isohkot, Kreikasta ostetut jotkut überkestävät ja jo aikas naarmuntuneet.

Shampootasi:
En just nyt muista merkkiä, mutta kampaamon joku muka-tuuheuttava. Ei kyllä tee sitä, mitä purkin kyljessä luvataan. Jos joku on törmännyt johonkin Oikeasti tuuheuttavaan shampooseen, niin miss Flat-hair ottaa vinkkejä vastaan.

Mitä on nyt päälläsi:
Prinsessa-pöksyt ja yökkäri.

MUUTA

Pidätkö kynttilöistä?
Kuka nyt ei pitäis :)? On aseteltuna kivoja tuikkuja kotiin, mutta yhtään kertaa en ole vielä niihin tulta laittanut.

Pidätkö suitsukkeista?

Mie en oo ihan varma. Mulla kyllä on niitä useampi paketti tuolla laatikossa, mutta kun ei oo tullut ihan kamalan paljoa poltettua, niin ehkä sitten kuitenkaan en niin kamalasti.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
En mie kyllä usko. Ihastumiseen toki, ja tunteeseen siitä, että tuossa ihmisessä voisi olla sitä jotain. Mutta että ihan rakkauteen? En, ennen kuin itse sen joskus pääsen kokemaan :)

Lempilimu:
Pommac, se sokeriton. Mutta muista en sitten oikein tykkääkään, ainakaan sokerittomina versioina. Hyh kaikki Fanta freet ym, kun ei ne maistu kun makeutusaineille, ei kiva. Sokerilliset monet sitten kyllä maistuu aikas paljon kivemmalle, mutta kun niitä ei ruukata ostaa.

Jos voisit kääntää aikaa taaksepäin, mitä muuttaisit?:
Tähän tarvii vastata, etten kai mitään. Menneisyys se ihmisestä tekee sellaisen, kuin ihminen on. Mutta jos nyt jotain yksittäistä, niin en olis kyllä alkanut polttamaan tupakkaa. Tuosta pääse loppupeleissä millään eroon.

Ruotsi vai englanti?:
Ruotsi ehdottomasti. Ei englannin kielessäkään mitään vikaa ole, tykkään siitäkin, mutta ruotsin kun on opetellut jo pikkuneidistä, niin lähempänä sydäntä on väkisinkin.

Miljoona euroa lahjoitetaan sinulle. Yksi asia, minkä ostaisit:
Jos tietäisin mistä, niin ostaisin oman kodin. Mutta ajatelkaa nyt, millainen ihanuus olis se kesäasunto Kreikassa, sinne mie laittaisin rahaa.

Minne matkustaisit jos lähtisit huomenna?:
Ai huomenna jo? Kreikkaan. Joku siinä paikassa vei osan minun sydämestä, täytyy päästä uudelleen!

Syötkö usein karkkia?:
Liian usein. En mie ruukannu olla tämmönen, mutta nyt taas maistuu turhankin paljon. Ennen se on kuitenki ollut pääasiassa karkkikarkkia, nyt ollaan suklaalinjalla..

Soittaisitko häissäsi kappaletta, jonka viimeisimpänä kuuntelit?:
Edorfin "Lähtösi jälkeen" soi nyt Youtubesta, ei hääbiisi ei.

Muuttaisitko asumaan maahan, jossa kävit viimeksi?:
Ruotsiin voisin muuttaa hyvinkin. Eikä se nyt kovin kaukana ollut, kun sinne ammattikorkeaan olin jo melkeistä lähdössäkin.

Söisitkö loppuelämäsi ruokaa, mitä viimeisimpänä söit?:
Perunamuusijauhelihalaatikkoa söin, ja hyväähän tuo oli, mutti silti ihan niin hyvää.

Kuka on sinulle tärkein ihminen maailmassa?:

Kyllä se äiti taitaa olla.

Mie yritän kyllä

En jaksa ymmärtää, miten voin olla näin helvetin typerä. Mikä saa minut roikkumaan, kun voisin vain päästää irti ja opetella elämään ilman? Vihaan itseäni tämän vuoksi. En jaksaisi olla tällainen. Haluaisin olla fiksu. Haluaisin olla vahva. Kaikkea sitä, mitä nyt en ole.

Tiedän miljoonia asioita erosta, mutten osaa noudattaa niistä yhtäkään. Olen kaikkea, mitä en tahtoisi olla. Se ei tee minulle hyvää. Tiedän sen ihan hyvin itsekin.

Tänään tahdon kuunnella musiikkia, joka tekee surulliseksi. Saa ymmärtämään, että kaikki on todella ohi. Sattuu, tekee helvetin kipeää. Mutta ilman kipua on vaikea käsitellä, vaikea siirtyä eteenpäin. Kun ei tahtoisi, ei ollenkaan. Silloin on pakko tehdä itselle selväksi tavalla tai toisella, ettei toista tietä ole.

Miten vastustetaan tahtoa soittaa toiselle? Miten itsestään voi tehdä tarpeeksi vahvan?

Miten unohdetaan?

Olen yrittänyt metsästää Marmoritaivas-biisiä itkuhetkiä varten. Ei ole onnistanut laillisin keinoin. Kertaalleen sen tilasin jostain maksa-niin-saat-ladata-paikasta, muttei sekään toiminut. Tekee välillä uskomattoman hyvää, helvetin kipeää mutta hyvää, kuunnella oikein nyyhkisbiisejä, itkeä kunnolla, ja sitten vielä vähän lisää.

En mie oo edelleenkään saanut päästettyä irti. En osaa ottaa tarvittavaa etäisyyttä. Tai no, rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten oikeastaan tahtoisi.. Perkele. Vaikka samalla ihan varmasti ja selvästi tiedän, ettei meillä tulevaisuutta tule olemaan tällaisissa puitteissa. Kyllä mie sen tiiän, tunnen ja uskon. Miksi sitten en ota ja päästä irti kunnolla? Mie oon ihan järjettömän surkea tässä.

Ikävä

En jakaisi olla surullinen. Mutten jaksa olla iloinenkaan. Ihmisten kanssa on vain välillä liian vaikeaa olla.

On oletuksia, siitä että aika on jo tehnyt tehtävänsä. On oletuksia, joiden mukaan minun on totta kai nyt parempi olla. Ajatuksia, jotka kertovat vain siitä kurjasta, mistä olen nyt päässyt irti.

Ei ole olemassa nappia, josta painetaan kun halutaan eroon tunteista. Ei ole paikkaa, jossa olisi hyväksyttyä puhua niin paljon pahaa mulle yhä rakkaasta ihmisestä. Ei ole paikkaa, jossa minun olisi jo hyvä olla.

Kaikki ei ollut pahaa. Ei lähellekään. Oli niin paljon hyvää ja rakasta, niin paljon hienompaa kuin olisin odottanut. Oli kaikkea sitä, mitä toivoin, mutta rinnalla liian paljon ikävää. Kuitenkin tuo ihminen on ollut mulle kaikki kaikessa, eikä sitä kukaan voi ottaa pois vaikka miten yrittäisi.

Jos ei tahdo sanoa mitään muuta, on parempi olla sanomatta.

Ja ei, mie en puhu kenestäkään teistä bloggaaja-nuppuseni :) Kyllä nyt on tunteet ihan muissa maailmoissa. Lähinnä ihmisten yleisessä välinpitämättömyydessä ja "Ei tuollaisten ihmisten kanssa tarvi olla missään tekemisissä"-asenteissa.

Tätä aikaa kun en vaihtaisi pois. Vaikka saisin palata ajassa taaksepäin, mie silti eläisin nämä hetket. Ehkä aavistuksen toisella tavalla, mutta eläisin kuitenkin.

Jotenkin lopullinen

Tiedän, että en ole ainut jolle tällä tavalla käy
Että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy
Nyt on vuoteeni liian suuri, niin jäätävän kylmäkin
Ja sydäntä ympäröi muuri, kiveäkin lujemmin

Tänä yönä marmoritaivas, kaartuu kattona ylle maan
Kuin valon ja pilvien leikki, sitä katsella nyt yksin saan.

Tuo hajonnut marmoritaivas, valuu huoneeseen valtoimenaan
Olet poissa viereltäni, muttet sydämmestäin milloinkaan

Tunnen yhä kätesi painon ja voin kuulla äänesikin,
ja jos suljen hetkeksi silmät, on kuin kanssas taas olisin

Vaan kun katson nään aution huoneen ja kätes on peitto vaan
Nää harhat kuin viiniä juoneen, sua saa taas kutsumaan

Tunne ikävän on sellainen, että tällaista kokenut ole en
Se on syvä ja jotenkin lopullinen
Se painaa ja sattuu ja kuristaa, mutta kenties joskus on helpompaa

-Johanna Kurkela: Marmoritaivas-

En oo enää sun tyttö..

On mennyt järjettömän kauan aikaa siitä, kun olen viimeksi edes muutaman sanan saanut kirjoitettua. Elämä on heitellyt, on ollut niin paljon kaikkea. En ole jaksanut, en ole saanut aikaiseksi. Ja totta puhuen, eihän mulla ole nettikään toiminut, ei toimi edelleenkään. Uuden koneen sain itselleni hankittua (Finally a laptop, could a girl ask for more? :)), mutta nettiyhteys ei aukeakaan ihan niin helpolla. Wordin avulla kirjoitan, puran ajatuksiani. Ehkä pian pääsen jo lukemaan teidänkin kuulumisia, on jo meinannut olla ikävä. Ennen melkeinpä jokapäiväisestä Blogilistan selaamisesta on vain ollut pakko luopua hetkeksi. Ehkä kuitenkin se jos joku olisi ollut omiaan viemään ajatukset jonnekin aivan muualle.

On ollut niin paljon. On ollut niin suurta. On tehnyt niin kipeää. Olen ollut rikki. Olen edelleen. Edelleen rakkauden täyttämä. Mutta en enää osa sitä ihmissuhdetta, jonka toivoin kestävän ikuisesti.

Minun oli pakko ajatella itseäni. Oli pakko katsoa tulevaisuuteen, jonka tulisin viettämään ilman ihmistä, jota vielä rakastan valtavasti. Oli pakko nähdä se, jota en olisi halunnut katsoa silmästä silmään. Oli pakko ajatella, että kaikki tulee sittenkin menemään paremmin yksin.

Ei enää unettomia öitä. Ei katkeruutta siitä, että lupaukset taas petettiin. Ei pelkoa siitä, milloin joutuisin taas kohtaamaan kaiken sen uudelleen. Pettymyksen, merkityksettömyyden. Tyhjyyden, joka kuitenkin aina oli täynnä toivoa. Toivoa muuttumisesta. Toivoa siitä, että mie olisin kaiken sen arvoinen. Että minun vuoksi oltaisiin oltu valmiita muuttumaan. Ei vain katumaan jälkeenpäin ja tekemään katteettomia lupauksia. Toivoin, että kaikki ne sanat olisivat voineet olla totta. Mutta nyt viimein ymmärsin, ettei mikään voisi koskaan olla niin kuin toivoin.

En mie voinut tuollaisessa parisuhteessa elää, vaikka miten paljon rakastan.

Ei enää yhteisiä öitä. Ei naurua ja iloa, rakkauden täyteistä arkea. Ei yhteisiä ihania asioita, ei ainakaan tyttö- ja poikaystävinä. Ei mitään sitä, mitä nyt niin paljon kaipaan. Kun vain se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei, kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten yrittäisi ja tahtoisi.

Kaikki tämä aika oli täynnä kaikkea ihanaa, mutta se paha mieli oli liikaa kestettäväksi. Olen ollut onnellinen, mutta samalla surullinen. Olen ollut täynnä toivoa ja odotusta – paremman huomisen olisi suonut tulevan kohdalle.

Molemmat toisiamme rakastetaan vielä kamalan paljon. Ei tämä ollut helppo päätös, kaikkea muuta. Mie olen taistellut itseni kanssa, en ole osannut enkä halunnut luovuttaa vielä. Välitän liian paljon. Olen antanut vielä yhden mahdollisuuden. Kunnes lopulta ymmärsin, ettei se uusi mahdollisuus muuta mitään. Kaikki on ihan kuin ennenkin.
Mie olen paljon enemmän arvoinen.

-----

Mutta tämä kaikki on niin vaikeaa. Liian vaikeaa. Niin paljon kestettäväksi, etten aina tiedä, miten osaisin olla. Haluaisin vain olla lähellä. Pitää kiinni. Painautua ihan viereen, ja pysyä siinä ikuisesti.

Haluaisin uskoa, kun minulle kerrotaan, että tällä kerralla kaikki olisi oikeasti toisin. Haluaisin uskoa, että niin todella olisi. Että kaiken voisi kääntää toisenlaiseksi. Että tällä kerralla, kun kaikki Todella on loppumassa, halu tehdä asiat toisin olisi tarpeeksi vahva. Näen silmistä, huomaan kaikesta, että tällä kerralla tämä todella on tehnyt kipeää. Että tällä kerralla tämä todella satuttaa. Tällä kerralla tämä on todellisuutta, sitä kaikkein karuinta. Tällä kerralla tämä ei ole pelkkää puhetta, vaan asia, joka todella on tapahtumassa. Se on iskenyt syvälle sydämeen.
Anteeksi on pyydetty. Kaduttu enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärretty, että minua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ja vaikka miten paljon uskonkin sanojen vilpittömyyteen, en uskalla enää luottaa. Asiat voisivat ehkä muuttua, mutta olisiko se pysyvää? Miten kävisi vuoden päästä? Olisinko jo liian tottunut tähän kaikkeen, turtunut? Jos suhde palaisikin taas samaan vanhaan, siihen, minkä vuoksi lähden. Osaisinko sitten enää päästää irti? Kun en osaa nytkään.

Ei me olla tunnettu toisiamme kuin vasta seitsemän kuukautta. Mutta tässä ajassa olen tuntenut niin paljon. Rakastan paljon enemmän, kuin aiemmin. Tämä satuttaa paljon enemmän kuin mikään aiemmin. Lyhyessä ajassa olen antanut itseni rakastua, head over heels. En tahdo lähteä. En tahdo irrottaa. En tahdo mitään näistä tunteista, joita nyt käyn läpi. Mutta vaikka sydän sanookin, että on olemassa myös toisia ratkaisuja, järki puhuu aivan eri kieltä. Olen elämässäni nähnyt tällaista, erilaisessa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Olen seurannut läheltä, ja kaikki se on satuttanut kamalasti. Ei minusta ole enää läpikäymään mitään sellaista.

En vain jaksa, en halua, en pysty tähän. En halua elää elämääni ilman sitä rakasta ihmistä.

---------

Uusi koti on kaukana kodista. En ole edelleenkään saanut laitettua asuntoa kodin näköiseksi. En vain ole jaksanut. Energia on hukassa. Pitäisi ihan aluksi saada järjestettyä huonekalut oikeille paikoilleen. Tämä on vasta kokeilu nro yksi, eikä näytä ollenkaan kivalle. Olisi kai täällä viihtyisämpääkin, kun olisi nättiä. Kunhan saisi vain aikaan.

Ja yksi asia, joka mahtaa tehdä asiat vaikeammiksi on se, että S asuu ihan lähellä. Kun menen ulos, näen S:n ikkunat. On niin helppoa soittaa, että tulee piipahtamaan. Ja kuitenkin se tekee kaikesta juuri sen verran hankalampaa.

Ja edelleen, me vietetään kovin paljon aikaa yhdessä. Ei fiksua, ei ollenkaan. Mutta kun en osaa muutakaan..