En oo enää sun tyttö..

On mennyt järjettömän kauan aikaa siitä, kun olen viimeksi edes muutaman sanan saanut kirjoitettua. Elämä on heitellyt, on ollut niin paljon kaikkea. En ole jaksanut, en ole saanut aikaiseksi. Ja totta puhuen, eihän mulla ole nettikään toiminut, ei toimi edelleenkään. Uuden koneen sain itselleni hankittua (Finally a laptop, could a girl ask for more? :)), mutta nettiyhteys ei aukeakaan ihan niin helpolla. Wordin avulla kirjoitan, puran ajatuksiani. Ehkä pian pääsen jo lukemaan teidänkin kuulumisia, on jo meinannut olla ikävä. Ennen melkeinpä jokapäiväisestä Blogilistan selaamisesta on vain ollut pakko luopua hetkeksi. Ehkä kuitenkin se jos joku olisi ollut omiaan viemään ajatukset jonnekin aivan muualle.

On ollut niin paljon. On ollut niin suurta. On tehnyt niin kipeää. Olen ollut rikki. Olen edelleen. Edelleen rakkauden täyttämä. Mutta en enää osa sitä ihmissuhdetta, jonka toivoin kestävän ikuisesti.

Minun oli pakko ajatella itseäni. Oli pakko katsoa tulevaisuuteen, jonka tulisin viettämään ilman ihmistä, jota vielä rakastan valtavasti. Oli pakko nähdä se, jota en olisi halunnut katsoa silmästä silmään. Oli pakko ajatella, että kaikki tulee sittenkin menemään paremmin yksin.

Ei enää unettomia öitä. Ei katkeruutta siitä, että lupaukset taas petettiin. Ei pelkoa siitä, milloin joutuisin taas kohtaamaan kaiken sen uudelleen. Pettymyksen, merkityksettömyyden. Tyhjyyden, joka kuitenkin aina oli täynnä toivoa. Toivoa muuttumisesta. Toivoa siitä, että mie olisin kaiken sen arvoinen. Että minun vuoksi oltaisiin oltu valmiita muuttumaan. Ei vain katumaan jälkeenpäin ja tekemään katteettomia lupauksia. Toivoin, että kaikki ne sanat olisivat voineet olla totta. Mutta nyt viimein ymmärsin, ettei mikään voisi koskaan olla niin kuin toivoin.

En mie voinut tuollaisessa parisuhteessa elää, vaikka miten paljon rakastan.

Ei enää yhteisiä öitä. Ei naurua ja iloa, rakkauden täyteistä arkea. Ei yhteisiä ihania asioita, ei ainakaan tyttö- ja poikaystävinä. Ei mitään sitä, mitä nyt niin paljon kaipaan. Kun vain se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei, kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten yrittäisi ja tahtoisi.

Kaikki tämä aika oli täynnä kaikkea ihanaa, mutta se paha mieli oli liikaa kestettäväksi. Olen ollut onnellinen, mutta samalla surullinen. Olen ollut täynnä toivoa ja odotusta – paremman huomisen olisi suonut tulevan kohdalle.

Molemmat toisiamme rakastetaan vielä kamalan paljon. Ei tämä ollut helppo päätös, kaikkea muuta. Mie olen taistellut itseni kanssa, en ole osannut enkä halunnut luovuttaa vielä. Välitän liian paljon. Olen antanut vielä yhden mahdollisuuden. Kunnes lopulta ymmärsin, ettei se uusi mahdollisuus muuta mitään. Kaikki on ihan kuin ennenkin.
Mie olen paljon enemmän arvoinen.

-----

Mutta tämä kaikki on niin vaikeaa. Liian vaikeaa. Niin paljon kestettäväksi, etten aina tiedä, miten osaisin olla. Haluaisin vain olla lähellä. Pitää kiinni. Painautua ihan viereen, ja pysyä siinä ikuisesti.

Haluaisin uskoa, kun minulle kerrotaan, että tällä kerralla kaikki olisi oikeasti toisin. Haluaisin uskoa, että niin todella olisi. Että kaiken voisi kääntää toisenlaiseksi. Että tällä kerralla, kun kaikki Todella on loppumassa, halu tehdä asiat toisin olisi tarpeeksi vahva. Näen silmistä, huomaan kaikesta, että tällä kerralla tämä todella on tehnyt kipeää. Että tällä kerralla tämä todella satuttaa. Tällä kerralla tämä on todellisuutta, sitä kaikkein karuinta. Tällä kerralla tämä ei ole pelkkää puhetta, vaan asia, joka todella on tapahtumassa. Se on iskenyt syvälle sydämeen.
Anteeksi on pyydetty. Kaduttu enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärretty, että minua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ja vaikka miten paljon uskonkin sanojen vilpittömyyteen, en uskalla enää luottaa. Asiat voisivat ehkä muuttua, mutta olisiko se pysyvää? Miten kävisi vuoden päästä? Olisinko jo liian tottunut tähän kaikkeen, turtunut? Jos suhde palaisikin taas samaan vanhaan, siihen, minkä vuoksi lähden. Osaisinko sitten enää päästää irti? Kun en osaa nytkään.

Ei me olla tunnettu toisiamme kuin vasta seitsemän kuukautta. Mutta tässä ajassa olen tuntenut niin paljon. Rakastan paljon enemmän, kuin aiemmin. Tämä satuttaa paljon enemmän kuin mikään aiemmin. Lyhyessä ajassa olen antanut itseni rakastua, head over heels. En tahdo lähteä. En tahdo irrottaa. En tahdo mitään näistä tunteista, joita nyt käyn läpi. Mutta vaikka sydän sanookin, että on olemassa myös toisia ratkaisuja, järki puhuu aivan eri kieltä. Olen elämässäni nähnyt tällaista, erilaisessa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Olen seurannut läheltä, ja kaikki se on satuttanut kamalasti. Ei minusta ole enää läpikäymään mitään sellaista.

En vain jaksa, en halua, en pysty tähän. En halua elää elämääni ilman sitä rakasta ihmistä.

---------

Uusi koti on kaukana kodista. En ole edelleenkään saanut laitettua asuntoa kodin näköiseksi. En vain ole jaksanut. Energia on hukassa. Pitäisi ihan aluksi saada järjestettyä huonekalut oikeille paikoilleen. Tämä on vasta kokeilu nro yksi, eikä näytä ollenkaan kivalle. Olisi kai täällä viihtyisämpääkin, kun olisi nättiä. Kunhan saisi vain aikaan.

Ja yksi asia, joka mahtaa tehdä asiat vaikeammiksi on se, että S asuu ihan lähellä. Kun menen ulos, näen S:n ikkunat. On niin helppoa soittaa, että tulee piipahtamaan. Ja kuitenkin se tekee kaikesta juuri sen verran hankalampaa.

Ja edelleen, me vietetään kovin paljon aikaa yhdessä. Ei fiksua, ei ollenkaan. Mutta kun en osaa muutakaan..