Glada Vappen

Tänään se on. Vappu. Ilmapalloineen ja serpenttiineineen. Simoineen ja tippaleipineen. Kuohuviineineen ja ystävineen. Paitsi ettei mulla ole kuin kahta jälkimmäistä. Eikä niistäkään kumpaakaan ihan vielä. Ja pirun isoja ilmapalloja, joita ei voi puhaltaa normaali-ihmisen keuhkoilla. Pitäisi olla pumppu, mutta se on tainnut muuton yhteydessä mennä hukkaan. Niinkuin kaikki muukin vappusälä. Mutta pääasia taitaakin olla ystävät ja hyvä mieli. Niillä pääsee pitkälle.

OIKEIN IHANAA VAPPUA MURUSET! :)

Paitsi ettei oikeastaan ole vielä sitä rellestykseen vaadittavaa olotilaakaan. Hmh, taitaa olla kaikki hiukan kateissa vielä tässä vaiheessa päivää. Onneksi en ole opiskelija, jonka olisi periaatteessa rymyttävä jo aamusta asti. Onneksi oli aikaa nukkua jonkin aikaa. Onneksi ehdin vielä hyvin suihkuun ja Alkoon ja kaikkialle, minne pitääkin. Onneksi ne tärkeät ihmiset ovat vielä töissä, eikä mulla ole kiirettä vielä yhtikäs minnekään.

Joku joskus blogissaan sitä mietti, että miten on mahdollista, että heti kun herää päviäunilta, tekee mieli makeaa? Ei mitään järkeä. Enhän mie mistään karkeista unta näe :D Näin unta vanhoista ystävistä, joiden kanssa en vain yksinkertaisesti enää viihtynyt. En enää silloin, kun koko vanha poppoo oli kasassa plus muutama vielä lisäksi. Unessa mietin, että näin arvelinkin tämän menevän. En enää ole yksi heistä, olen yksi jostain aivan muusta. Unta kaikki, mutta jotenkin niin todellisen tuntoista. Olen uusi ihminen, uuden elämän kanssa, uusien Ystävien seurassa. Kaveruus ei ole mennyttä, mutta kaikki on vain erilaista. Entinen tiivistäkin tiiviimpi kaveriporukka ei ole enää sitä. Ei ainakaan minulle. Kiitos uudet, rakkaat ihmiset. Tykkään teistä kovasti!

Viikonlopun aikana käytiin S:n kotikotona. Edelleenkään en osaa sanoa, pidetäänkö minusta. En ole varma, mitä minusta ajattelevat. Pyysivät jäämään hetkeksi heidän tytökseen, kun ei kerran ole töitä juuri nyt tiedossa. Ei kai se voi kovin pahaa tarkoittaa, vaikka olikin pilke silmäkulmassa sanottu? Ja kun nyt verrataan (vaikka ei koskaan saisikaan. Tiedän, tiedän.), niin kaikki tämä oli ehkä miljoona kertaa helpompaa, kuin K:n vanhempien kanssa koskaan. Osasin olla oma itseni. Olla rentoutuneena ihmisten seurassa. En tuntenut pahoja katseita. En mitään sellaista, mistä en olisi pitänyt. Kai S:n perhe on enemmän niinkuin meidän ihanaakin ihanempi kotiväki. (On ne niin ihania, en mie ole ollenkaan puolueellinen!)

Oman kodin hassu väki lähetti maailman parhaan Vapun-toivotuksen kuvaviestin muodossa. Mummo mukaanlukien olivat hassutelleet, ja saivat tämän tytön huulille iloisen hymyn. Miten mie noita rakastankaan!

Viikonloppu piti sisällään..

..yhden baarireissun. Kyllä, siellä sittenkin on elämää :D. Äärettömän ärsyttäviä ihmisiä ja kivoja kavereita edelleen. Uskomattoman hyviä ääniä karaokelaulajilla siellä, missä piipahdettiin. Hei, muissa paikoissa, joissa olen käynyt, on taso ollut AIVAN toista.

..kamalan raekuuron, järjettömän tuulen ja vaakatasossa lentävät lumihiutaleet. Ihan niinkuin kohta olisi jo toukokuu.

..mummon luona käynniin. Dementia on kamala asia, ja varmasti ainakin läheisten seurata. Kärsivällisesti jaksoin vastata samoihin kysymyksiin toistakymmentä kertaa, vaikka nolona myönnänkin - en voinut välillä olla hymyilemättä, vaan katselin tauluja ja annoin S:n hoitaa puhumisen.

..niistä kivoista kavereista poiketen yhden ihmisen, joka vain EI tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Grr. Pelkkä ajatuskin kiukuttaa. En tiedä, ylireagoinko. Mutta ei kai ole normaalia, että ihmistä kohdellaan kuin ilmaa? S esitteli meidät, eikä herra vaivaantunut edes auton etupenkiltä vilkaisemaan minuun päin näin tapahtuessa. S:n kanssa juteltiin, ja kun herralla tuli asiaa, niin eihän tuo siitä välittänyt. Puhui vain päälle, kuin ei mitään. Edelleen - ilmaa. En mie prkl oo mikään läpinäkyvä, hajuton ja mauton, yhdentekevä pikkutyttö. Puhuivat S:n kanssa jotain tupareista, jotka ehkä lähitulevaisuudessa odottavat. Ja että olenko mie sitten menossa sinne, kun sellainen ilta joskus koittaa? Better think twice.

..yhden aikamoisen vitutuksen, joka kuitenkin piti hillitä kun kerran ollaan ihmisten ilmoilla. Kotiopetukset ovat menneet onneksi oikeaan paikkaan, ja osaan tarvittaessa näytellä, että kaikki on hyvin. Vaikka kiukku kaivaakin reikää sydämeen, niin kahdenkeskeisten hetkien ulkopuolella sitä ei näytetä. Nyt kuitenkin kaikki on oikein hyvin. Kyllä me ollaan vielä olemassa, ei katoamassa minnekään. Toivottavasti virheistä voi oppia.

..ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä lainkaan!, varmuuden siitä, etten ole joutunut K:n kanssa samaan veneeseen. Oh, happy day!


Edit. hieman myöhemmin.
Kai tosiaan olin vielä niin unenpöpperössä tätä kirjoittaessani, että olisi pitänyt vielä lepuuttaa silmiä hetki. En tiedä, ehtikö kukaan sitä huomatakaan, mutta nyt pääsiäisen toivotukset ovat poistuneet ja muuttuneet iloiseksi Vapuksi :D

Ei kai yhteen veneeseen mahdu kovin monta ihmistä?

Taas yksi päivä, kun saan tehdä ihan mitä itse haluan. Pidän tästä edelleen. Mutten vieläkään ole varma, miten pitkään. Milloin iskee ahdistus siitä, ettei töitä ole? Milloin vapaapäivät alkavat jo tuntumaan työttömyyspäiviltä?

Vielä olen saamassa yhden isomman palkan edellisestä keikkapaikastani. Se kai on asia, joka auttaa jaksamaan vapaapäivät ilman paineita työttömyydestä. Sitten se voi taas alkaa, työttömän ei-niin-ihana arki. Sitäpaitsi työttömyyskassan kanssa on aina niin vaikeaa. Koskaan ei voi olla helppoa, päätöstä ilman kamalaa paperisotaa. Keikkatyön tekeminen on tehty helvetin vaikeaksi. Olisi niin paljon helpompaa kieltäytyä parin päivän keikkatyöstä. Mutta kun ei osaa. Osa minusta kuitenkin ajattelee paperisodan loppumista työtarjouksia miettiessäni. Työtön tai ihan oikeasti töissä. Kaksi vaihtoehtoa, jotka lopettaisivat tämän ainaisen soittelun ja ihmettelyn. Miten sitä osaisi vain kieltäytyä päivän työkeikasta? Kun sitten tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. En osaa suhtautua tähän. En osaa olla työttömänä. Kyllästyttää.

Viikonlopuksi taas mennään S:n vanhempien luo. Tällä kerralla varmaan joudun juttelemaan enemmän. Viettämään aikaa vanhempien kanssa. Ehkä nyt saan enemmän selvyyttä siitä, mitä minusta pidetään. Ehkä saan esimakua siitä, millainen tulevaisuus minulla ja vanhemmilla on. Melkein jännittää, mutta toisaalta taas ei ollenkaan. En ole edes miettinyt asiaa enempää. En osaa ajatella, että minun pitäisi tehdä vaikutus. En osaa olla muuta, kuin oma itseni. Eikä tarvitsekaan. Ensivaikutelman ovat jo saaneet, ja kovasti kyselleet, milloin tullaan uudelleen. Ei kai se voi kovin huono merkki olla?

Pitäisi pakata ja pestä pyykkiäkin ennen sitä. Pitäisi soittaa ja järjestää asiat kassan kanssa oikealle mallille. Pitäisi saada autoa lainaan, jotta voisin käydä entisellä työpaikalla. Pitäisi lukea kirja loppuun asti. Pitäisi katsoa Frendejä. (Kiitos Pikkumiehelle, kun toi pleikkarin lainaan :)) Pitäisi hakea tavarat ystävän luota. Pitäisi hakea postista uusia, toivottavasti uskomattoman ihania vaatteita. Pitäisi käydä kaupassa. Pitäisi siivota ja tehdä ruokaa. Pitäisi käydä lenkillä.

Pitäisi tehdä kaikkea, mutta ennen kaikkea olla huolehtimatta siitä, alkavatko menkat. Ei kai olisi mitenkään mahdollista, että mie olisin itse pian samassa veneessä K:n kanssa? En usko siihen itsekään, mutta en osaa olla pelkäämätä pahinta.

Pitäisi ymmärtää, että tällaisilla asioilla ei leikitä!

Törmäsin entiseen ihastukseeni. Olin siihen poikaan niin tykästynyt silloin baari-ikäiseksi tultuani. Yhdessä vietettiin iltoja, muttei siitä ikinä tullut sen ihmeellisempää. Oli mukava jutella, vuosien jälkeen kuulla ja nähdä. Hassua, miten jotkut asiat tuntuvat vievän hetkessä ikuisuuden taaksepäin. Hassua, miten vuosien jälkeen on niin paljon helpompaa jutella kuin silloin, kun olisi pitänyt. Nyt, kun asioilla ei enää ole mitään merkitystä, sanat tulivat suusta ulos paljon helpommin. Hassua, miten ihmismieli toimii. Muistan vieläkin elävästi, miten silloin kuuntelin Westlifen iki-ihanaa biisiä, ja mietin..

..and once again I'm thinking about
Taking the easy way out

But if I let you go I will never know
What my life would be
holding you close to me
Will I ever see you smiling back at me?

Night after night I hear myself say
Why can't this feeling just fade away?

Tsih, nyt ajatukselle voi jo hymyillä :) Mutta ei se silloin ollut ollenkaan hassua. Ihan oikeita tunteita, joita ei vain saanut sanottua ääneen.

Keskiviikon aikana muutenkin sattui ja tapahtui. Paljon. Kaveri ei ole selvinnyt erostaan ollenkaan hyvin. Alkoholi toi mukanaan ilmeisesti sietämättömiä tunteita, jotka purkautuivat surullisella tavalla. Onneksi poika voi jo ainakin näennäisesti paremmin, ja toivottavasti pääsee jaloilleen pian. Ensimmäinen askel voisi olla muutto uuteen kotiin, pois entisten muistojen alta. Sydämestäni toivon, että kaikki menisi hyvin.

Mie ja S sitten? Major-riita. Joka onneksi saatiin pian selvitettyä. Kaikki on nyt mennyttä, mutta miten sitä voikaan olla NIIN typerä? Olen edelleen kovin pahoillani.

Vapaaehtoistyöstä sain ilostuttavaa ja kannustavaa palautetta. Kiitosta mahtavasta paneutumisesta, kannustavasta otteesta ja konkreettisista neuvoista. Tuollaisesta saa kummasti voimaa taas seuraavaa kertaa varten.

Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä.

Mennyttä

Kirjoitin viimein sähköpostia ihmiselle, jolle minun olisi pitänyt kirjoittaa jo aikapäiviä sitten. Kirjoitus sai ajatukset juoksemaan takaisin vähän vanhempaan, jota en oikeastaan ole edes miettinyt enää. Ja taas toisaalta, viime päivien tapahtumien ansiosta kaikki tämä on taas niin ajankohtaista. (Pientä ristiriitaa havaittavissa edeltävien lauseiden kesken ;)) Niin paljon ajatuksia heräsi, että ajattelin niitä vielä vähän jäsennellymmin laittaa tännekin. Mulla on teitä siellä niin monta iki-ihanaa Dr. Philiä, jotka varmasti osaavat taas sanoa jotain kivaa ja mieltä ilostuttavaa :)

K-asioissa liikutaan tulevien rivien aikana..

Voisin oikeastaan aloittaa siitä, kun K kertoi tulevansa isäksi. Kaikki on vielä melko alussa, ja siksi totta kai jonkin verran epävarmaa. Mielestäni K kuitenkin teki miehen työn, kun minulle asiasta jo tässä vaiheessa kertoi. Siitä kaikki kunnia. Viime kerralla asiasta mainitessani olin vielä melkomoisen alkujärkytyksen vallassa, enkä osannut tai edes jaksanut asiaa jäsennellä silloin sen enempää. Nyt ajatukset ovat jo saaneet ihan uudenlaisia ratoja, ja niitä voi ehkä jopa purkaa ulos vähemmän sekamelskana.

Muutaman kyyneleen vuodatin tiedon kuullessani. Enkä oikeasti ollut uskoa korviani. Toistin kai useampaan kertaan lauseita, joissa vilisivät sanat et oo tosissaan, höpötäksie ja kaikki muutkin epävarmuutta kuvaavat asiat. Sitten olin vain hiljaa. Osasin onnitella. Kertoa muutamia näennäisesti järkeviäkin sanoja. Puhelun loputtua olin vain yksinkertaisesti järkyttynyt. Isäksi jo nyt? Vastahan me vielä oltiin yhdessä, ja nyt, parin hassun kuukauden jälkeen K on tosiaan perustamassa perhettä uuden ihmisensä kanssa.

En kuitenkaan osannut tuomita. Sillä tottahan se on, vahinkoja sattuu. Niitä voi sattua itse kenellekin. Ja voihan olla, etteivät omatkaan menkat tule ajallaan. Mitä sitten tekisin? Seksivalistusta tämän kuitenkin luulisi olevan ihan sieltä parhaasta päästä. Sitten KUN menkat alkavat, juoksen pikimmiten tohtoritädin luokse, ja pyydän reseptin, jonka avulla lopetetaan näinkin isolla asialla leikkiminen. Sillä niinhän se on - me ei S:n kanssa olla oltu mitään malliesimerkkejä ehkäisystä huolehtimisen saralla. Kaukana siitä.

Eilen K kävi vielä hakemassa tavaroita, jotka äippä oli kasannut mökiltä. Yritin pyytää K:ta tulemaan edes viideksi minuutiksi sisään. Jotta oltaisiin saatu vaihtaa edes pari sanaa. Olisin saanut onnitella ja sanoa asiat, joita mielessä liikkuvat. En oikein itsekään tiedä, mitä suustani olisin ulos päästänyt. Mutta olisin kuitenkin halunnut yrittää. K ei kuitenkaan suostunut. Vetosi siihen, ettei tahdo tehdä sellaista, mikä mahdollisesti satuttaisi toista. Enkä mie alkanut rappukäytävässä tällaisia asioita juttelemaan.

Loukkaannuin kuitenkin. En pitänyt siitä, ettei minua tahdota kuunnella. Kun olisi oikeasti ollut jotain sanottavaa. Ei kai minulla enää ole oikeutta sellaiseen - loukkaantumiseen, kun asiat eivät sujukaan minulle sopivalla tavalla. Kuitenkin niin tein.

K soitti vielä lähtönsä jälkeen. Olisi halunnut kuulla, mitä mietin. Edelleenkään en alkanut asioista juttelemaan, kun ei kerran ollut halukas niitä kuulemaan silloin, kun olisin ollut valmis kertomaan.

K:n lähdettyä en voinut pitää niitä muutamaa kyyneltä sisälläni. Muutamaa vain. Mutta hyvä, ettei K tullut. Olisivat kyyneleet valuneet hänen läsnäollessaan, enkä mie sellaista tahtonut. Voi olla, että kuvittelin kaiken, mutta olin näkeväni haikeutta myös K:n silmissä. Kai se nyt sitten kuitenkin oli taas yksi etappi eteenpäin. Ja vaikka en kuvittele, että kumpikaan meistä toivoisi jatkoa millekään, mitä on joskus ollut, oli tämä kuitenkin taas yksi uusi tienhaara, joka vie meitä kauemmaksi toisistamme. Se, että molemmat ovat tahoillaan seurustelleet, oli toki jo paljon. Mutta se, että K saa pian vauvan, se on jo jotain paljon suurempaa.

Äiti kertoi asiasta kuullessaan, että epäilee K:lla olleen toisen ihmisen jo minun rinnallani. Kun ei hänen näkökulmastaan voisi tällaista muuten sattua. En mie usko siihen, en hetkeäkään. Olenko sitten liian sinisilmäinen? En usko. Uskon siihen, että kaikki on todella tapahtunut niinkuin minulle on kerrottu. Että uusi ihminen on tullut elämään vasta minun jälkeeni. Että meidän ero ei johdu ollenkaan sellaisista syistä, kuin mitä äiti ehdotti.

En usko, että tämän uutisen jälkeen ollaan enää K:n kanssa niin tiiviisti yhteydessä, kuin mitä ollaan oltu tähän asti. Ainakin hetkellisesti meidän välille tulee syvempi kuilu. Ainakin joksikin aikaa taitaa olla parempi jättää puhelutkin sikseen. Sillä vaikka miten paljon tahtoisin edelleen olla kaveri, en voi sitä yksin tehdä. En voi edelleenkään pakottaa K:ta sellaiseen, mihin K ei itse ole halukas. Niin on aina ollut, ja tulee olemaankin. Se, mitä näin K:n kieltäytyessä juttelemisesta, oli juuri sitä huonoa, mitä näin yhdessäoloaikanammekin..

Sudenpentu on reipas ja rehellinen

Oi, miten kivaa. Monta tuntia hurahti taas pitkästä aikaa naapurin ystävän kanssa. Hassua, miten kouluajalta voi tosiaan löytää ihmisen, kenestä oikeasti tulee Ystävä. Thanks hon, oli mukavaa.

Olisin löytänyt niin paljon ostettavaa. Mutta kun palkka tulee vasta kuun alussa, niin ei auta kuin odottaa. Aivan hirmuisen suloiset kengät kesän arkisiin hetkiin. Kesämekkoja, joita en tosin nyt uskaltanut kokeillakaan. Palkkapäivänä sitten. Frendien dvd-boksikin pitäisi saada taas kokoelmaa täydentämään. Biletoppi, jonka ystävä tosin oli jo aiemmin ostanut. Huomenna testipäivä, ja päätös omasta ostoksesta. Niin paljon ostettavaa, toivottavasti palkkaa tulee edes jonkin verran. Suhteessa kaikkiin niihin tehtyihin iltoihin ja sunnuntaihin, uskallan toivoa. Ja sillä työputkella on ansaittukin jotain luksuskivaa, onhan?

Mukaan lähti pari pannan tapaista juttua hiuksia koristamaan. (Kyllä, hiukset ON liian lyhyet. Kiinnipitoa luvassa vielä jonkin aikaa eteenpäin. Kunnes joku opettaa, miten tällaisia hiuksia voisi pitää sievästi. Tai kunnes opin hyväksymään sen, että kolme senttiä olikin jotain aivan muuta. Tai sitten, mikä luultavinta, parin kuukauden päästä olen taas suht kivassa pituudessa, ja silloin jätän taas pampulat laatikon pohjalle.) Lisäksi meni rahaa Amarillon ruuan ja siiderin verran. Kyllä, ne käytiin nyt maksamassa. Ystävä ei välttämättä olisi mennyt. Ja myönnettäköön, itseäkin ajatus kovasti houkutti. Mutta viimeistään Keksin kommentti tarjoilijatytön ahdingosta sai minut varmistuneeksi, että on toimittava kuin kunnon kansalaisten ainakin. Sillä olikin seinällä meidän kuitti odottamassa, ja kiitosta tuli, kun käytiin näin jälkikäteen korjaamassa erheemme. Girl Scouts indeed.

Kaksi viinipulloa ja vähän juustoa odottamaan huomista. Hei me mennään!

Naputusta

Ääh, ihmeellisesti aina välillä blogger minua kiusaa. Edelleen se pieni täydellisyyttä tavoitteleva tyttö kiukustuu, kun yhtäkkiä jokin teksti näyttäytyykin aivan eri fontilla, kuin aiemmat. Koitan pitää silmäni kiinni, olla katsomatta epäkohtaa.

Ei, ei minussa asu perfektionistia. Olen vain joiltain osin niin Pirun Ärsyttävä, pikkutarkka aivan turhista asioista.

Tänään aamulla tiskikonetta täyttäessäni huomasin, että haarukka-veitsi-lusikka-osio oli aivan väärässä järjestyksessä. Kun telineessä on sellaiset pienet reiät, joihin aterimet laitetaan, niin täytyyhän ne olla jokainen juuri siinä omassa kolossaan. Jokaisille välineille on olemassa oma nurkkansa, jossa ne sitten vierekkäin odottavat pestyksi tulemista.

Samoin on kaikkien muidenkin keittiövermeiden kanssa. Erilaiset lasit kuuluvat eri hyllyille. Muovikippojen on oltava omilla paikoillaan kaapeissa. Mie ihan oikeasti eilen uudelleenjärjestin S:n jo kertaalleen kaappiin laittamat astiat.

Olen varmasti maailman ikävin tässä suhteessa, tiedostan sen vallan mainiosti itsekin. Mutta kun edes joillain asioilla on ikioma paikkansa täällä minunkin pienessä kodissa, niin ei kai ole kamalan väärin, että ne tarkalleen pysyvätkin omilla paikoillaan?

En edes ole mikään järjestyksen ihminen.

Sama pakonomainen tarve korjata tulee silloinkin, jos käsialani näyttää jotenkin kummalliselta. Jos vain kyseessä on jokin paperi, jonka voin kirjoittaa uudelleen, teen sen kyllä. Enkä pidä mustekynistä, jotka tasaisin väliajoin päästävät paperille sellaisen mustepaukun. Roskiin sellaiset kuuluvat.

En osaa kirjoittaa blogiinikaan ilman, että tekstin reunat on tasattu. En ymmärrä, missä vaiheessa minusta on tullut tällainen. En ole itsekään huomannut hitaasti hiipinyttä muutosta, mutta tämä tosiaankin on kiusallisen huomattavaa nyt. Kun toisen ihmisen kanssa yrittää sovittaa yhteen pieniä arkisia asioita, huomaakin naputtavansa tuollaisista, OIKEASTI mitättömistä asioista. Olen niin ärsyttävä! En halua olla tällainen. En pitäisi siitä, jos minua kohtaan oltaisiin tällaisia.

What am I to do with myself?

Tylsistymisen tappamiseksi

En ole tainnutkaan täällä vielä meemeillä yhtä ainoatakaan kertaa? Voi toki olla, että muistan väärin. Mutta väliäkö tuolla edes on. Monessa blogissa tämä on jo pyörinyt, ja taidan koittaa kaikin keinoin väistää työhakemusten tekemisen juuri nyt.. Here we go.

Mitä teit tasan vuorokausi sitten?
Taidettiin juuri olla S:n kanssa kauppareissulla. Sitä ennen btw pelattiin Tosi Pitkästä aikaa Cluedoa - sitä ikisuosikkia silloin joskus. Ostin sen omakseni tuossa vuoden vaihteen jälkeen, ja nyt päästiin testaamaankin. Mutta asiaan palatakseni - kinasteltiin kauppareissulla. Aluksi siitä, mitä kautta on lyhyin reitti (Kiitos netin reittipalveluille, asia selvisi, ja mie totesin olevani väärässä. Kannatti tingata kuitenkin. Miss I'm Always Right.). Sitten jo siitäkin, mitä vauhtia poljetaan. Ja kiukuttelin muutenkin koko päivän. Onneksi itsekin ymmärsin omat kummalliset mielialavaihteluni, ja jopa S jaksoi kärsivällisenä olla kultaisena neidin kiukutteluiden kohteena.

Kuinka tutustuit henkilöön, joka on kännykkäsi numeroluettelossa seitsemäntenä?
Oi, olipas tylsä nro 7. Osuuspankin kotikonttorin numero. Siellä kotikotona siis, eikä sieltä ole ollut tarvetta Oululaistua tuon pankin suhteen.

Onko sinulla paljon rutiineja?
Onhan niitä. Ainakin aamuisin, kun on töihin lähtö. Kuten Hengetärkin sanoi, muuten tulisi kamala kiire. Rutiininomaisesti toistuvat myös kaikenmaailman tarkastukset. Esimerkiksi sämä jo monta vuotta kuvioissa ollut kuuden-tavaran-sääntö. Alunperin se ystävän kanssa baariin lähtiessä mieliimme painettiin, ja siitä asti on ollut yksi päivien tukipilareita. Meikit - avaimet - pörssi - tupakat - harja - puhelin.

Miksi asut siellä missä asut?
Oulussa asun, koska tämä on lähellä kotikotia, sellaisen suhteellisen kivuttoman matkan päässä, muttei kuitenkaan ollenkaan liian lähellä. Juuri tässä kodissa asun, koska K:n kanssa erotessa oli löydettävä joku oikeasti kiva koti, jossa tulisin yksinäisyyden hetkinäkin viihtymään. Sopivan välimatkan päässä kivoista paikoista. Ystävä asuu ihan nurkan takana. On sauna ja lasitettu parveke. Mitä muuta tyttö voisi kaivatakaan?

Osaatko sanoa kalenteriin katsomatta, monesko päivä tänään on?
Yleisesti ottaen aika harvoin osaan varamasti sanoa. Osaan toki arvata, ja osuuhan tuo joskus oikeaankin.

Koska viimeksi teit itse ruokaa?
Eilen. Jauhelihaperunamuusilaatikkoa. Tänään pitäisi taas kokata, ääh! Joka päivä on sentään vähän liikaa.. Mutta kun on S:n kanssa yhteinen ruokapuoli yleisesti ottaen, ja kun pojat tunnetusti syö vähän enemmän, niin ei se ruoka riitä kovinkaan pitkäksi aikaa. Better get used to it, right?

Muistatko, minkä cd:n ostit ensimmäiseksi?
En ostanut, mutta sain - Jamie Waltersin. Oi, miten se olikaan NIIN ihana ja NIIN kaikkea mahdollista uskomattoman kivaa ;)

Millaisessa asennossa olet tällä hetkellä?
Jalat ristissä jakkaralla, ja vasta kysymyksen luettuani ymmärsin suoristaa ryhtini.

Mitä haluaisit huomenna tapahtuvan?
Auringonpaistetta! Lisää rusketusta typsylle. Ettei olisi kuumetta. Nyt mittari näyttää lämmön nousseen. H-ystävän näkemistä. Ei liian noloa Amarillokeikka ruuanmaksun merkeissä. Ehkä jotain kivaa sähköpostiakin? Oon miekin, en itse saa vastailtua kenellekään - ANTEEKSI - ja sitten kaipaan toisten posteja niin kovasti.

Kuinka paljon salaisuuksia sinulla on?
Nykyisessä suhteessa niitä on tosi vähän. Eikä mitään sellaisia, mitä olen tietoisesti jättänyt kertomatta. Siitä osasta mie tässä meidän jutussa tykkään, että asioista voidaan jutella ihan oikeasti.

Näetkö paljon unia? Kerro viimeisin.
Aika paljon. Viime yönä näin ihmeellisen todellisen tuntoista unta, mutta arvaapas, muistanko sitä enää. En. Ollenkaan. Mutta edellisyön painajaisen kyllä muistan. Siinä joku taas yritti tappaa. Kuinkas muuten.

Aistitko, jos sinua tuijotetaan?
Joskus. Jos tiedän, että joku katsoo, en osaa olla mitenkään päin. Noin niinkuin normaalitilanteissa. Poikkeuksiakin toki on.

Ketä kättelit viimeksi?
Mahtoipa olla S:n jotain kaveria, kun oltiin siellä kotikonnuilla käymässä? Oli muuten taas yksi oikeinkiva S:n kampsu. Kiva, kun niitä on. Kesää odotellessa :D

Mitä näet, kun suljet silmät?
Juuri nyt en jaksa nähdä paljoa mitään. Väsyttää kamalasti. Mutta nykyään olen nähnyt tähtiä välillä.. Ne ei oo kivoja.

Taas se alkaa.. Kaupunkikisa.

Keltaisesta vaaleaksi hetkessä. Eikä koko lystistä tarvinut maksaa mitään ylimääräistä. Lisäksi taas ihana päähieronta pesun yhteydessä. Tytöllä on taas kiva tukka ja hyvä mieli!

Tänään on taas puhuttu siitä muutosta. Kun niin paljon tekisi mieli lähteä. Edelleen. Ja kai jopa enenevissä määrin. Ensimmäistä kertaa etsittiin myös S:lle työpaikkaa. Katseltiin ja ihmeteltiin. Huomenna sitten soitan sinne ja tuonne. Mutta tuleeko se huominen tosiaan? Voidaanko me tosiaan olla tekemässä niin isoa ratkaisua, että lähdettäisiin? Onko mahdollista vain mennä, käydä katsomassa? Tottahan on, ettei minkään tarvitse olla pysyvää.

Jos lähdettäisiin, olisi mietittävä yhtä merkittävää asiaa. Yhteistä asuntoa. Olen suoraan sanonut, etten olisi sellaiseen välttämättä vielä halukas. Jos asuttaisi Oulussa, yhteistä kotia ei ihan heti tulisi. Ei siksi, etten usko sen joskus olevan mahdollista. Vaan siksi, että todellakin tarvitsen omaa tilaa. Omaa kaikkea ja ihan mitä vain.

Vaikka nytkin ollaan samassa asunnossa periaatteessa jokainen yö, ei minusta käytännön asioiden vuoksi ole järkevää kantaa tavaroita yhteiseen kotiin. Eikähän me oikeasti olla S:n kanssa samaan osoitteeseen siirtymässäkään, ei vielä aikoihin. Mutta tuo Turkuun yhdessä lähteminen jollain tapaa kyllä.. no, velvoittaisi siihen. Vai? Ei näistä asioista tarvisi edes puhua vielä tässä vaiheessa, ellei mahdollisesti oltaisi yhdessä vaihtamassa paikkakuntaa. Ja toisaalta tuntuu ihan naurettavalta pyytää toista lähtemään mukaan, ja sitten kuitenkin ehdoksi laittaa sen, että yhteiseen kotiin ei sitten muuteta. Periaatteessa miksi ei, mutta suurempi kysymys taitaa kuitenkin nyt olla - miksi joo?

Ollaanhan me paita-ja-peppuiltu S:n kanssa ihan tosissaan koko tämä aika, kun ollaan yhdessä oltu. Ei olla nähty mitään syytä nukkua eri osoitteissa, ellei siihen ole ollut mitään tarvetta. Töihin kun molemmat ovat päässeet yhtä lailla kummastakin paikasta. Baareilut, kyläilyt tai muut ovat toki asia erikseen. Mutta noin niinkuin yleisellä tasolla.

And everywhere I am, there you'll beee..

Hemppismusiikkia ihan tilanteeseen
sopimattomalla tunnelatauksella.
Mutta kun nuo sanat :D

Edit. klo 16.50

Ihania asioita pyörii mielessä. Tahdon keskittyä hetken ajan vain niihin.

1)
Hassua, miten pienet sanat tekee iloiseksi. Entisen työkaverin kanssa vaihdettiin tässä eräänä päivänä viestitse kuulumisia taas pitkästä aikaa. Kerroin uudesta ihmisestä elämässä. Mahtavaa! Vaikka kyllä minä tiesin ettei sun anneta kauaa sinkkuna pyöriä. Anna sen nyt hemmotella sua, sen olet ansainnut. Jostain syystä hymy nousi huulille. Oon mie jotain hyvääkin tehnyt, kun minusta nuin kivasti ajatellaan.

2)
Toiset mukavat sanat tulivat viestin muodossa, S töistä minua muisti. Ei, ei mitään ihmeellistä. Vaan ylipäänsä se, että saa toiselta mukavan viestin. Kun yleensä puhelin ei piippaa. Ei ole viestinkirjoittaja-tyyppiä. Mutta toisaaltahan nämä erityitapaukset on sitäkin hymyäaiheuttavampia.




3)
Viikonloppua oli ilostuttamassa Pikkumies. Tuo rakas kaveri, joka jo kovaa vauhtia on kasvamassa isoksi. Ei vielä liian isoksi kuitenkaan. Edelleen iltaisin pitää silittää ja rapsuttaa ennen nukkumaanmenoa. Halitaan ja rutistetaan rakasta. Se on yksi asia, josta ehdottomasti meidän perheessä tykkään. Meillä halataan paljon. Tullessa ja lähdettäessä. Sitä läheisyyttä ja lämpöä, jota ilman ei osaisi olla.

4)
Parveke ei voisi olla paremmassa paikassa suhteessa auringonpaisteeseen. Keskipäivän jälkeen auringonsäteet ihan oikeasti kuumentavat nuo muutamat neliöt, ja voi leikkiä, että on kesä. Lukea kirjaa ja nauttia, ja samalla saada ne kaivatut rusketusraidat. Katselen muita naapuruston parvekepaikkoja, eikä niitä totta tosiaan ole siunattu yhtään niin kivalla paikalla noin niinkuin Misan näkökulmasta. Kerrankin näin!

5)
Irinan uusi levy Liibalaaboineen toimii. Irinaan olen tutustunut paremmin vasta näiden viimeisten kuukausien aikana, kun elämä heitti kuperkeikkaa. Tänä aikana olen hankkinut levyhyllyyni kaikki kolme albumillista kulutusta kestävää musiikkia. Niin Loistavaa!

Hui minkälainen tunne,
mä tahdon sut omistaa
purkkiin laittaa
ja tarvittaessa vapauttaa

6)
Ja viimeisenä Singstar. Tarvitseeko sanoa enempää?

Vauvauutisia

Näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että tekstiä blogiin syntyy todella harvakseltaan. Ja sitten kun on aikaa istua alas, tekstissä ei ole päätä eikä häntää. Sanottavaa on kamalan paljon, eivätkä ne oikein jäsenny järkevästi. S:n ollessa täällä, en halua kirjoittaa. Kyse ei ole siitä, että tarvisin jonkinlaisen rikkumattoman rauhan kirjoittaessani. Blogin paikka kun on edelleen salainen, enkä aio sen antaa paljastua. Jokaisen vierailun jälkeen pyyhin sivuhistorian salamyhkäisenä.

Ollaan tehty vanhempien-tapaamis-reissut. Ensin ajeltiin meidän mökille (oi, miten siellä rakastankaan olla!), jossa S sai tavata meidän äipän, isäpuolen ja Pikkumiehen. Ensimmäinen kerta mökillä ilman Karvaturria. Hiljaiselta ja autioltahan siellä tuntui. Kaipaan sitä rapsutettavaa niin kovasti. Ensimmäinen mökkikerta myös sitten minun ja K:n eron. Ei tuntunut kummalliselta, vaikka niin odotinkin. Olin silloin joskus varma, että muutamia kyyneliä täytyy ikävää purkaakseen vuodattaa. Mutta kaikki on kuin onkin mennyt niin paljon paremmin, kuin olin ikinä uskonut. Minulla on hyvä olla näin. Pieni hassu ajatus rinnassa kuitenkin liikahti, kun K sattui soittamaan juuri mökillä ollessa. Kaikesta huolimatta mökkeily oli oikein onnistunut. Mukana oli uusi Singstar, jota mie niin rrrakastan. Watch out world, here I come!

S:n vanhempien tervehtiminen oli jokseenkin pikaisempi, joka sopi mulle vallan mainiosti. Toisaalta kyllä mietin, ettei mikään voi mennä niin huonosti, kuin meni K:n vanhempien kanssa. Ainakin sain osakseni hymyilyä, ja ainakin päällepäin välittynyttä hyvää mieltä. Mene ja tiedä, mitä minusta oikeasti tykättiin. Mutta ainakin seuraava kerta tulee jo olemaan helpompi, kun ihan ensimmäiset sanat on nyt vaihdettu.

Koko matkan ajan Eemuska kulki matkassa - autossakin kainalossa katseli maisemia. En ole ollenkaan varma, olenko jo pian kaksikymmentäviisi-vuotias. Yhtenäkin yönä näin unta, jossa Eemu oli mennyt hukkaan. Itkin vuolaasti, kuin pikkulapsi. Todellisuus onneksi kuitenkin koitti, ja heräsin Eemu kainalossa.

Kärppiä on juhlistettu, tuhansien ihmisten joukossa. Hyvillä mielin, mutta kylmissään. Hrr, Oulun tuuli alkaa käydä jo legendaariseksi. Lopulta suuntana Onnela, ja uuden kaverin kanssa jutustelu. Maailma on pieni. Niin eri porukoista olevat ihmiset olivat kuin olivatkin vanhoja kavereita. Hassua. Yksi plussa liittyen minun ja S:n suhteeseen - mie tosissaan tykkään suurimmasta osasta S:n kavereita. On kiva olla ja istua iltaa, jutustella ja tuntua kuuluvansa joukkoon (no, ainakin jossain määrin :)). Ja kun ihan totta puhutaan, niin odotan kesää, ja yhteisiä hetkiä. Mitään sydänystäviä tuskin tulen löytämään, mutta yhteisten juttujen löytyminen ja seurassa viihtyminen ovat jo paljon nekin.

Tiedättekö tunteen, kun on odottanut kampaajalle pääsyä kuusi kuukautta. Se riemu, kun hetki viimein koittaa. Saa antaa hiuksensa ammattilaisen käsiin, ja odottaa uuden muutoksen saapumista. Ja sitten, kun väriaine on pesty, koittaakin suuri pettymys. Hiukset eivät näytä ollenkaan sellaisilta, kuin niiden pitäisi. Leikattu on aivan liikaa, eikä väri miellytä silmää ollenkaan. Ja sitten kun soitat päästäksesi korjauttamaan lopputuloksen, saatkin ajan vasta päivien päähän. Joten tässä sitä ollaan, keltatukkainen Misa, joka täysin normaalista poiketen pitää hiuksensa visusti kiinni kotoa ulos astuessaan. Mutta kaikkeen kai tottuu. Tottuuhan?

Työttömyys on taas toistaiseksi arkea. Nautin näistä muutamista päivistä, kun ei ole kiirettä minnekään. Olen ehtinyt tehdä kunnollisen siivouksen. Nähdä kavereita. Käydä kaupungilla. Nauttia auringosta. Olen nähnyt ensimmäiset hyppynaruilijat, rullaluistelijat ja patiot. Nauttinut kirjasta kuumalla parvekkeella, ja omat silmäni ihan selvästi huomaavat hurjat rusketusraidat. Olen ehtinyt tehdä kaikkea sellaista, mille tuo minun jokailtainen töissäolo ei antanut mahdollisuutta.

Mutta tätä mukavuutta ei kestä kauaa. Pian tulevat rahahuolet ja ahdistus. Töitä olisi löydyttävä jo. Hakemukset lähtevät matkaan, ja joku jossain ihastuu minuun. Ihastuuhan? Sieltä minun vakituisesta työpaikasta oli yhtenä päivänä soitettu useampaan kertaan. Koitin soittaa takaisin, muttei enää vastausta. Mutta mie EN mene sinne, enenen. En tahdo nöyrtyä. Ei minua saa kohdella tällä tavalla. Odotetaan, jos soittavat takaisin vielä. En aio itse tehdä asian eteen mitään. Keskityn muihin, itseäni miellyttävämpien työpaikkojen hakemiseen. Hakemuksia lähtee pääasiassa Ouluun, mutta olen päättänyt rohkaistua, ja lähettää pari hakemusta myös Turkuun. Työhakemus kun ei vielä ole päätös mistään. Tällä tavalla vain pidän oveni avoinna.

Paljon on tapahtunut, pientä ja suurta.

Olen päättänyt ryhtyä seksilakkoon, kun ehkäisystä huolehtiminen ei tunnu olevan ollenkaan sellaista, kuin sen pitäisi olla. Helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä kuitenkin helpompaa olisi kävellä lääkärin luo, joka kirjoittaisi reseptillisen pillereitä.

Pikkumiehen uusine Olavi-skeittilautoineen piti saapua tänään ilahduttamaan Oulua. Mutta kun mulla meinaa nousta kuume. Miksi juuri nyt? Miksen ole sairastanut ikuisuuksiin, ja juuri tälle viikonlopulle jokin bakteeri on päässyt käsiksi elimistööni? Syy voi tosin olla myös tuossa Kärppäjuhlinnassa, jossa ehkä mahdollisesti saatoin palelluttaa itseni.

Eilen käytiin ystävän kanssa Amarillossa syömässä. Ruoka ei ollut ollenkaan niin hyvää, kuin olen sen aina olettanut muiden tilaamana olevan. Tämä on tätä perinteistä valinnanvaikeutta, ja kaverin-lautanen-näyttää-aina-paremmalle-syndroomaa. Pari tuntia Amarillosta lähdön jälkeen tajusin, ettei oltu muistettu maksaa koko lystistä penniäkään! Tyrskien soitin ystävälle, jonka kanssa mietittiin jatkosuunnitelmaa. Täytyy kai tuota nöyränä tyttönä anteeksipyytäen käydä maksamassa ostokset.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei ollenkaan vähäisimpänä. Maailman paras uutinen, jota on odotettu. Kauan. Isoveli ja vaimo saavat vauvan! Ensi jouluna matkassa mukana pitäisi jo olla pieni käärö, joka kummiksi mie taidan päästä. Ihanaa. Olen onnellinen. Kaikki meni sitten kuitenkin juuri niinkuin piti.


Edit. klo 13.50
..puhelimitse sain kuulla lisää vauvauutisia. K soitti ja kertoi, että heille on uuden tyttöystävän kanssa tulossa vauva. Miksi helvetissä se sai minut surulliseksi? Ensireaktio voi toki olla toista, kuin mitä sitten lopulta ajattelen. Mutta iso asiahan tämä on, joka oikeasti koskettaa. En oikein osannut sanoa mitään. En kai ensin edes uskonut, mutta ymmärsin kuitenkin onnitella. Onko minussa jotain vikaa, kun en osaa aidosti iloita?

Töiden lomassa voi oppia paljon

Hei, blogger on muuttunut suomenkieliseksi. Kummallista lukea ihan omalla kielellä näitä kaikkia sanoja :)

Kärpät. Loistavaa. Ihan sen suurimman jääkiekkofaniuteni olen matkan varrella kadottanut. Tällä kaudella kävin kaksi matsia katsomassa. Tvstä seurasin vähänlaisesti. Mutta nämä isoimmat pelit kyllä. Takana kahdet MM-kisat, ja lisää varmasti tulee. Jollain tasolla kaipaan penkkiurheilua, mutten ole valmis uhraamaan siihen enempää aikaa. Joka tapauksessa - hymyilyttää. Eilisillan olin töissä, ja juuri kun istahdin sitä viimeistä erää katsomaan, alkoikin hässäkkä. Vasta paljon myöhemmin sain kuulla pelin tuloksen. Harmitti, kun ei itse saanut nähdä.

Eilen piipahdettiin kaupungilla, jossa kyllä töiden jälkeen oli se suurin hulabaloo jo ohi. Onnela tosin pullisteli väenpaljoudesta, ja tiedättekö - siellä olisi sinkkutytölle ollut tarjontaa jos jonkinmoista. Onhan selvä, että pojat ne tällaisina iltoina kansoittavat baarit. Poikien kanssa oli mukava piipahtaa, ja S:n kanssa oli hyvä olla.

Eilen töissä juteltiin pitkään yhden työkaverin kanssa suhteiden kiemuroista. Ollaan yllättävänkin saman tyyppisessä tilanteessa molemmat tahollamme. Sain paljon hyviä neuvoja, ja viisaita ajatuksia. Voi, kun itsekin osaisi ajatella asioita tuolla tavalla. Ehkä miekin nyt osaan, edes hitusen verran? Ehkä seuraavan kerran jätän booze-talking-keskustelut käymättä, ja avaan suuni vasta aamulla. Ehken avaa silloinkaan. Ehkä vain olen tyytyväinen siihen, mitä on. Ehkä osaan arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä meistä löytyy. Ehkä se kymmenen prosenttia on kuitenkin aika vähän. Ehkä en sano, mitä toisen pitäisi tehdä, vaan annan tehdä kaiken juuri niinkuin hän itse haluaa. Ehkä osaan nyt olla, ja antaa toisen elää valitsemallaan tavalla. Ja ehkä sitten, jos kaikki onkin liikaa, lähden.

Huomenna me otetaan suunta kohti kotikontuja. Ensin mennään meidän mökille äippää ja muita moikkaamaan. Sitten kai Rovaniemen kautta (pientä perheenlisäystä kurkkaamaan) S:n vanhempien luo. En osaa ajatella, että tämä olisi iso askel. Vanhempien tapaaminen. Ainakin meidän äpy ja muut tietävät, ettei se automaattisesti tarkoita sen Suuren Rakkauden löytymistä. S:n vanhempien tapaamista en ole vielä ehtinyt jännittää lainkaan. Saa nähdä, miten hermoraunioksi muutun, jahka päivä lähenee. Mutta muistatteko K:n äidin? Asiathan ei yksinkertaisesti voi mennä yhtä huonosti? Eihän? Lupaatteko?

Tähän ajatusten sekasoppaan lisään vielä yhden. Juttelin tänään vastaavan ohjaajan kanssa, keikkapaikastani siis. Tällä hetkellä keikkalaisen tarvetta ei ole, kun kaksi vakihenkilökuntaan kuuluvaa palaa takaisin työympyröihin. Mutta sain kuulla, että minulle soitetaan heti, kun vain jotain ilmestyy. Että vastaava ohjaaja on saanut kuulla minun löytäneen oman paikkani talosta hienosti. Tällaista lisää. Varmuutta työhön ja omaan tekemiseen. Ammatti-identiteetin kehittymistä. Ja ennen kaikkea - hyvää mieltä.

Älä koskaan keskeytä, kun joku imartelee sinua.

Hip-hip-hippailua

Unta on riittänyt ties miten pitkään. Riittäisi vieläkin, mutta kun ei kehtaisi ihan koko päivää vain olla. Blogimaailmassa seilaamiseen on ruhtinaallisesti aikaa, joten käytän tämän hyväkseni. Kävin lueskelemassa, ja taas bongasin uuden blogin suosikkeihini. Lista alkaa olla jo pelottavan pitkä. Miten monta blogia voi oikeasti aktiivisesti seurata? Miten monen ihmisen elämän kuvioissa ehtii pysyä matkassa? Ihania ihmisiä on kyllä löytänyt täällä liikkuessa. Kuvioissa pysyy kyllä matkassa, kun vain itse niin päättää. Olen ihastunut ihmisten tapaan kirjoittaa. Olen ihastunut ihmisten tapaan olla ihmisiä. Sellaisia herttaisia, joiden kanssa voisin helposti nähdä itseni ystävystyvän.

Aamun olen aloittanut kyynelillä. S:n kainalossa mietin meidän suhteen tulevaisuutta. Onko sitä? Kyyneleet valuivat poskille ajatuksesta, jossa meitä ei enää olisi. Etten enää koskaan saisikaan olla juuri siinä. Siinä kun on hyvä olla. Lämmintä ja turvallista. Tunne siitä, että minusta ihan oikeasti välitetään.

Eilen ystävän kanssa käytiin pitkät suhdekeskustelut. Miten eri tilanteissa me ollaankaan. Mie en ole S:n kanssa joutunut epäröimään sitä, tykätäänkö minusta. En ole joutunut ihmettelemään, miksi puhelin ei soi. Alusta asti minua on pidetty hyvänä. En ole joutunut niitä jokaisen suhteen alkuun liittyviä pieniä kysymysmerkkejä lukuunottamatta ihmettelemään, missä mennään. I'm one of the luckyones. En ole joutunut kurkkimaan puhelinta, joka ehkä olisi äänettömästi tuonut viestin perille. Toisin kuin ystäväni, joka kokee, että on itse osapuoli, joka välittää enemmän.

Sitten on toinen puoli. Epävarmuus siitä, onko tässä se ihminen, kenet voisin nähdä omana rakkaanani sitten pitkänkin ajan päästä. On liian paljon asioita, joita joudun ihmettelemään. Punnitsemaan, onko paha mieli tämän arvoista. Onko toinen sellainen ihminen, jonka arvot kohtaavat omani. Kun 90 prosenttia ajasta on ihana olla, painaako se enmmän kuin se kymmenen prosenttia paskaa? Ystäväni taas - kaikki on sillä saralla hyvin.

Miksi seurustelu on niin vaikeaa? Miksi on aina jotain, jonka vuoksi täytyy ihmetellä. Miksi on epävarmuuksia, joita täytyy pohtia? Miksei kaikki vain voi olla helppoa? Miksei toinen voi olla juuri sellainen, kuin hänen toivoisi olevan? Miksi kaksi maailmaa usein kohtaa niin vaikeasti? Miksen itse ole erilainen?

Hippailua. Onnelan muodossa. Suhteen kysymysmerkkien muodossa.

Äipälle eilen kerroin kulkevani baarissa silmät kiinni. Auki nuo kuitenkin olivat. Ja näkivät asioita, josta pitivät. Missä myydään laseja, jotka näyttävät silmille vain asiat, jotka tekevät niille hyvää? Mistä voin ostaa silmälaput, jotka estävät katsomasta vieraisiin pöytiin? Miten löydän itsestäni ihmisen, joka yksinkertaisesti vain välittää niin paljon, ettei välitä mistään muusta?

Miten voisin salakavalasti sujauttaa S:n silmille lasit, jotka muuttaisivat hänen näkökantaansa? Toisivat meidät lähemmäksi toisiamme silläkin tasolla, jota niin kovasti kaipaan?

Glad påsk

Pääsiäisen ajan työt ovat sujuneet moitteettomasti. Nuoria on vain muutama, ja aikaa yhteiselle kivalle on kerrankin tarpeeksi. Ollaan katsottu elokuvia, käyty syömässä, juteltu ja oltu vain. Paikalla olevat nuoretkin selvästi nauttivat olostaan. Niinkuin me aikuisetkin. On mukavaa, kun ei ole kokoajan kiire jonnekin. Ehtii istahtaa ja olla vain.

Toisaalta toki olisin mielelläni mennyt pääsiäspyhät vapailla. Rellestyttäisi kyllä. Eilen uskalsin lähteä kaverin poikaystävän bändin keikalle. Kun tälle päivälle töihin meno oli vasta niin myöhään. Oli mukavaa. Nähdä toista vanhaa kaveria pitkästä aikaa. Mutta tapeltukin ollaan. En kestä tuollaista alkoholinkäyttöä. Ja näihin asioihin meidän riidat aina liittyykin. Siihen, kun toinen ei vain osaa juoda minun näkökulmasta normaalisti. Mutta sitten kun arki on sitä normaalia, kaikki on hyvin. Silloin hymyilen, ja olen onnellinen.

Huomenna tiistai-vapaan kunniaksi lähdetään Oulun yöhön ystävän kanssa. Miten mie jo ootankaan. Toivottavasti vain jaksan. Töitä tosin on kymmeneen saakka, mutta ehtiihän tuota. Ystävä joutunee kuutelemaan S-höpinöitäni. Tarvitsen mielipiteitä asioihin. Tarvitsen tilaa purkaa nämä kaikki ajatukset. Tarvitsen ystävää. Onneksi minulla on kuunteleva korva. Juuri sellaista tarvitsen. Juuri nyt.

Tee voitavasi parhaan kykysi mukaan, missä oletkin.

Se pakollinen Idols-postaus

Tällaista mieltä vuoden ehkä tärkeimmästä tapahtumasta.

Annan ensimmäinen biisi oli kiva. Katsokaas, mitä ihmettä mie oikein puhun :) Ensimmäistä kertaa Anna toi sitä jotain, mistä miekin tykkään. Ari. Arin ensimmäinen ei ollut ihan loistelias, mutta johtunee siitä, että tässä mielentilassa kaipaan jotain hemppishöpinää. Hieno ääni pojalla kuitenkin! Melkein nolottaa sanoa, mutta näistä kahdesta ehkä valitsisin Annan.. Anna1-Ari0

Annan toinen. Ei, ei.. Tuomareiden valinta minun mielestä näytti sen, mihin Anna ei pystynyt. Mikä ei tietenkään ollut tarkoitus. Mutta, mönkään meni. Arin toinen puolestaan antoi Arin äänestä niitä molempia puolia - sitä kaunista ääntä, mutta myös erilaista laulutaitoa, jota tuollaisissa rokimmissa biiseissä tarvitaan. Epävieristä? En mie ainakaan Aria kuunnellessa sitä edes huomaa. Anna1-Ari1

Nro 3. Annalla oli kiva mekko ja kukka hiuksissa. En ymmärtänyt puolta sanaa biisistä, mikä vei aika paljon kokonaisuudesta. Lyriikat kun on itselle aina tärkeitä, ja jo ensimmäisellä kuuntelukerralla olisi saatava edes aavistus siitä, mistä puhutaan. Toisaalta, sellaista taustakuunneltavaa musiikkia kyllä. Arin omasta valinnasta ei kai kukaan voi olla tykkäämättä? Tuomarien kommentit, herkistelyt, kaikki ne kauniit sanat. Olen - taas kerran - myyty. Juuri tätä. Enemmän. Lisää. Loputtomiin saakka. Voi. Omia pisteitäni kun jaan, niin otan oikeuden antaa yhdestä biisistä enemmän kuin yhden pisteen. Anna1-Ari102

Viimeiset biisit. Ariariari. Muuta kai ei tarvitse sanoa. Lopullinen mielipide on muodostettu. Ja yhtään omaan pussiin vetämättä - Ari voittaa tämän kyllä. Eikös?

Tulos ei ollut yllätys. Muuta kuin siltä osalta, että Annallekin tosiaan tuli yksi piste. Minun Anna-angstailuiden jälkeen en olisi sitä uskonut.

Lisäksi mieltä ilostutti Panun äänen kuuleminen yhteisbiisissä. Mikä ihme siinä pojassa oikein on?

Sitä paitsi, täällä on KYLMÄ. Parvekkeen oven lukko on rikki, ja huoltomies tulee vasta tiistaina. Ovi on raollaan kokoajan, ei sitä saa kiinni ollenkaan. Onneksi on lasitettu parveke. On koitettu tukkia ovea kaiken maailman vilteillä. Tai mie oon nyt viimeiset yritykset tehnyt, kun pääsiäisbiletys vei S:n mukanaan.. Paljon peittoja päälle, villasukat jalkaan ja Eemu kainaloon. Niillä pärjää pitkälle.

Jaksaa taas aamulla nousta töihin.

Silmät avaava Ruotsi

Ihana vapaapäivä. Sain kuin sainkin herättyä ajoissa. Kiitos S:lle, joka lähti töihin. Ollaan kyllä jo siinä tilanteessa, jossa toinen herää ja touhuaa hiljaa. Olen ollut tarpeeksi aamuäreä, jotta tilanne on muuttunut sitten edellisten sanojeni. Tällä kerralla minua ei tosin herätetty, vaikka sitä toivoinkin. Sanoilla on siis ollut liiankin suuri vaikutus :)

Mutta reissupäiväkirjaa teille murusille.

Torstaiaamuna aikaisin punainen auto kaarsi pihaani, ja mie kimpsujeni kanssa sisälle. Tytöt haettiin kyytiin, ja lähdettiin kauniissa auringonpaisteessa ja lämpimässä ilmassa kohti Turkua. Lehtiä, juttelua, mukavaa seuraa. Auton radio oli ainoa miinus, jota löysin. Kun kaiuttimet ovat autossa vain takana, ei musiikista yksinkertaisesti kuulunut etupenkkiläisille mitään. Ei ilman, että takapenkin tyttöjen korvat olisivat olleet koetuksella. Onneksi on puhelimen radioliitäntä, jonka avulla ajajan matka ei käynyt liian tylsäksi vaikka tytöt nukkuivat.

Turussa oltiin hieman aikataulusta myöhässä, ja L-ystävän näkeminen täytyi siirtää. Lauantaina sitten. Haettiin matkaevästä, yhdet pussikaljat ja siirryttiin terminaaliin. Viking Linen yhdeksännen kannen hytistä löytyi pian neljä väsynyttä matkaajaa. Lopulta kaksi oli joukosta poissa, ja A:n kanssa suunnattiin askeleemme kohti sitä suomalaisille tarkoitettua illanviettopaikkaa. Setti upposi täydellisesti, ja ilta oli muutenkin onnistunut. Neljän aikaan kömmittiin nukkuvien ystäviemme seuraksi hyttiin. Onnistuneesti unohdettiin täysin jo kolmen tunnin kuluttua edessä siintävät Tukholman valot.

Väsy oli arvatenkin suuri, mutta krapula onneksi vain puolikas. Sängystä ylös, aurinkolasit silmille, ja menoksi. Bussissa ripsiä mustaksi, ja suunta kohti Vanhaa kaupunkia. Kaunista. Äärettömän ihania rakennuksia. Kaunis ja lämmin ilma. Teetä ja sympatiaa. Italialaisen pasta-annos, jonka avulla taas jaksoi eteenpäin. Kuninkaan linna ja Storkyrkan. Siiderin ääressä voimien kerääminen. Paljon valokuvia. Epätoivoista shoppailua. Miten on mahdollista, ettei Tukholmasta löydy yhtä ainoaa ostettavaa paitaa? Lopulta laivalle suuntasi väsynyt tyttöjoukko, yhdellä matkassaan uudet ihanat valokuvakehykset ja baarinkestävä toppi. Oli mukavaa puhua ruotsia taas pitkästä aikaa. Kun ei Oulussa tee ruotsinkielellä yhtikäs mitään.

Väsynyt. Seisomalihakset joutuivat Todella Kovalle Koetukselle. Seinistä onneksi sai tukea, ja laivaan saavuttaessa ehdittiin vielä nukkua pienet päiväunet.

Taxfreessä ostoksia melko maltillisesti. Väkinäinen yritys olla oikea ristelilijä. Muutamia siidereitä, jotka eivät oikein tehneet tehtäväänsä. Väsy oli liian suuri, eikä bilehile jaksanut herätä. Hytissä kuitenkin vasta kolmen jälkeen, ja aamulla taas herätys hyvissä ajoin kolmen tunnin yöunien jälkeen.

Aamupala Turun Sinisessä junassa. Piipahdus Hulluilla päivillä, josta kolme kivaa kirjaa kotiin lukemiseksi. Niitä olisi ollut vaikka kolmekymmentä, mutta jotain rajaa. Ihana kaupunki. Rakastun aina uudelleen. Tahdon lähteä. Muutama paikka, jonne pitäisi soittaa. Kysellä töitä. Alkaa aina vain enemmän tuntua siltä, että elokuussa löydän itseni aivan jostain muualta kuin Oulusta. Pelkkä ajatus innostaa kovasti. "Olen Misa Turusta." Tuossa lauseessa on jotain, mikä saa minut hymyilemään :)

Lopulta Turun linna. Kamalan jyrkkiä nousuja sille väsyneelle tyttöjoukolle. Mutta kiva kun käytiin. Ihan ensimmäistä kertaa. Olen jotenkin onnistunut aina kiertämään tuon paikan, vaikka niin lähellä olenkin ollut. Saatiin leikkiä linnanneitoja. Ja syödä kevään ensimmäiset tuoreet mansikat. Koskahan Oulun toriin saataisiin jotain samanlaista, mitä niin monilta muilta toreilta löytyy? Joskaan en ihan ymmärrä, miten ihmiset oikeasti ostavat pajunkissoja.

Vielä hetki Turussa, ennen kotiin suuntaamista. Ystävä ja toinenkin jäi näkemättä. Harmittaa. Mutta kun ei ole kuin hetki aikaa, ja aikataulut eivät tällä kerralla kohdanneet. Onneksi heinäkuulle on jo suunniteltu pidempi reissu ystävän luo. Silloin on aikaa vaikka mihin. Odotan jo uudenkin ihmisen tapaamista. Kiva tämä blogimaailma :)

Selkeästi kaipasin irtiottoa arjesta. Välimatkaa. Tilaa omille ajatuksille. Tilaa olla ajattelematta yhtään mitään. Miten hyvää tekikään, kun sai vain olla. Miettiä kaikkea muuta, paitsi sitä pitkään ajatuksissa seilannutta asiaa. Ja mitä välimatka tekikään? Suuren ikävän, ja uutta perspektiiviä. Kotiin tullessani oli niin ihana tulla viereen. Halata ja suukottaa. Oli jo sinua ikävä. Nyt mennään eteenpäin päivä kerrallaan. Ja tiedättekö mitä reissussa luettu horoskooppini sanoi?

Liiallinen tunneasioihin uppoutuminen
voi vääristää perspektiiviä
ja saada pienetkin asiat
tuntumaan vakavilta.

Miten ne joskus osuvatkin noin hyvin kohdalleen? Olen löytänyt vastauksia, joita turhaan etsin. Olen nähnyt asiat uudella tavalla. Olen uppoutunut liikaa. Mennyt kauas, jotta näkisin selvemmin. Se ikävä tekee asioista niin erilaisia. Se hymy, joka nousee huulille, kun vain ajattelee toista. Ne ihanat asiat, joita on kaivannut. Kyllä arkikin on elämisen arvoista.

Jos osoitteeni tosiaan muuttuu Turun kaduille, minulla ainakin tässä vaiheessa on ihminen, joka on luvannut seurata perässä. K:n kanssa se ei olisi onnistunut milloinkaan. Mutta ehkä, jos vielä sitten kuljetaan yhteistä tietä, me molemmat S:n kanssa lähdetään kohti uutta elämää siellä jossain.

Muista, että hiljaisuus on joskus paras vastaus.

Guess who's back?

Kotona. Turvallisesti. Väsyneenä. Ja taas töissä. Heti sunnuntaista asti. Kolmentoista päivän aikana on kokonaiset kaksi vapaapäivää. Mutta en jaksa nyt valittaa. Onhan pian palkkapäivä, ja sitten jo toinenkin. Raha-asiat alkavat sujumaan. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Olisi hirmuisen paljon asiaa, muttei lainkaan aikaa kertoa. Huomenna yritän. Yksi kokonainen päivä ilman mitään pakollista. Aion suunnata kaupunkiin ja ostaa jotkut hirmukivat farkut. Sitten tulen ja päivitän. Kirjoitan toivottavasti sähköpostia teille muutamille murusille. Kiitos kun ootte minua muistaneet. Ja kampaaja-aika. Minun pitäis jo päästä!