Kirjoitin viimein sähköpostia ihmiselle, jolle minun olisi pitänyt kirjoittaa jo aikapäiviä sitten. Kirjoitus sai ajatukset juoksemaan takaisin vähän vanhempaan, jota en oikeastaan ole edes miettinyt enää. Ja taas toisaalta, viime päivien tapahtumien ansiosta kaikki tämä on taas niin ajankohtaista. (Pientä ristiriitaa havaittavissa edeltävien lauseiden kesken ;)) Niin paljon ajatuksia heräsi, että ajattelin niitä vielä vähän jäsennellymmin laittaa tännekin. Mulla on teitä siellä niin monta iki-ihanaa Dr. Philiä, jotka varmasti osaavat taas sanoa jotain kivaa ja mieltä ilostuttavaa :)
K-asioissa liikutaan tulevien rivien aikana..
Voisin oikeastaan aloittaa siitä, kun K kertoi tulevansa isäksi. Kaikki on vielä melko alussa, ja siksi totta kai jonkin verran epävarmaa. Mielestäni K kuitenkin teki miehen työn, kun minulle asiasta jo tässä vaiheessa kertoi. Siitä kaikki kunnia. Viime kerralla asiasta mainitessani olin vielä melkomoisen alkujärkytyksen vallassa, enkä osannut tai edes jaksanut asiaa jäsennellä silloin sen enempää. Nyt ajatukset ovat jo saaneet ihan uudenlaisia ratoja, ja niitä voi ehkä jopa purkaa ulos vähemmän sekamelskana.
Muutaman kyyneleen vuodatin tiedon kuullessani. Enkä oikeasti ollut uskoa korviani. Toistin kai useampaan kertaan lauseita, joissa vilisivät sanat et oo tosissaan, höpötäksie ja kaikki muutkin epävarmuutta kuvaavat asiat. Sitten olin vain hiljaa. Osasin onnitella. Kertoa muutamia näennäisesti järkeviäkin sanoja. Puhelun loputtua olin vain yksinkertaisesti järkyttynyt. Isäksi jo nyt? Vastahan me vielä oltiin yhdessä, ja nyt, parin hassun kuukauden jälkeen K on tosiaan perustamassa perhettä uuden ihmisensä kanssa.
En kuitenkaan osannut tuomita. Sillä tottahan se on, vahinkoja sattuu. Niitä voi sattua itse kenellekin. Ja voihan olla, etteivät omatkaan menkat tule ajallaan. Mitä sitten tekisin? Seksivalistusta tämän kuitenkin luulisi olevan ihan sieltä parhaasta päästä. Sitten KUN menkat alkavat, juoksen pikimmiten tohtoritädin luokse, ja pyydän reseptin, jonka avulla lopetetaan näinkin isolla asialla leikkiminen. Sillä niinhän se on - me ei S:n kanssa olla oltu mitään malliesimerkkejä ehkäisystä huolehtimisen saralla. Kaukana siitä.
Eilen K kävi vielä hakemassa tavaroita, jotka äippä oli kasannut mökiltä. Yritin pyytää K:ta tulemaan edes viideksi minuutiksi sisään. Jotta oltaisiin saatu vaihtaa edes pari sanaa. Olisin saanut onnitella ja sanoa asiat, joita mielessä liikkuvat. En oikein itsekään tiedä, mitä suustani olisin ulos päästänyt. Mutta olisin kuitenkin halunnut yrittää. K ei kuitenkaan suostunut. Vetosi siihen, ettei tahdo tehdä sellaista, mikä mahdollisesti satuttaisi toista. Enkä mie alkanut rappukäytävässä tällaisia asioita juttelemaan.
Loukkaannuin kuitenkin. En pitänyt siitä, ettei minua tahdota kuunnella. Kun olisi oikeasti ollut jotain sanottavaa. Ei kai minulla enää ole oikeutta sellaiseen - loukkaantumiseen, kun asiat eivät sujukaan minulle sopivalla tavalla. Kuitenkin niin tein.
K soitti vielä lähtönsä jälkeen. Olisi halunnut kuulla, mitä mietin. Edelleenkään en alkanut asioista juttelemaan, kun ei kerran ollut halukas niitä kuulemaan silloin, kun olisin ollut valmis kertomaan.
K:n lähdettyä en voinut pitää niitä muutamaa kyyneltä sisälläni. Muutamaa vain. Mutta hyvä, ettei K tullut. Olisivat kyyneleet valuneet hänen läsnäollessaan, enkä mie sellaista tahtonut. Voi olla, että kuvittelin kaiken, mutta olin näkeväni haikeutta myös K:n silmissä. Kai se nyt sitten kuitenkin oli taas yksi etappi eteenpäin. Ja vaikka en kuvittele, että kumpikaan meistä toivoisi jatkoa millekään, mitä on joskus ollut, oli tämä kuitenkin taas yksi uusi tienhaara, joka vie meitä kauemmaksi toisistamme. Se, että molemmat ovat tahoillaan seurustelleet, oli toki jo paljon. Mutta se, että K saa pian vauvan, se on jo jotain paljon suurempaa.
Äiti kertoi asiasta kuullessaan, että epäilee K:lla olleen toisen ihmisen jo minun rinnallani. Kun ei hänen näkökulmastaan voisi tällaista muuten sattua. En mie usko siihen, en hetkeäkään. Olenko sitten liian sinisilmäinen? En usko. Uskon siihen, että kaikki on todella tapahtunut niinkuin minulle on kerrottu. Että uusi ihminen on tullut elämään vasta minun jälkeeni. Että meidän ero ei johdu ollenkaan sellaisista syistä, kuin mitä äiti ehdotti.
En usko, että tämän uutisen jälkeen ollaan enää K:n kanssa niin tiiviisti yhteydessä, kuin mitä ollaan oltu tähän asti. Ainakin hetkellisesti meidän välille tulee syvempi kuilu. Ainakin joksikin aikaa taitaa olla parempi jättää puhelutkin sikseen. Sillä vaikka miten paljon tahtoisin edelleen olla kaveri, en voi sitä yksin tehdä. En voi edelleenkään pakottaa K:ta sellaiseen, mihin K ei itse ole halukas. Niin on aina ollut, ja tulee olemaankin. Se, mitä näin K:n kieltäytyessä juttelemisesta, oli juuri sitä huonoa, mitä näin yhdessäoloaikanammekin..
K-asioissa liikutaan tulevien rivien aikana..
Voisin oikeastaan aloittaa siitä, kun K kertoi tulevansa isäksi. Kaikki on vielä melko alussa, ja siksi totta kai jonkin verran epävarmaa. Mielestäni K kuitenkin teki miehen työn, kun minulle asiasta jo tässä vaiheessa kertoi. Siitä kaikki kunnia. Viime kerralla asiasta mainitessani olin vielä melkomoisen alkujärkytyksen vallassa, enkä osannut tai edes jaksanut asiaa jäsennellä silloin sen enempää. Nyt ajatukset ovat jo saaneet ihan uudenlaisia ratoja, ja niitä voi ehkä jopa purkaa ulos vähemmän sekamelskana.
Muutaman kyyneleen vuodatin tiedon kuullessani. Enkä oikeasti ollut uskoa korviani. Toistin kai useampaan kertaan lauseita, joissa vilisivät sanat et oo tosissaan, höpötäksie ja kaikki muutkin epävarmuutta kuvaavat asiat. Sitten olin vain hiljaa. Osasin onnitella. Kertoa muutamia näennäisesti järkeviäkin sanoja. Puhelun loputtua olin vain yksinkertaisesti järkyttynyt. Isäksi jo nyt? Vastahan me vielä oltiin yhdessä, ja nyt, parin hassun kuukauden jälkeen K on tosiaan perustamassa perhettä uuden ihmisensä kanssa.
En kuitenkaan osannut tuomita. Sillä tottahan se on, vahinkoja sattuu. Niitä voi sattua itse kenellekin. Ja voihan olla, etteivät omatkaan menkat tule ajallaan. Mitä sitten tekisin? Seksivalistusta tämän kuitenkin luulisi olevan ihan sieltä parhaasta päästä. Sitten KUN menkat alkavat, juoksen pikimmiten tohtoritädin luokse, ja pyydän reseptin, jonka avulla lopetetaan näinkin isolla asialla leikkiminen. Sillä niinhän se on - me ei S:n kanssa olla oltu mitään malliesimerkkejä ehkäisystä huolehtimisen saralla. Kaukana siitä.
Eilen K kävi vielä hakemassa tavaroita, jotka äippä oli kasannut mökiltä. Yritin pyytää K:ta tulemaan edes viideksi minuutiksi sisään. Jotta oltaisiin saatu vaihtaa edes pari sanaa. Olisin saanut onnitella ja sanoa asiat, joita mielessä liikkuvat. En oikein itsekään tiedä, mitä suustani olisin ulos päästänyt. Mutta olisin kuitenkin halunnut yrittää. K ei kuitenkaan suostunut. Vetosi siihen, ettei tahdo tehdä sellaista, mikä mahdollisesti satuttaisi toista. Enkä mie alkanut rappukäytävässä tällaisia asioita juttelemaan.
Loukkaannuin kuitenkin. En pitänyt siitä, ettei minua tahdota kuunnella. Kun olisi oikeasti ollut jotain sanottavaa. Ei kai minulla enää ole oikeutta sellaiseen - loukkaantumiseen, kun asiat eivät sujukaan minulle sopivalla tavalla. Kuitenkin niin tein.
K soitti vielä lähtönsä jälkeen. Olisi halunnut kuulla, mitä mietin. Edelleenkään en alkanut asioista juttelemaan, kun ei kerran ollut halukas niitä kuulemaan silloin, kun olisin ollut valmis kertomaan.
K:n lähdettyä en voinut pitää niitä muutamaa kyyneltä sisälläni. Muutamaa vain. Mutta hyvä, ettei K tullut. Olisivat kyyneleet valuneet hänen läsnäollessaan, enkä mie sellaista tahtonut. Voi olla, että kuvittelin kaiken, mutta olin näkeväni haikeutta myös K:n silmissä. Kai se nyt sitten kuitenkin oli taas yksi etappi eteenpäin. Ja vaikka en kuvittele, että kumpikaan meistä toivoisi jatkoa millekään, mitä on joskus ollut, oli tämä kuitenkin taas yksi uusi tienhaara, joka vie meitä kauemmaksi toisistamme. Se, että molemmat ovat tahoillaan seurustelleet, oli toki jo paljon. Mutta se, että K saa pian vauvan, se on jo jotain paljon suurempaa.
Äiti kertoi asiasta kuullessaan, että epäilee K:lla olleen toisen ihmisen jo minun rinnallani. Kun ei hänen näkökulmastaan voisi tällaista muuten sattua. En mie usko siihen, en hetkeäkään. Olenko sitten liian sinisilmäinen? En usko. Uskon siihen, että kaikki on todella tapahtunut niinkuin minulle on kerrottu. Että uusi ihminen on tullut elämään vasta minun jälkeeni. Että meidän ero ei johdu ollenkaan sellaisista syistä, kuin mitä äiti ehdotti.
En usko, että tämän uutisen jälkeen ollaan enää K:n kanssa niin tiiviisti yhteydessä, kuin mitä ollaan oltu tähän asti. Ainakin hetkellisesti meidän välille tulee syvempi kuilu. Ainakin joksikin aikaa taitaa olla parempi jättää puhelutkin sikseen. Sillä vaikka miten paljon tahtoisin edelleen olla kaveri, en voi sitä yksin tehdä. En voi edelleenkään pakottaa K:ta sellaiseen, mihin K ei itse ole halukas. Niin on aina ollut, ja tulee olemaankin. Se, mitä näin K:n kieltäytyessä juttelemisesta, oli juuri sitä huonoa, mitä näin yhdessäoloaikanammekin..
9 comments:
Olet urhoollinen, että pystyt kuitenkin jotenkin tyynesti, vaikkakin surren, käsittelemään noin ison asian eksästäsi. Itse varmasti joutuisin vieläkin työstämään henkisesti vastaavan vauvauutisen kuultuani, vaikka erosta on vuosia. Itseäni kun kirpaisi vielä 1,5 vuotta eron jälkeenkin kun kuulin, että eksällä on uusi. Vaikken sitä oikeasti kenellekään myöntänyt. En silloinkaan haikaillut menneeseen suhteeseen, mutta "se uusi" merkitsi tavallaan sitä, että todellakin, olemme lähteneet yhä kauemmas toisistaan erkaneville poluille. Ja yhteinen polku on peittymässä unohduksen lehdillä.
Hui.. täytyy sanoa, että aika nopealtahan tuo K:n tahti kuulostaa - vanhemmuus kun on sellainen asia, johon ainakin omalla kohdallani koen tarvetta valmistautua toisen ihmisen kanssa pidemmän aikaa. Mutta tilanteet ja ihmiset ovat toki aina erilaiset - ja ihmisilläkin on joskus tapana muuttua tilanteiden virrassa..
Halaus. Ja päästäthän vielä muutamat kyyneleet tulemaan jos ovat tullakseen.
Tosiaan olet urhoollinen ja varmasti paljon kypsempi tuon asian kanssa kuin mitä ukaan edes voisi toivoa. Kuten jo olen aiemminkin toistellut: en varmasti osaisi käyttäytyä noin, jos itselle osuisi kohdalle samanlainen tilanne. Huutaisin, raivoaisin, repisin, raastaisin, yrittäisin estää ja kieltää. Nolaisin itseni ja polttaisin siltoja takanani, vaikka se ei olisi tarkoitus. Ihmetyksestä ymmyrkäisenä nyt vain tuijotan tuota kirjoittamaasi tekstiä ja mietin, mistä tuollaista analyyttista otetta ja kypsää asennetta saa ja missä minä olen ollut, kun sitä on jaettu...
Olet selvästi miettinyt näitä. Kaikki, mitä kirjoitat tuntuu selkeältä vaikkakin surulliselta. Järjellä tietää, miten pitäisi reagoida tuollaisiin uutisiin, mutta tunne vain on se joka vie.
Oi kiitos Philit, ootte ihania :)
Sivukuja.
Miekö urhoollinen? Hei, niin mie tosiaan taidan ollakin :D Sitä ei oikein osaa kyllä myöntääkään, miten paljon tällaiset asiat satuttavat. Kuitenkin. Parhaani mukaan yritän työstää ja käsitellä asiaa, jotta jaksaisin pysyä vahvana.
"Ja yhteinen polku on peittymässä unohduksen lehdillä." Oi, herkkä hetki meinaa hiipiä luokseni, kun sinun sanoja luin. Niin kauniisti kirjoitat. Ja niin tottahan se on. Vaikkei sitä tahtoisikaan nähdä..
Duussi.
Tilanteet ovat erilaisia, ja tulevat joskus niin yllättäen. Mutta totta on, että vanhemmuus on pirun iso asia, johon valmistautumiseen sitä toivoisi pidemmän ajan sitten, jos itse joskus saa äidiksi tulla. Mutta niinkuin kirjoitinkin, aina ei kaikki vain mene ihan suunnitelmien mukaan.
Halailen sinua takaisin, ja lupaan - kyyneleet saavat kyllä tulla sitten, kun ovat tullakseen. En haluaisi vielä ajatellakaan sitä hetkeä, kun törmään K:n ja uuteen tyttöön, ja kun tytön vatsa jo näyttää merkkejä siitä, että sisällä kasvaa uusi ihminen.
Huh.
Loviisa.
Voi kiitos, kauniista sanoista tuli hyvä mieli! Oikeasti :)
Arokettu.
Oon mie miettinyt. Ja onneksi on tällainen paikka, jossa tosiaan asioita saakin jauhaa, vaikka sitten ihan kyllästymiseenkin saakka. Te kun ootte ihania, ja otatte sen kaiken vastaan. Dänks :)
Kiitos, Misa, tiedät kyllä mistä. Aivan kuten sivukuja kommentoi, olet urhoollinen. Ja vahva. Satunnaiset kyyneleet, mitä vuodatit K:n vuoksi, ne vain vahvistavat tuota käsitystäni.
Onneksi minäkin olen jo päässyt jaloilleni niin loistavasti, että potkua on enemmän kuin koskaan aiemmin. Erosta voi siis syntyä jotakin uutta ja erosta todentotta selviää. Eikös me olla todisteita siitä ;)
(JÄTTIHALI)
Yhdyn myös sivukujan ajatukseen: olet urhoollinen. Rohkea ja reipas.
Enkä usko, että K:lla olisi ollut ketään muuta teidän yhdessäolon aikana. Kyllä sen vaan aistisi tavalla tai toisella jos toinen ei kertoisi aivan kaikkea.
Ja noh, joskus perhe tulee perustettua melko nopeasti. Hyvä ystäväni sai tietää reippaasti alle puolen vuoden seurustelun jälkeen olevansa raskaana miesystävälleen. He tekivät rohkean päätöksen, ja pitävät lapsen. Nyt he harkitsevat yhteisen asunnon ostoa ja yhteisen elämän perustamista vauvelin myötä. Joskus asiat vaan etenevät vauhdilla.
Vauhdilla K tuntuu etenevän... Onneksi sinulla ei ole kiirettä mihinkään:) Eihän?
-Eugenia-
Meryl.
Ole hyvä, ja kiitos itsellesikin :) On ihana kuulla, miten kauniisti te minusta ajattelette. Miekö urhoollinen ja vahva? Kun sen tarpeeksi usein saan kuulla, uskon jo itsekin :)
Ihanaa kuulla, että sulla menee hyvin. Jaloilleen pääseminen eron jälkeen ei ole se helpoin asia. Mutta niinkuin sanoit - kaikesta voi selvitä. Ja me ollaan siitä loistoesimerkkejä :D
Keksi.
Ei, en miekään usko. Kyllä luulisin, että kaiken sen olisi jollain tasolla aistinut. Vaikka mikään ei olekaan mahdotonta, niin tässä tilanteessa mie pidän omasta uskostani kiinni. It was just him and me, silloin oli meidän aika.
Ihan totta tuo on, että joskus asiat ei vain mene suunnitelmien mukaan. Aina kaikkea ei voi itse päättää, ei edes sitä vauhtia, millä eteenpäin mennään. Kaikki voi kuitenkin kääntyä parhain päin, se on varmaa :)
Hali!
Euggis.
Ei mulla oo kiirettä. Näin on hyvä olla, ja toivottavasti kaikki jatkuukin näin :)
Post a Comment