Ei kai yhteen veneeseen mahdu kovin monta ihmistä?

Taas yksi päivä, kun saan tehdä ihan mitä itse haluan. Pidän tästä edelleen. Mutten vieläkään ole varma, miten pitkään. Milloin iskee ahdistus siitä, ettei töitä ole? Milloin vapaapäivät alkavat jo tuntumaan työttömyyspäiviltä?

Vielä olen saamassa yhden isomman palkan edellisestä keikkapaikastani. Se kai on asia, joka auttaa jaksamaan vapaapäivät ilman paineita työttömyydestä. Sitten se voi taas alkaa, työttömän ei-niin-ihana arki. Sitäpaitsi työttömyyskassan kanssa on aina niin vaikeaa. Koskaan ei voi olla helppoa, päätöstä ilman kamalaa paperisotaa. Keikkatyön tekeminen on tehty helvetin vaikeaksi. Olisi niin paljon helpompaa kieltäytyä parin päivän keikkatyöstä. Mutta kun ei osaa. Osa minusta kuitenkin ajattelee paperisodan loppumista työtarjouksia miettiessäni. Työtön tai ihan oikeasti töissä. Kaksi vaihtoehtoa, jotka lopettaisivat tämän ainaisen soittelun ja ihmettelyn. Miten sitä osaisi vain kieltäytyä päivän työkeikasta? Kun sitten tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. En osaa suhtautua tähän. En osaa olla työttömänä. Kyllästyttää.

Viikonlopuksi taas mennään S:n vanhempien luo. Tällä kerralla varmaan joudun juttelemaan enemmän. Viettämään aikaa vanhempien kanssa. Ehkä nyt saan enemmän selvyyttä siitä, mitä minusta pidetään. Ehkä saan esimakua siitä, millainen tulevaisuus minulla ja vanhemmilla on. Melkein jännittää, mutta toisaalta taas ei ollenkaan. En ole edes miettinyt asiaa enempää. En osaa ajatella, että minun pitäisi tehdä vaikutus. En osaa olla muuta, kuin oma itseni. Eikä tarvitsekaan. Ensivaikutelman ovat jo saaneet, ja kovasti kyselleet, milloin tullaan uudelleen. Ei kai se voi kovin huono merkki olla?

Pitäisi pakata ja pestä pyykkiäkin ennen sitä. Pitäisi soittaa ja järjestää asiat kassan kanssa oikealle mallille. Pitäisi saada autoa lainaan, jotta voisin käydä entisellä työpaikalla. Pitäisi lukea kirja loppuun asti. Pitäisi katsoa Frendejä. (Kiitos Pikkumiehelle, kun toi pleikkarin lainaan :)) Pitäisi hakea tavarat ystävän luota. Pitäisi hakea postista uusia, toivottavasti uskomattoman ihania vaatteita. Pitäisi käydä kaupassa. Pitäisi siivota ja tehdä ruokaa. Pitäisi käydä lenkillä.

Pitäisi tehdä kaikkea, mutta ennen kaikkea olla huolehtimatta siitä, alkavatko menkat. Ei kai olisi mitenkään mahdollista, että mie olisin itse pian samassa veneessä K:n kanssa? En usko siihen itsekään, mutta en osaa olla pelkäämätä pahinta.

Pitäisi ymmärtää, että tällaisilla asioilla ei leikitä!

Törmäsin entiseen ihastukseeni. Olin siihen poikaan niin tykästynyt silloin baari-ikäiseksi tultuani. Yhdessä vietettiin iltoja, muttei siitä ikinä tullut sen ihmeellisempää. Oli mukava jutella, vuosien jälkeen kuulla ja nähdä. Hassua, miten jotkut asiat tuntuvat vievän hetkessä ikuisuuden taaksepäin. Hassua, miten vuosien jälkeen on niin paljon helpompaa jutella kuin silloin, kun olisi pitänyt. Nyt, kun asioilla ei enää ole mitään merkitystä, sanat tulivat suusta ulos paljon helpommin. Hassua, miten ihmismieli toimii. Muistan vieläkin elävästi, miten silloin kuuntelin Westlifen iki-ihanaa biisiä, ja mietin..

..and once again I'm thinking about
Taking the easy way out

But if I let you go I will never know
What my life would be
holding you close to me
Will I ever see you smiling back at me?

Night after night I hear myself say
Why can't this feeling just fade away?

Tsih, nyt ajatukselle voi jo hymyillä :) Mutta ei se silloin ollut ollenkaan hassua. Ihan oikeita tunteita, joita ei vain saanut sanottua ääneen.

Keskiviikon aikana muutenkin sattui ja tapahtui. Paljon. Kaveri ei ole selvinnyt erostaan ollenkaan hyvin. Alkoholi toi mukanaan ilmeisesti sietämättömiä tunteita, jotka purkautuivat surullisella tavalla. Onneksi poika voi jo ainakin näennäisesti paremmin, ja toivottavasti pääsee jaloilleen pian. Ensimmäinen askel voisi olla muutto uuteen kotiin, pois entisten muistojen alta. Sydämestäni toivon, että kaikki menisi hyvin.

Mie ja S sitten? Major-riita. Joka onneksi saatiin pian selvitettyä. Kaikki on nyt mennyttä, mutta miten sitä voikaan olla NIIN typerä? Olen edelleen kovin pahoillani.

Vapaaehtoistyöstä sain ilostuttavaa ja kannustavaa palautetta. Kiitosta mahtavasta paneutumisesta, kannustavasta otteesta ja konkreettisista neuvoista. Tuollaisesta saa kummasti voimaa taas seuraavaa kertaa varten.

Mikään ei ole arvokkaampaa kuin tämä päivä.