Unta on riittänyt ties miten pitkään. Riittäisi vieläkin, mutta kun ei kehtaisi ihan koko päivää vain olla. Blogimaailmassa seilaamiseen on ruhtinaallisesti aikaa, joten käytän tämän hyväkseni. Kävin lueskelemassa, ja taas bongasin uuden blogin suosikkeihini. Lista alkaa olla jo pelottavan pitkä. Miten monta blogia voi oikeasti aktiivisesti seurata? Miten monen ihmisen elämän kuvioissa ehtii pysyä matkassa? Ihania ihmisiä on kyllä löytänyt täällä liikkuessa. Kuvioissa pysyy kyllä matkassa, kun vain itse niin päättää. Olen ihastunut ihmisten tapaan kirjoittaa. Olen ihastunut ihmisten tapaan olla ihmisiä. Sellaisia herttaisia, joiden kanssa voisin helposti nähdä itseni ystävystyvän.
Aamun olen aloittanut kyynelillä. S:n kainalossa mietin meidän suhteen tulevaisuutta. Onko sitä? Kyyneleet valuivat poskille ajatuksesta, jossa meitä ei enää olisi. Etten enää koskaan saisikaan olla juuri siinä. Siinä kun on hyvä olla. Lämmintä ja turvallista. Tunne siitä, että minusta ihan oikeasti välitetään.
Eilen ystävän kanssa käytiin pitkät suhdekeskustelut. Miten eri tilanteissa me ollaankaan. Mie en ole S:n kanssa joutunut epäröimään sitä, tykätäänkö minusta. En ole joutunut ihmettelemään, miksi puhelin ei soi. Alusta asti minua on pidetty hyvänä. En ole joutunut niitä jokaisen suhteen alkuun liittyviä pieniä kysymysmerkkejä lukuunottamatta ihmettelemään, missä mennään. I'm one of the luckyones. En ole joutunut kurkkimaan puhelinta, joka ehkä olisi äänettömästi tuonut viestin perille. Toisin kuin ystäväni, joka kokee, että on itse osapuoli, joka välittää enemmän.
Sitten on toinen puoli. Epävarmuus siitä, onko tässä se ihminen, kenet voisin nähdä omana rakkaanani sitten pitkänkin ajan päästä. On liian paljon asioita, joita joudun ihmettelemään. Punnitsemaan, onko paha mieli tämän arvoista. Onko toinen sellainen ihminen, jonka arvot kohtaavat omani. Kun 90 prosenttia ajasta on ihana olla, painaako se enmmän kuin se kymmenen prosenttia paskaa? Ystäväni taas - kaikki on sillä saralla hyvin.
Miksi seurustelu on niin vaikeaa? Miksi on aina jotain, jonka vuoksi täytyy ihmetellä. Miksi on epävarmuuksia, joita täytyy pohtia? Miksei kaikki vain voi olla helppoa? Miksei toinen voi olla juuri sellainen, kuin hänen toivoisi olevan? Miksi kaksi maailmaa usein kohtaa niin vaikeasti? Miksen itse ole erilainen?
Hippailua. Onnelan muodossa. Suhteen kysymysmerkkien muodossa.
Äipälle eilen kerroin kulkevani baarissa silmät kiinni. Auki nuo kuitenkin olivat. Ja näkivät asioita, josta pitivät. Missä myydään laseja, jotka näyttävät silmille vain asiat, jotka tekevät niille hyvää? Mistä voin ostaa silmälaput, jotka estävät katsomasta vieraisiin pöytiin? Miten löydän itsestäni ihmisen, joka yksinkertaisesti vain välittää niin paljon, ettei välitä mistään muusta?
Miten voisin salakavalasti sujauttaa S:n silmille lasit, jotka muuttaisivat hänen näkökantaansa? Toisivat meidät lähemmäksi toisiamme silläkin tasolla, jota niin kovasti kaipaan?
Aamun olen aloittanut kyynelillä. S:n kainalossa mietin meidän suhteen tulevaisuutta. Onko sitä? Kyyneleet valuivat poskille ajatuksesta, jossa meitä ei enää olisi. Etten enää koskaan saisikaan olla juuri siinä. Siinä kun on hyvä olla. Lämmintä ja turvallista. Tunne siitä, että minusta ihan oikeasti välitetään.
Eilen ystävän kanssa käytiin pitkät suhdekeskustelut. Miten eri tilanteissa me ollaankaan. Mie en ole S:n kanssa joutunut epäröimään sitä, tykätäänkö minusta. En ole joutunut ihmettelemään, miksi puhelin ei soi. Alusta asti minua on pidetty hyvänä. En ole joutunut niitä jokaisen suhteen alkuun liittyviä pieniä kysymysmerkkejä lukuunottamatta ihmettelemään, missä mennään. I'm one of the luckyones. En ole joutunut kurkkimaan puhelinta, joka ehkä olisi äänettömästi tuonut viestin perille. Toisin kuin ystäväni, joka kokee, että on itse osapuoli, joka välittää enemmän.
Sitten on toinen puoli. Epävarmuus siitä, onko tässä se ihminen, kenet voisin nähdä omana rakkaanani sitten pitkänkin ajan päästä. On liian paljon asioita, joita joudun ihmettelemään. Punnitsemaan, onko paha mieli tämän arvoista. Onko toinen sellainen ihminen, jonka arvot kohtaavat omani. Kun 90 prosenttia ajasta on ihana olla, painaako se enmmän kuin se kymmenen prosenttia paskaa? Ystäväni taas - kaikki on sillä saralla hyvin.
Miksi seurustelu on niin vaikeaa? Miksi on aina jotain, jonka vuoksi täytyy ihmetellä. Miksi on epävarmuuksia, joita täytyy pohtia? Miksei kaikki vain voi olla helppoa? Miksei toinen voi olla juuri sellainen, kuin hänen toivoisi olevan? Miksi kaksi maailmaa usein kohtaa niin vaikeasti? Miksen itse ole erilainen?
Hippailua. Onnelan muodossa. Suhteen kysymysmerkkien muodossa.
Äipälle eilen kerroin kulkevani baarissa silmät kiinni. Auki nuo kuitenkin olivat. Ja näkivät asioita, josta pitivät. Missä myydään laseja, jotka näyttävät silmille vain asiat, jotka tekevät niille hyvää? Mistä voin ostaa silmälaput, jotka estävät katsomasta vieraisiin pöytiin? Miten löydän itsestäni ihmisen, joka yksinkertaisesti vain välittää niin paljon, ettei välitä mistään muusta?
Miten voisin salakavalasti sujauttaa S:n silmille lasit, jotka muuttaisivat hänen näkökantaansa? Toisivat meidät lähemmäksi toisiamme silläkin tasolla, jota niin kovasti kaipaan?
8 comments:
Mutta vaikka parisuhteessa olisikin vaikeaa välillä niin kyllä ne hyvät ja onnelliset hetket saavat taas luottamaan siihen.
"Yksin ei oo hyvä olla" -Aknestik
Kiitos Wille sanoistasi. Mie en nyt tiedä, mille asialle pitäisi laittaa isompi paino. Tällä hetkellä tuntuu, että se 10% on ihan liikaa. Mutta katsotaan, mitä tulevaisuus pitää sisällään..
Nii'in, yksin ei oo hyvä olla.
Mutta eihä se saa olla syy, jonka vuoksi jonkun kanssa seurustelee?
Hmm. Uskon vakaasti, että ihminen voi muuttua - ja olen itse nähnyt muutoksen kahdessa ihmisessä kymmenen vuoden aikana (ja se muutos toi lopulta eron) - mutta en usko, että muutos voi olla oikeastaan muualta kuin muuttuvasta ihmisestä itsestään lähtöisin, hänen kriiseistään, kasvustaan, reaktioistaan ympäröivään maailmaan, ts. kuten sanoitkin, toista ei voi muuttaa haluamakseen. Itseäänkään ei voi väkisin muuttaa muuksi kuin on, mutta omia reaktioitaan voi pyrkiä hallitsemaan sitä kautta, että yrittää ymmärtää toisen olevan erilainen ja toimivan toisin. Onko se 10% osio sitten ymmärrettävissä ja sitä kautta hyväksyttävissä vai tekeekö se olosi huonoksi aina...?
Jos se 10% ei ole luonnostaan maatuvaa parisuhdejätettä, ei hävitettävissa, eikä muutettavissa muuksi energiaksi, pahaa pelkään, että se tulee ajan myötä kasaantumaan jätevuoreksi välillenne.
Toisaalta taas, en usko, että koskaan löytyy sitä 99 tai 100-prosenttista kumppanuutta, ja tuo 90% on ihan iso osuus rakkausenergiaa ja se, että voi olla varma toisen rakkaudesta on suuri juttu...
Kymmenen prosenttiakin voi tuntuu isolta, kun ne paskat asiat tapahtuu, mutta taas - kyllä 90%:sesti hyvä suhde on jo ihan sikahyvä suhde :)
Riippuu niin paljon niistä kurjista asioistakin. Jos kyseessä on sua todella kovin häiritsevä asia, riittää, että sellaista laatua on vain yksi juttu. Hankala tilanne!
Huomaan silti itsekin pohtivani välillä samoja asioita: kun kränää syntyy niinkin tyhmistä asioista, kuin että kumpi jaksaa lähteä kauppaan kun on pakko, niin välillä mietin, että tarvitsisiko jonkun toisen kanssa tapella tämmöisistä asioista. Mutta sitten kun tuo oma kulta kaappaa kainaloonsa ja pitää hyvänä, näen sen asian toisenkin puolen: ei kukaan muu osaisi olla minulle näin hyvä.
Sinun pitää nyt vaan muruseni punnita sen kymmenen prosentin paino: kestätkö kantaa sitä vielä tovin harteillasi, kun se siitä saattaa vielä muuttua paremmaksi. Tai vaihtoehtoisesti mikään ei muutu, kestätkö senkin?
Toivon teille kahdelle kuitenkin kaikkea hyvää, kyllä te kovin suloisia yhdessä olette :)
Parisuhde on uhkapeliä. Leikkiin on lähdettävä panoksena oma sydän ja oletuksena se, että toinen pelaa rehellistä peliä.
Suhde voi toimia tai sitten ei. Mutta jos et katso, et tule koskaan tietämään, olisiko sillä ollut tulevaisuutta. Jos ei uskalla kokeilla onneaan, ei tule mitään saamaankaan. On vain oltava yksin.
Itse ajattelen niin, että onnelliset hetket parisuhteessa ovat kuitenkin parempi kuin yksinäiset hetket ilman omaa rakasta - vaikka suhde kariutuisikin vuoden, kymmenen vuoden tai viidenkymmenen vuoden kuluttua.
En tiedä tarkalleen minkälaisista asioista teidän kohdalla on kyse, mutta omasta puolestani voin sanoa, että koitan pitää erillään itseni ja seurustelukumppanin. Hänen mielipiteensä eivät ole minun mielipiteitä. Hänessä on paljon sellaista jota ilmankin voisin olla, mutta jostain syystä en enää halua! Mies on Mies - ilman niitä ominaisuuksia joista en pidä, Mies ei enää olisi se sama ihminen. Koitan keskittyä siihen hyvään, kuitenkin tiedostaen sen "huonon". Kymmenen prosenttia ei mielestäni ole paljon. Se voisi myös olla 20 tai 40...
Kiitos kommentista.
Aivan samanlaisia kysymyksiä on itsekin tullut pyöriteltyä mielessä.
"Elämä ei ole helppoa, eikä seurustelu sitä helpota"
Sivukuja.
Puhut taas viisaita sanoja. Muutos ei voi olla pysyvä tai edes todellinen, ellei se lähde muuttujasta itsestään. Minun (tai kenenkään muun) tehtävä ei ole muutosta lähteä tekemään, vaan ottaa ihminen sellaisena, kuin hän on.
Se kymmenen prosenttia, niin. Kyllä se on hyväksyttävissä. Joskus se kymmenen vain tuntuu muuttuvan sadaksi, enkä enää muuta näekään.
"Luonnostaan maatuvaa parisuhdejätettä", ihanasti osaat sanasi valita :)
Mie luulen vahvasti, että se kyllä muutetaan muuksi energiaksi. Toivon. Aika näyttää.
Ja totta on, ettei 90 ole ollenkaan huono luku. Sitä vain elää kuvitelmassa, jossa joku voisikin olla 100-0. Lapsellinen pieni haavemaailma, joka ei koskaan tule kohtaamaan todellisuuden kanssa.
..psst, ei rakkaudesta, vaan tykkäämisestä :)
Adalmiina.
Eikös ookin, sikahyvä :D
Mie ajattelin nyt jo pian ehtiä sen postin sulle laittaa. Pakko päästä purkamaan.. Ooksie valmis :)?
Ihanasti sanot, ettei kukaan muu osaisi olla sulle niin hyvä. *huokaus*
Mie punnitsen sitä kymppiä, kovasti. Välillä tuntuu, että liikaakin. Ei tällainen ole kenellekään hyväksi. Mutta kuten ehdin jo tuohon uuteen postaukseen sanoa, niin tämä tyttö yrittää nyt uudella asenteella ja uusin silmin katsella suhdetta.
Kiitos kaikesta hyvästä kultaseni.
-E-
Ootko se sie, kenet olen Adalmiinan blogilta bongaillutkin :)? Kiva kun tulit piipahtamaan!
Uhkapeli, jonka panokset ovat Niin Suuria, että on kai luonnollistakin pelätä. Jännittää ja pohdiskella. Sillä se oma sydän - siitä pitäisi pitää hyvää huolta, eikä antaa kenenkään tehdä sille pahaa.
Jos en katso, en saa ikinä tietää. Niin totta. Ja kyllähän ne onnelliset hetket on kaiken arvoisia. Tätä katsotaan vielä, en ole valmis luovuttamaan.
Yksin.
Te tytöt ootte saaneet minut ymmärtämään, ettei se 10 ole oikeasti kovin paljoa. Niinkuin sanoit, luku voisi olla myös jotain aivan muuta. Kiitos :)
Sie olet hyvällä asenteella liikkeellä. Tiedostamisen kautta hyväksymiseen.
Zaramama.
Kiitos itsellesikin :)
Ei helpota, ei. Mitenköhän monta kertaa meistä jokainen on ajatellut, "miten helpompaa kaikki olisi, kun ei seurustelisi"?
Post a Comment