Niin on tämän uudenkin kodin kanssa taitettu matkaa jo sadan tekstin verran. Ei se ole ihan vähän, kiitos teille jotka olette jaksaneet matkassa pysyä :) Muutamia hajanaisia asioita pyörii tänään päässäni, yritetään jäsennellä niitä hetken aikaa.
Entiset?
Kävin nostalgioimassa vanhan kodin puolella. Enkä tunnistanut enää itseäni niistä lauseista. Hassua, miten sitä on ollut niin rakastunut ja onnellinen, eikä enää edes muista.. Luin rivejä, ja lähinnä hymähtelin. Kun en mie muista tuollaisia asioita. Muistan toki tapahtuneen, mutta en niitä tunteita, joita tapahtuneet ovat mukanaan tuoneet. Onko se normaalia? Miten sellaisten asioiden yleensä käy? Jäävätkö vanhat suhteet yleensä muistoihin onnellisina hetkinä, joita ei koskaan enää saa takaisin? Vai ehkä vain hetkinä, joita on elänyt? Hetkinä, jotka eivät enää jälkikäteen aiheuta ollenkaan kaipausta, eivätkä edes oikeasti onnellisia muistikuvia?
En ole varma, mitä tästä ajatella. Sillä haluaisin muistaa kaiken sen vieläkin. Muistaa sen ensirakkauden tunteen. Ei sillä, että kaipaisin sinne. Vaan juuri siksi, että ne tunteet on kuitenkin mitä ilmeisimmin olleet vahvoja, muistamisen arvoisia. Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes yrittämällä enää pääse niihin vanhoihin ajatuksiin takaisin. Siihen, kun on ollut siirappinen ja tylsä. Miltä se tuntui?
Totta kai muistan tunteet S:n kanssa, eiväthän ne edes ole vielä kokonaan kadonnet. Ovat tuoreina muistoissa. Osittain olemassa edelleen. En mie ole unohtanut, miltä tuntuu olla vieressä. Nauraa ja olla onnellinen. Enkä mie niitä hyviä asioita haluaisi ikinä unohtaakaan. Mutta käykö näillekin muistoille ajan kanssa samalla tavalla kuin muistoille K:n kanssa on käynyt?
Kummallista on sekin, etten enää tiedä K:n elämästä käytännössä mitään. Mie aina toivoin, että me voitaisiin joskus soitella vielä eron jälkeenkin. Mutta en kehtaa sitä väkisin tehdä, kun itse K:sta ei ikinä kuulu mitään. Haluaisin kuulla, onko vauva jo syntynyt. Miten elämä muuten on mennyt eteenpäin. Viime puhelusta on jo aikaa. Silloin ainakin tuntui mukavalta kuulla tuttua ääntä. Ei häivähdystä ikävästä, ei kaipuuta menneeseen aikaan. Vain sen tutun ihmisen ääni, tutun ihmisen kuulumiset. Ihminen, joka on ollut se paita kahden vuoden ajan, eikä nyt enää mitään. Surullista, että asiat menevät niin. Mutta niin kai se käy suurimmalla osalla? Onko se joku kirjoittamaton sääntö? Vai eikö vain enää uuden suhteen alkaessa kuulu enää soittaa entiselle? Miksi?
Toisaalta millään tällä ei ole merkitystä. Jostain vain eksyin vanhan blogini sivuille, ja taas pieni analysoinnin paikka. Ei ole olemassa asiaa, joka olisi liian pieni puhkipohdittavaksi :)
Kodymainen koti?
Eilen mie laitoin taas kotia vähän uuteen kuntoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa näyttämään kodilta. Minun näköiseltä. Kun vielä tuon yhden nurkkauksen saisin kuntoon, niin siinä se sitten olisi. Mutta kun ei täällä ole tarpeeksi säilytystilaa, jotta saisin kaiken mahtumaan. On vain odotettava, että kotiväki tulisi käymään. Veisivät samalla ylimääräisen pois. Miksei näihin vähän vanhempiin asuntoihin ole yleensä muistettu rakentaa tarpeeksi säilytystilaa?
Ja nyt voisi jo olla aika taas yrittää tehdä se valokuvameemi. Minneköhän se unohtui silloin aikaa sitten? Mie voisin kaivaa tuolta kauempaa esille ne asiat, joista te ootte kuvia tahtoneet nähdä. Olisiko jotain muutakin ehkä? Ajatuksia otetaan vastaan :) Eli jos joku tahtoisi nähdä minun kodistani jonkun tietyn paikan/asian/esineen, niin mielelläni koittaisin sellaisesta valokuvan napata ja laittaa tänne blogiin esille. Vähän vaihtelua tähän ainaiseen diibadaabaan. Vaikka tuskin tuo minnekään erilaiseen kategoriaan päätyisi :D Still, let's give it a shot.
Hukka vai SATS?
Olen menossa tänään tutustumaan toiseen niistä liikuntakeskuksista. Hukka on heti alkuunsa saanut suuremman suosion, sillä sieltä todellakin otettiin henkilökohtaisesti yhteyttä, eikä lähtetetty mitään yleissähköpostia. Henkilökohtainen palvelu on paljon enemmän, kuin massaposti. Mutta on vielä miinuksia, joihin kuuluu muun muassa sen henkilökohtaisen kuntosaliohjelman maksullisuus. SATSissa se kun tehtäisiin ilmaiseksi ja vielä päivityksineen tasaisin väliajoin. Mie nyt tosiaan teen tämän päätöksen tarkasti, sillä mie kun en mikään aktiiviliikkuja ole ollut, niin nyt sitten täytyy hoitaa se täydellinen paketti, jotta into ei missään tapauksessa hiivu. Kun mie haluan, että tämä onnistuu. Että tästä saisi nyt itselleen sen tarvittavan motivaation, jossa liikutaan monta kertaa viikossa. Nyt kun mulla on pidemmäksi aikaa tiedossa se työpaikka, niin olisi varaa maksaa kuukausittain tietty summa. Ja kun aloitan taas pitkästä aikaa päivätyön, niin aikataulujenkin pitäisi antaa hyvin periksi. Ei enää mitään turhia aikomuksia ja lupauksia itselle. Ei enää typeriä tekosyitä sille, miksi en mennytkään. Kun vain löydän sen itselleni sopivan tavan liikkua, niin kyllä se tästä. Ja kun siitä kerran maksaa, on aika epätodennäköistä jäädä kotiin. Eikö? Potkikaahan minua eteenpäin, jos alan lipsumaan tästä! Thänks :)
Uusi työ
This is it. Vielä kaksi päivää, ja sanon heipat nuorisolle. Siirryn taas siihen maailmaan, jossa valmistumiseni jälkeen aloitinkin. Minusta tulee taas päiväkodintäti :) Oikeasti oon niin oottanut, että pääsen taas tekemään töitä pikkulasten kanssa. Osa minusta nyt kuitenkin on haikeana, ei haluaisi silti sanoa heiheitä nykyisessä paikassa. Mutta on tehtävä valintoja. Pakko ajatella omaa tulevaisuutta, ja pakko saada maksettua laskut. Kieltämättä vähän jännittää, mutta hyvä siitä tulee. Tuleehan? Mutta ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, oli kyse mistä tahansa. Täytyy vain muistaa, että minut on kuitenkin valittu hakijoiden joukosta, joten täytyihän minusta välittyä jotain potentiaalia, jotain mitä he halusivat päiväkotiinsa. Kyllä mie pärjään :)
Entiset?
Kävin nostalgioimassa vanhan kodin puolella. Enkä tunnistanut enää itseäni niistä lauseista. Hassua, miten sitä on ollut niin rakastunut ja onnellinen, eikä enää edes muista.. Luin rivejä, ja lähinnä hymähtelin. Kun en mie muista tuollaisia asioita. Muistan toki tapahtuneen, mutta en niitä tunteita, joita tapahtuneet ovat mukanaan tuoneet. Onko se normaalia? Miten sellaisten asioiden yleensä käy? Jäävätkö vanhat suhteet yleensä muistoihin onnellisina hetkinä, joita ei koskaan enää saa takaisin? Vai ehkä vain hetkinä, joita on elänyt? Hetkinä, jotka eivät enää jälkikäteen aiheuta ollenkaan kaipausta, eivätkä edes oikeasti onnellisia muistikuvia?
En ole varma, mitä tästä ajatella. Sillä haluaisin muistaa kaiken sen vieläkin. Muistaa sen ensirakkauden tunteen. Ei sillä, että kaipaisin sinne. Vaan juuri siksi, että ne tunteet on kuitenkin mitä ilmeisimmin olleet vahvoja, muistamisen arvoisia. Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes yrittämällä enää pääse niihin vanhoihin ajatuksiin takaisin. Siihen, kun on ollut siirappinen ja tylsä. Miltä se tuntui?
Totta kai muistan tunteet S:n kanssa, eiväthän ne edes ole vielä kokonaan kadonnet. Ovat tuoreina muistoissa. Osittain olemassa edelleen. En mie ole unohtanut, miltä tuntuu olla vieressä. Nauraa ja olla onnellinen. Enkä mie niitä hyviä asioita haluaisi ikinä unohtaakaan. Mutta käykö näillekin muistoille ajan kanssa samalla tavalla kuin muistoille K:n kanssa on käynyt?
Kummallista on sekin, etten enää tiedä K:n elämästä käytännössä mitään. Mie aina toivoin, että me voitaisiin joskus soitella vielä eron jälkeenkin. Mutta en kehtaa sitä väkisin tehdä, kun itse K:sta ei ikinä kuulu mitään. Haluaisin kuulla, onko vauva jo syntynyt. Miten elämä muuten on mennyt eteenpäin. Viime puhelusta on jo aikaa. Silloin ainakin tuntui mukavalta kuulla tuttua ääntä. Ei häivähdystä ikävästä, ei kaipuuta menneeseen aikaan. Vain sen tutun ihmisen ääni, tutun ihmisen kuulumiset. Ihminen, joka on ollut se paita kahden vuoden ajan, eikä nyt enää mitään. Surullista, että asiat menevät niin. Mutta niin kai se käy suurimmalla osalla? Onko se joku kirjoittamaton sääntö? Vai eikö vain enää uuden suhteen alkaessa kuulu enää soittaa entiselle? Miksi?
Toisaalta millään tällä ei ole merkitystä. Jostain vain eksyin vanhan blogini sivuille, ja taas pieni analysoinnin paikka. Ei ole olemassa asiaa, joka olisi liian pieni puhkipohdittavaksi :)
Kodymainen koti?
Eilen mie laitoin taas kotia vähän uuteen kuntoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa näyttämään kodilta. Minun näköiseltä. Kun vielä tuon yhden nurkkauksen saisin kuntoon, niin siinä se sitten olisi. Mutta kun ei täällä ole tarpeeksi säilytystilaa, jotta saisin kaiken mahtumaan. On vain odotettava, että kotiväki tulisi käymään. Veisivät samalla ylimääräisen pois. Miksei näihin vähän vanhempiin asuntoihin ole yleensä muistettu rakentaa tarpeeksi säilytystilaa?
Ja nyt voisi jo olla aika taas yrittää tehdä se valokuvameemi. Minneköhän se unohtui silloin aikaa sitten? Mie voisin kaivaa tuolta kauempaa esille ne asiat, joista te ootte kuvia tahtoneet nähdä. Olisiko jotain muutakin ehkä? Ajatuksia otetaan vastaan :) Eli jos joku tahtoisi nähdä minun kodistani jonkun tietyn paikan/asian/esineen, niin mielelläni koittaisin sellaisesta valokuvan napata ja laittaa tänne blogiin esille. Vähän vaihtelua tähän ainaiseen diibadaabaan. Vaikka tuskin tuo minnekään erilaiseen kategoriaan päätyisi :D Still, let's give it a shot.
Hukka vai SATS?
Olen menossa tänään tutustumaan toiseen niistä liikuntakeskuksista. Hukka on heti alkuunsa saanut suuremman suosion, sillä sieltä todellakin otettiin henkilökohtaisesti yhteyttä, eikä lähtetetty mitään yleissähköpostia. Henkilökohtainen palvelu on paljon enemmän, kuin massaposti. Mutta on vielä miinuksia, joihin kuuluu muun muassa sen henkilökohtaisen kuntosaliohjelman maksullisuus. SATSissa se kun tehtäisiin ilmaiseksi ja vielä päivityksineen tasaisin väliajoin. Mie nyt tosiaan teen tämän päätöksen tarkasti, sillä mie kun en mikään aktiiviliikkuja ole ollut, niin nyt sitten täytyy hoitaa se täydellinen paketti, jotta into ei missään tapauksessa hiivu. Kun mie haluan, että tämä onnistuu. Että tästä saisi nyt itselleen sen tarvittavan motivaation, jossa liikutaan monta kertaa viikossa. Nyt kun mulla on pidemmäksi aikaa tiedossa se työpaikka, niin olisi varaa maksaa kuukausittain tietty summa. Ja kun aloitan taas pitkästä aikaa päivätyön, niin aikataulujenkin pitäisi antaa hyvin periksi. Ei enää mitään turhia aikomuksia ja lupauksia itselle. Ei enää typeriä tekosyitä sille, miksi en mennytkään. Kun vain löydän sen itselleni sopivan tavan liikkua, niin kyllä se tästä. Ja kun siitä kerran maksaa, on aika epätodennäköistä jäädä kotiin. Eikö? Potkikaahan minua eteenpäin, jos alan lipsumaan tästä! Thänks :)
Uusi työ
This is it. Vielä kaksi päivää, ja sanon heipat nuorisolle. Siirryn taas siihen maailmaan, jossa valmistumiseni jälkeen aloitinkin. Minusta tulee taas päiväkodintäti :) Oikeasti oon niin oottanut, että pääsen taas tekemään töitä pikkulasten kanssa. Osa minusta nyt kuitenkin on haikeana, ei haluaisi silti sanoa heiheitä nykyisessä paikassa. Mutta on tehtävä valintoja. Pakko ajatella omaa tulevaisuutta, ja pakko saada maksettua laskut. Kieltämättä vähän jännittää, mutta hyvä siitä tulee. Tuleehan? Mutta ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, oli kyse mistä tahansa. Täytyy vain muistaa, että minut on kuitenkin valittu hakijoiden joukosta, joten täytyihän minusta välittyä jotain potentiaalia, jotain mitä he halusivat päiväkotiinsa. Kyllä mie pärjään :)
5 comments:
Heippa muruliini!
Entisistä...
Tiedätkö minäkin juuri yllätin itseni eräänä päivänä muistelemasta entisiä. Satuin näkemään Suuren Rakkauteni, tuli autolla vastaan uusi rakas kyydissään. Kohtaus lipui silmieni ohi kuin hidastetussa elokuvassa: kumpikin katsoi toisiaan silmiin ikuisuudelta tuntuvan ajan. Jäi hassu olo. Jäin miettimään, miten rakastunut olinkaan ja myös sitä millaiseksi kusipääksi tyyppi lopulta osottautui. Mutta silti, suhteemme oli intohimoinen ja kutkuttava... kaikkea sellaista, mitä tähän nykyiseenkin tasaiseen arkeen ehkä joskus kaipaisi.
Molemmat ollaan menty elämässämme eteenpäin, mutta silti ei tule pidettyä enää yhteyttä. En ikinä uskonut, että kerran toisilleen tärkeät ihmiset voisivat koskaan lakata olemasta toisilleen, mutta niin näyttäisi käyneen... Surullista, toisaalta. Vaikka mitä ihmettä sitten puhuisin? Niistä asioista, joista puhuttiin yhdessäolon aikana, ei enää voi jutella enkä osaa sen ihmisen kanssa muutakaan. Joten ehkä näin on parempi, ystävyyttä pitäisi rakentamalla rakentaa jos sitä haluaisi.
Hämmentävää. Entiset ja nykyinen. Ihan kuin puhuisi eri elämästä.
Uudesta työstä:
Onnea ja menestystä työhön! Olet just niin huippu että ihmekös että valitsivat. Lasten kanssa on niin ihana tehdä töitä... Eikä sun nykyisille tarvitse sanoa lopullisia hyvästejä, voit aina poiketa moikkaamassa :)
Tulipas pitkä kommentti, mutta jotenkin onnistut kirjoittamaan aina asioista jotka herättää omiakin ajatuksia... :)
Heissan!
Tänään sorruin ja luin näitä tuoreimpiakin kirjoituksia enemmän. Käytin sortua -verbiä sen takia, että olen pyrkinyt lukemaan näitä nuista vanhoista kirjoituksista lähtien. Olen muuten jo kesäkuussa menossa!
Eikös tuo ole se asia, mitä pelätään yleensä kun läheinen kuolee? Että jotkut asiat unohtuvat väkisinkin. Toisen ääni, miltä toinen oikeasti näytti ja miltä hänen seurassaan tuntui. Itse en osaa tuolta kannalta kyllä asiaa miettiä, koska olen ollut niin onnekas, että kukaan läheiseni ei ole vielä kuollut... Ja ehkä sinäänsä vähän masentava vertaus.
Liikunta innostus kuulosti kivalta. Voi kun itsekin innostuisi. Minunkin pitäisi osata löytyy tuollainen laji, jonka parissa jaksaisi harrastaa säännöllisesti ja usein. Nooh, ehkä tuo koirien pissattaminen on edes jotain liikuntaa, hieman yksitoikkoista vain toisinaan.
...niin joo, ja se baarissa tanssiminen. :)
Onnea uudesta työstä!
Niinpä..olen samaa miettinyt. En enää muista, millaista oli olla E:n kanssa. Kun oikein pinnistän, muistan vain joitakin kipeitä asioita, joista haluan heti mielessäni pyörtää pois. Olen ne jo niin monesti käsitellyt. Ja sitten jossakin, missä kuljen, tulee mieleen pieniä muistoja, partaveden tuoksusta, kävelytyylistä jne. Jollakin tavalla se on niin surullista, kun niin hyvästä tunteesta ja suhteesta tulee vain kulunut muisto. Ja taas toisaalta, onneksi tuli vain muisto. En kaipaa epävarmuutta yhtään enempää.
Onneksi olkoon, Kody, työpaikasta lasten parissa!! Se tuokoon sulle hyvää mieltä ja onnistumisen tunnetta.
Onnea uuteen työpaikkaan! :) Varmasti menee tosi hienosti hommat siellä. Ainahan ensimmäiset päivät jännittää.
Joskus vanhoista suhteista tosiaan alkaa muistaa ne hyvät puolet ja huonot unohtuu. Parempi ehkä niin. Päässä ei pysy negatiiviset asiat. :) Minua on harmittanut tällä hetkellä kaverin puolesta, kun sen todella pitkäaikainen avomies jätti sen ihan yht'äkkiä. :/ Pitkitti vielä ilmeisesti tietoa. Ystävinä lupasivat pysyä, mutta kuinkahan helppoa se on tuollaisen paukun jälkeen...
Tätä kisulia kiinnostaisi nähdä teikätytön soffa, jos niitä kuvia haluat ottaa. Lisäksi, jos siulla on joku drinkkilasi, jota tykkäät käyttää kun juot vaikka siideriä kotona, niin näytäpä sellainenkin (ihan siis mikä lasi vaan, ei tartte olla oikea drinksulasi).
Adalmiina.
Kiitos pitkästä kommentista, se on kiva kun omat kirjoitukset tuovat paljon ajatuksia teille lukijoille välistä :)
On varmasti ollut kummallinen tilanne, I can only imagine.. Ne on nuo entiset niin monimutkaisia, tai siis lähinnä suhteet entisiin nykypäivänä. Miekin tänään jumpalta tullessa näin poikaa, johon olin ihan älyttömän ihastunut silloin joskus baariaikojen alussa. Vilkutus ja hymyt vain, mutta sellainen hassu tunne yhä edelleen. Vaikkei se tietenkään ole mitään verrattuna oikeaan suhteeseen, ollut vain öitäö yhdessä. Useaan otteeseen toki, muttei silti mitään oikeaa. Mutta kun sitä on jotenkin ollut niin ihastunut siihen ihmiseen, että edelleenkin ne vanhat tunteet muistaa olemassaolonsa aina kohdalle osuessa.
Ja vielä tuosta ystävyydestä entisen kanssa.. Nii'in, se voisi olla aika vaikeaa kuitenkin. Ainakin silloin, jos toisen kanssa ei ole ollut tekemisissä johonkin aikaan, ja sitten yhtäkkiä pitäisi miettiä jotain sanomista..
Kiitos työpaikkaonnitteluista :) Mie ihan jo kyllä ootan, että ylihuomenna (iik! :D) meen sinne tutusteleen uusiin mussukoihin :) Ja entiseen paikkaankin olen tosiaan luvannut vielä mennä käymään, ainakin vielä toistaiseksi nuoriso niin vannotti lupaamaan.
Sinni.
Hei, uusi lukija, mukava tavata ja tervetuloa :) Ja oikeasti kiva kuulla, että sie oot jaksanut minun tekstejä noin ahkeraan kahlata läpi. Kiitos :)
Miekin oon ollut toistaiseksi yhtä onnekas kuin sie. Toivottavasti se onni jatkuu ikuisuuden!
Tanssiminen ja koiran pissattaminen on mitä mainoimpia liikkumismuotoja :D! Mutta kun mie en tee niistä oikein kumpaakaan, niin täytyi valita tämä tie. Ensimmäinen pumppi takana, ja pirun hyvä olo. Kivaa :)
Ja kiitos työonnitteluista sullekin :)
Meryl.
Ja hassua tosiaan oli lukea näitä tämänkin blogin alkutekstejä, kun muka siellä juttelin, että entisen blogin tekstien avulla sitä sitten kuitenkin aina muistaa. Toisin kävi.
On totta, että unohtamisessa on hyvääkin. Eihän siitä mitään tulisi, jos sitä ikuisesti jäisi ne pahat asiat mieleen liikkumaan. Onneksi muistot haalenee, ja arvet samalla umpeutuu. Se tekee tästä hetkestä niin paljon helpomman.
Kiitos onnitteluista sullekin :)!
Kermakisu.
Kiitos vielä Kermiksellekin :)
Mie en oo ainakaan vielä siinä vaiheessa (? onkohan sellainen vaihe tulossakaan, vem vet.), että K:n kanssa vietetystä ajasta muistaisin hyviä asioita. Enkä kyllä huonojakaan. En mie muista oikein mitään. Muuta kuin ihan tylsiä asioita. Sitä arkea vain, en oikein mitään asioita ihanina. Vaikka muistoja onkin, niin ne ei tosiaan tunnu yhtään miltään. Kummallista.
Ikävää kun sinun kaveri on joutunut tuollaiseen tilanteeseen, tuolla tavalla jätetyksi. Sellaista on vaikeaa sivustakin katsoa..
Kiitos vielä kuvavinkeistäkin! Mie nyt tosiaan AION sen tehdä vihdoinkin :)
Post a Comment