Lapsellista hykertelyä

Tänään oli päivä, jolloin sain aihetta hykertelyyn. Ihan todellisia hymyilyjä kesken kauppareissun. Kummallisia tunteita, jotka jotenkin vain helpottivat omaa oloa. H-ystävän kanssa oltiin kaupunkikierroksella tänään. Kirjakaupassa vastaan käveli yhtäkkiä tuttu hahmo. K se siinä, mukanaan uusi tyttö. Olen oikein tyytyväinen, että ollaan K:n kanssa hyvissä väleissä - tiesin siis tytön olemassaolosta. Yhtäkkinen tapaaminen olisi voinutkin olla vähemmän miellyttävä. Joka tapauksessa, here comes the part that made me secretly satisfied. Niin kun se tyttö ei ollut kaunis. Se tyttö oli tavallisen näköinen. Ja mie sain tuntea itseni kauniiksi. Silly me. Stupid me. Äipälle puhelimessa hihkuin tämänpäiväisestä tapaamisesta, ja mustasukkaisuuttahan tuo epäili. Kai sellaiset tunteet saattavatkin olla edelleen jollain tasolla mukana tässä - eikö ole kuitenkin ihan normaalia, että ei halua hyppiä onnesta, kun näkee entisen rakkaansa uuden ihmisen kanssa? Enkä saakin olla tyytyväinen ja hykertelevä, kun joku ei olekaan niin kovin kaunis?

Juuri tällä hetkellä toivon, enemmän kuin aiemmin, ettei K vain enää käy täällä lukemassa ajatuksiani. Sillä en tahdo loukata. Koskaan en tällaista asiaa sanoisi ääneen. En satuttaisi tahallisesti omilla hassuilla ajatuksillani. Luotan siihen, että tämä paikka on nyt minun. Ettei K enää eksy tänne. Sitä paitsi, niinkuin äiti sanoi - se tyttö voi olla paljon mukavampi kuin mie. Että moni kakku päältä kaunis.

Olen sitten miten typerä tahansa, hykertelen. Ja annan itselleni siihen täyden oikeuden. Pienistä asioista koostuu mukava arki.

Lisäksi Stockan rullaportaissa tuli vastaan joku etäisesti tutun näköinen.. Poika? Mies? Miksi niitä noin kolmekymppisiä sanotaan? Katsoi ensin, ja katsoi heti uudelleen. Hymyili leveästi. Sellaista jag-vet-vem-du-är hymyä. Näytti tunnistavan minut jostain. Epäilen, että jostain tarkoittaa Onnelaa. Tai ehkä Nelivitosta. Olen bilehileillessäni ilmeisesti tehnyt tuttavuutta kyseiseen ihmiseen, en vain pysty muistamaan sitä itse. Jos kohtaaminen olisi tapahtunut jossain sanojen vaihtamisen mahdollistavassa paikassa, olisin kysynyt. En kuitenkaan kehdannut palata takaisin alakertaan kysymystäni esittämään. Tämän ei muuten olisi niin väliä, mutta on huolestuttavaa, että muisti on todella kadonnut jonnekin kyseisen ihmisen kohdalta. Minulla ei ole aavistustakaan, vaikka yleensä kasvomuistini on suhteellisen hyvä. Teinkin tänään pyhän päätöksen, jossa ennen baariin lähtöä juotu viinipullo muttaa muotonsa siideripulloiksi. Jostain syystä viini ei sovi minulle.

Kirjakaupassa en malttanut vastustaa kiusausta. Tove Janssonin Taikatalvi löysi paikkansa kirjahyllystäni. Samoin Torey Haydenin Sähkökissa, sekä Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen. Ihana kirjakauppa. Aarteita täynnä. En malttaisi odottaa, että saan tutustua uusiin kavereihini.

Kotireissu siirtyi toiseen kertaan. Tulevat huomenna Ouluun rutisteltaviksi. Miten olenkaan kaivannut noita ihania ihmisiä, rakasta perhettäni. Olen usein kiittänyt Luojaa kaikesta siitä, mitä olen saanut. Ne lämpimät välit. Toisiaan rakastavat ihmiset. Halaukset. Ikuinen tuki ja turva. Tunne ja tieto siitä, että olen hyvä juuri tällaisena. Mahdollisuus palata kotiin milloin vain. Itkeä, kun itkettää. Nauraa. Hymyillä. Laulaa nuotiolauluja. Nauttia mökin rauhasta. Siitä kaikesta, mitä olen saanut. I know I'm one of the luckyones.

Torstaina auton keula suuntaa kohti Turkua. Olen kaivannut sitä kaupunkia. Olen kaivannut ystävää siellä. Tiedän, että aikaa on tämän käynnin aikana vähän. Mutta olen onnellinen, että saan nähdä ystävän. Rakkaan ihmisen, jota olen kaivannut kamalan paljon. Ja kesäksikin on jo sovittu se päivä, jolloin saan viettää muutaman yön L-rakkaan luona. Ne ovat harvinaisia, mutta aina yhtä piristäviä hetkiä. Huomata, miten toinen on aina lähellä, vaikka onkin välillä liian pitkiä aikoja näkymättömissä.

Ilo tulee itsensä hyväksymisestä.