Huh. Neljä työpäivää takana, ja neiti on ihan poikki. Pienenpieni työpamaus pitkästä aikaa tekee tällaista. Hassua. Vielä hetki sitten kun meni kaksikin viikkoa vain kahdella yhden päivän mittaisella vapaalla. Tämä kaikki tosin taitaa johtua jo siitäkin, että uusi paikka vie uudella tavalla voimia. Ja siitä, että nukuin viime yönä vain vajaat viisi tuntia ja heräsin aamulla ensimmäisten lintujen laulaessa. Yöunia verotti pitkään katsottu leffa, ja jälkeen päin mielessä pyörivä Wolf Creek. Kamalaa, mitä maailmassa voi ihan oikeasti tapahtua. Meitä ihmisiä on moneen lähtöön, mikä yleensä on vain hyvä asia. Mutta vaunuja tässä junassa voisi olla edes muutama vähemmän. Tositapahtumiin perustuvat kamaluudet vie ison osan ajatuksia, eikä uni tule illalla helposti silmään. Ei edes minulle, joka nukkuu yleensä missä ja milloin vain. Onneksi Pelottava Mies ei tullut uniin. Onneksi sain nukkua S:n kainalossa. Vaikka kiukuttelinkin itkuisena, kun minusta ei pidetty tarpeeksi hyvää huolta. Hei tyttö, cut it out!
Neljä päivää, kaksi täysin erilaista työpaikkaa. Toisessa halailevat, uudet ja ihanat lapset. Vaippojen vaihtoa, uusista asioista vääntämistä. Toisessa vanhat tutut kasvot - nuoret, joiden kanssa on jo tullut tutuksi. Sinne on aina yhtä helppo mennä. Yksi nuori tosin kaukaa katsellen ei tuntenut minua, vaan kyseli toiselta, josko heille on tullut joku uusi nuori. Toinen herra tuumasi, että "Sehän on Kody. Minä ainaki tunsin Kodyn heti kun katsoin." Päälle sitä hurmaavaa lapsen hymyä, johon mie ihastuinkin heti, kun sen pojan ensimmäistä kertaa tapasin. Voitaisiinko tästä päätellä jotain? Että mie en ikimaailmassa näytä pian 25-vuotiaalta? (No, se ei ollut yllätys eikä mikään. Kind of knew that allready :)) Tai että minun kuuluisi jotenkin näyttää aikuisemmalta ollessani töissä? Piru vie, ei kai sentään. Mie oon just hyvä näin, eikä sitä tarvi mennä minnekään muuttamaan.
Äpy kertoi kuulumisia K:n sukulaisiin liittyen. Asustelevat tuolla meidän kotikodin lähellä, ja olivat sanaparin vaihtaneet. Sukulaiset olivat käyneet kylästelemässä K:n vanhempien luona jossain vaiheessa. Ja voitteko uskoa, että K:n äiti ja isä eivät olleet sanoneet puolta sanaakaan siitä, että me ei K:n kanssa olla enää yhdessä? Kyseessä olivat sentään sisko ja siskon mies. Eikö tuollaiset jutut oman pojan elämästä ole yleensä melko tärkeitä? Come on, se oli sentään kaksi vuotta! Ei sillä, että tämä asia enää olisi mitenkään merkityksellinen, mutta taas kerran tuli todetuksi, ettei mulla ole ollut siellä perheessä minkäänlaista merkitystä. En ikinä tuntenut oloani tervetulleeksi K:n vanhempien luo. En ikinä tahtonut sinne vapaaehtoisesti lähteä kylästelemään. Aina se oli pakkopullaa. Aina se oli yhtä vaikeaa. Ja aikojen kuluessa tiesin kyllä, ettei se tule ikimaailmassa muuttumaan piiruakaan helpommaksi. Teennäisesti ehkä, muttei oikeasti. Not in a million years. Mutta se siitäkin murheesta. Nyt on toisin. Jotenkin kuitenkin tuntuu aika kurjalta, ettei tuollaista oman pojan elämän mullistavaa asiaa voida sitten ääneen sanoa. Tuntuu pahalta jo K:nkin puolesta. En ole mikään tuomitsemaan, mutta on mulla sentään maailman ihanin perhe.
..if I was you, I'd check this out :)
Neljä päivää, kaksi täysin erilaista työpaikkaa. Toisessa halailevat, uudet ja ihanat lapset. Vaippojen vaihtoa, uusista asioista vääntämistä. Toisessa vanhat tutut kasvot - nuoret, joiden kanssa on jo tullut tutuksi. Sinne on aina yhtä helppo mennä. Yksi nuori tosin kaukaa katsellen ei tuntenut minua, vaan kyseli toiselta, josko heille on tullut joku uusi nuori. Toinen herra tuumasi, että "Sehän on Kody. Minä ainaki tunsin Kodyn heti kun katsoin." Päälle sitä hurmaavaa lapsen hymyä, johon mie ihastuinkin heti, kun sen pojan ensimmäistä kertaa tapasin. Voitaisiinko tästä päätellä jotain? Että mie en ikimaailmassa näytä pian 25-vuotiaalta? (No, se ei ollut yllätys eikä mikään. Kind of knew that allready :)) Tai että minun kuuluisi jotenkin näyttää aikuisemmalta ollessani töissä? Piru vie, ei kai sentään. Mie oon just hyvä näin, eikä sitä tarvi mennä minnekään muuttamaan.
Äpy kertoi kuulumisia K:n sukulaisiin liittyen. Asustelevat tuolla meidän kotikodin lähellä, ja olivat sanaparin vaihtaneet. Sukulaiset olivat käyneet kylästelemässä K:n vanhempien luona jossain vaiheessa. Ja voitteko uskoa, että K:n äiti ja isä eivät olleet sanoneet puolta sanaakaan siitä, että me ei K:n kanssa olla enää yhdessä? Kyseessä olivat sentään sisko ja siskon mies. Eikö tuollaiset jutut oman pojan elämästä ole yleensä melko tärkeitä? Come on, se oli sentään kaksi vuotta! Ei sillä, että tämä asia enää olisi mitenkään merkityksellinen, mutta taas kerran tuli todetuksi, ettei mulla ole ollut siellä perheessä minkäänlaista merkitystä. En ikinä tuntenut oloani tervetulleeksi K:n vanhempien luo. En ikinä tahtonut sinne vapaaehtoisesti lähteä kylästelemään. Aina se oli pakkopullaa. Aina se oli yhtä vaikeaa. Ja aikojen kuluessa tiesin kyllä, ettei se tule ikimaailmassa muuttumaan piiruakaan helpommaksi. Teennäisesti ehkä, muttei oikeasti. Not in a million years. Mutta se siitäkin murheesta. Nyt on toisin. Jotenkin kuitenkin tuntuu aika kurjalta, ettei tuollaista oman pojan elämän mullistavaa asiaa voida sitten ääneen sanoa. Tuntuu pahalta jo K:nkin puolesta. En ole mikään tuomitsemaan, mutta on mulla sentään maailman ihanin perhe.
..if I was you, I'd check this out :)
6 comments:
Kiitti darling raksu ihq beibs vinkistä - tulipas löydettyä taas ihanan rouhea miesääni ja lohduttavan, ravistelevan ihanaa jenkkikitararokkia. Mä tykkään, heti menin iTunes Storeen latailemaan. :)
Onnea ja jaksamista töihin! :)
Kyllä se unirytmi lähtee taas siitä palautumaan kohdilleen, kun arjen pyöritys alkaa sujua rutiinilla. Tuommoiset uudet jutut vaikuttaa aina uneen, kumma juttu!
Ja hei, ole tyytyväinen vaan ettet näytä pian kaksvitoselta! :) Mun kohdalla se on aina toisinpäin, mua luullaan aaaaiina vanhemmaksi... Ja se alkaa käydä vähän jo hermoon. Mutta hyvä mieli tuli, kun hain Alkosta siideriä ja kysyivät paperit! (Joo ne tekee sitä vähän kaikille, mutta eks vaan et ne luuli etten ole vielä 18?? ;D)
Jeap. Mukavia ja auringonpaisteisia perjantaitunnelmia sinne!
Pikkuneiti Auruinkoinen.
Hei, eiks ookin? Ihan loistava Chris, uskomattoman äänensä kanssa. Kiva kun tykkäsit :)! Mullekin saa vinkkailla kivaa musiikkia, just so you know :)
Adalmiina.
Thanks babes :)
Totta se on, arki kun saadaan pyörimään rutiinilla, niin ei se töissäkäyminen fyysisesti enää tunnu ollenkaan kurjalta.
Eikö oo hassua, että jotain K-18-juttua ostaessa kysytään papereita :D Joka kesta sitä ihmettelee, että enkai mie sentään voi 17-vuotiaalta näyttää, hei,come on :) Mutta tuon oikeasti ookaan väliä, että nuoremmaksi luulevat. Yleensä kuitenkin baariin pääsee ilman iän tarkistamisia, joten kai sitä sitten näyttää erille, kun vähän näkee asian eteen vaivaa ;)
Auringonpaistetta sullekin muruseni <3
wolf creek on vienyt myös mun yöunet. Karmeeta...Herkkä ystäväni taas kyseisen leffan katsottuaan itki hysteerisenä koko illan. Se elokuva ei tosiaan ole herkkänahkaisille.
No voihan nenä. Mulle tuli nyt noista K:n vanhemmista ihan mun oma äiti mieleen. Se on narsisti pahimmasta päästä eikä yhtään kiinnostunut edes omien lapsiensa asioista, ainakaan usemmiten. Sille lapset on vaan välttämätön paha, jotka on vahingossa tullut pykättyä maailmaan eikä se esimerkiksi koskaan ole muistanut yhdenkään mun kaverin nimeä, vaikka kuinka pitkäaikaisesta ystävyydestä olisi kyse. Sattuuhan se, mutta kun ei sille mitään mahda, niin on pitänyt vaan yrittää sopeutua. Ja voihan olla, ettei K:n vanhempien kohdalla ole kyse narsismista, mutta piti päästä sanomaan.
Mä olen 28 ja multa kysytään paperit vieläkin joskus, kun käyn ostamassa viiniä. Kivaahan se vaan on!
Anonyymi.
Ei ole ei, eikä ainakaan juuri silloin, kun on laittamassa heti leffan perään nukkumaan ja joutuu niiden ajatusten kanssa painimaan. Yh. Mutta hyvä leffahan tuo oli!
Loviisa.
Voi, onpa ikävä kuulla, että K:n vanhemmat muistuttaa sinun äitiä. Ei sillä, että mie sinun äidistä mitään pahaa ajattelisin, tiedäthän :)? On kuitenkin kurjaa nähdä itselle ennen niin rakkaan ihmisen joutuvan tuollaisista vanhemmista kärsimään (Onkohan ihan sentän kärsimisestä kyse? Taidan Hieman liioitella.) Ei, en usko, että K:n vanhempien kohdalla on narsismista kyse. Toisaalta, en ole koskaan heitä oikeastaan tuntenut, joten en voi ollenkaan varmasti sanoa.
Papereita kysellään tosiaan tasaisin väliajoin. Joskus on kausia, kun tiheämpäänkin. Mutta ei tuon oikeastaan ole väliä, ja kai se tosiaan on peräti kivempi niin :)
Post a Comment