Aurinkoisempaa

Pitäisi kai katkaista hiljaisuus edes hetkeksi. Kertoa, että täällä menee oikeastaan aika kivasti. Ei ole paljoa sanottavaa, ei monia lauseita kerrottavana. Vain pieni ajatus blogin suuntaan sairaslomapäivänä. (Kyllä, olen taas flunssassa. Enkä jaksa ymmärtää miten on mahdollista, että olen sairaana noin 12 kertaa vuodessa. Yritän tänään sanoa lääkärisedälle, että ottaisivat verikokeita. Tai edes jotain. Ei tämä tällä tavalla voi jatkua.)

Elämä jatkuu ilman entistä S-rakasta. Ja tuntuu oikealta, hyvältä. Ei varmasti tulekaan aikaa, jolloin en häntä kaipaisi. En toki kokonaisvaltaisesti, mutta pieninä murusina. Meillä oli kaikesta huolimatta niin paljon hyvää, niin paljon kaikkea kaunista. Mutta ratkaisu ei olisi voinut olla oikeampi. Olen tyytyväinen. Ja mikä parasta, olen taas se sama vanha Kody, jota olen kaivannutkin. Jaksan ison osan ajasta hymyillä, olla iloinen, nähdä asioiden valoisat puolet. On niin paljon parempi olla, etten olisi osannut edes odottaa.

Ei tapahdu mitään uutta eikä ihmeellistä. Samaa rataa, sitä josta en välttämättä ihan hirmuisen paljoa nauti. Mutta parhaani teen.

Kuulin, että elämä ei mene hyvin toisaalla. Ja juuri se tässä on, mikä huolettaa. En jaksaisi olla huolesta soikeana, eikä minun oikeastaan kuulukaan. Kunpa olisi vaihtoehtoja ja valta valita. Mutta tämä vie mukanaan.

Joskus unohdan, välillä en muuta mietikään. Olen väsynyt. Välillä kyllästynyt. Aika-ajoin niin yksinäinen etten itsekään usko.

Mutta en aio suunnata muualle kuin kohti niitä onnellisempia hetkiä. Just watch me.

Näin se meni

Täällä mie taas oon. Muuton aikana netti ei siirtynyt ihan yhtä nopeasti kuin kaikki muut. Elossa kuitenkin, en välttämättä elämäni kunnossa, mutta ehkä kuitenkin parempana kuin aiemmin. Tai sitten ei. Välillä kaikki tuntuu menevän jo aavistuksen parempaan suuntaan, välillä taas kaikki on niin väärin kuin vain voi olla. Joka tapauksessa, uusi koti on nyt minun. Käyn töissä, ja edelleen viihdyn. (Tänään oli taas pari niin herttaista hetkeä että :) Luin koko lapsikatraalle kirjaa, kun yksi tytöistä kesken kaiken huikkasi "Kody, sää oot ihana". Toinen silitti ja suukotti poskelle kesken kinttaiden laiton ihanasti hymyillen. Kolmas oli se kaikkein suloisin, "Kody. Sää oot hyvä Kody". En mie itseäni enää sopivammasta paikasta voisi löytää. Ihania halipusi hetkiä ja kullannupuiksi kutsumisia. Ei, en mie koskaan haluaiskaan lähteä täältä teidän luota pois :)) Jumppailen minkä jaksan ja ehdin. Yritän löytää sinkkuelämän ilot, välillä siinä onnistunkin. Rakastan Kullannuppua koko sydämelläni, pientä olin tänään hoitamassa, eikä niinä hetkinä mikään voi olla huonosti.

Mutta mikään ei tunnu olevan oikeasti hyvin. En mie halua olla tämmönen. Jos joku haluaisi ja voisi, niin lähettäisikö mulle pienen hippusen onnellisuutta?

Vuosi 2007 oli ja meni, pieni kertaus tulee tässä, sattuneesta syystä näin hieman vuodenvaihteen jälkeen. Kaikki tuntuu pyörineen ihan täysin ja kokonaan samojen asioiden ympärillä..

Tammikuussa asuin yksin, opettelin taas olemaan itsenäinen. Kaikki kävi kuitenkin yllättävänkin helposti, alkukankeuksien jälkeen pääsin jaloilleni melkoisen pian. Oma teoriani asiaan on, niinkuin ehkä olen joskus maininnutkin, mutta sitä en julkisesti suustani päästä :)

Helmikuussa jo tapasinkin S:n, ja tunteiden kirjo sekä ajatusten uskomaton vuoristorata alkoivat. Kuunteles vaikka:

"En ole varma, jaksanko tällaista. Kaksi ihmistä, joiden on hyvä olla yhdessä. Mutta samalla ne kaksi ihmistä kulkevat niin erissä maailmassa. Erilaisia polkuja pitkin. Välillä polut yhdistyvät, mutta tuntuvat sitten taas jatkavan omaa tietänsä - erkanevat varoittamatta. Vievät taas kauemmaksi. En ole varma, kaipaanko tällaista. Voisin valita helpomman tien. Jatkaa elämääni yksin. Löytäen vielä sen jonkun, joka on tarkoitettu minulle. Mutta voisin myös jatkaa, antaa tunteen viedä. Katsoa. Sillä ne ajat, jolloin kuljetaan samaan suuntaan, niistä ajoista saan paljon. Silloin on hyvä olla."

"Nyt taas tuntuu paremmalle. Ihan oikeasti. Ei mitään näin-mie-olen-päättänyt juttua. Ei sarkasmia. Vain sitä oikeaa tunnetta, kun kaikki tuntuu hyvältä. Hooray for this feeling :)"

"Ikävät ajatukset katosivat, ja sain niiden tilalle jotain paljon kivempaa. Hymyjä ja hyvää oloa. Kädestä pitämistä ja parempaa mieltä. Tunteen siitä, että tässä minun on hyvä olla juuri nyt."

"Kysymysmerkit koskevat nyt sitä, onko S sellainen ihminen, kenen kanssa tahtoisin elämäni jakaa. En tiedä, haluanko antaa itseni ihastua enempää. Jos sitten kuitenkin käy niin, että huomaan kaiken olevan.. väärin. Sitten kun ihastuminen on syvempää, irroittautuminen muuttuu ainakin sata kertaa vaikeammaksi. Silloin kun kaikki on hyvin, niin kaikki todella on hyvin. Niinä hetkinä en epäröi hetkeäkään valintojani. Niinä hetkinä hymyilen, olen onnellinen. ... Toisaalta voisin sanoa nyt heiheit, niistä järkiperäisistä syistä. Toisaalta se on asia, jota viimeiseksi kaipaan. Sydän sanoo, ettei vielä ole aika irrottaa."

Maaliskuussa jouduttiin sanomaan hyvästit ihanalle kaverille, pienen oli aika lähteä pois :'(

"Meidän pieni. Pääsi koirien taivaaseen. Aivan liian yllättäen. Ei tällaista osannut odottaa, ei kai koskaan osaisi. Kukaan ei enää heiluta häntää, ole niin iloinen kun menen kotiin. En enää koskaan saa silittää tuota rakasta pörröturkkia. ... "

Ajatus Turkuun muutosta alkoi ihan toden teolla pyöriä mielessä. Katsoin jo työpaikkojakin, ja ystävän kanssa lyötiin lukkoon päivämäärä vuoden päähän. Sitten me ei enää aiottaisi olla Bisketissä kahvilla, vaan paikka olisi jokin ihan muu.

Huhtikuussa sain kuulla kaksikertaiset vauvauutiset. Toiset olivat maailman ihanimmat, odotetuimmat, onnellisimmat - Isoveli vaimoineen saisivat viimein pienen murusen. Toiset uutiset taas tuntuivat täysin uskomattomilta - K saisi vauvan. Jo nyt, näin pian meidän eron jälkeen.

Kesäkuussa vietin maailman kurjimman syntymäpäivän ikinä. Sweet 25.. Juhannus Kalajoella oli osittain kuitenkin oikeinkin onnistunut. S:n kanssa oli vaikeaa, mutta edelleenkin toivoin että asiat voisivat muuttua.

Elokuussa jätin S:n. Suurkulutin surullisia biisejä, nenäliinoja ja kyyneleitä.

Edestakaisin soutaminen kuitenkin jatkui aina lokakuulle asti, jolloin virallinen piste oli tehtävä. Olin edelleen täysin rikki, sirpaleina. Johanna Kurkelan Marmoritaivas soi ja tuntui syvällä sydämessä.

Tiedän että en ole ainut, jolle tällä tavalla käy,
että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy..
Jos suljen hetkeksi silmät, on kuin kanssas taas olisin.
Vaan kun katson nään aution huoneen..
Tämä ikävä on sellainen, että tällaista kokenut ole en.
Se on syvä ja jotenkin lopullinen.
Se painaa ja sattuu ja puristaa,
mutta kenties joskus on helpompaa.

"Ei meillä olisi voinut olla tulevaisutta, edelleen olen täysin sitä mieltä. Mutta olisin tahtonut nähdä meidät yhdessä vielä, niin kuin hyvinä aikoina. Olisin tahtonut pitää kiinni, olla lähellä. Ottaa vain kaikki ne hyvät asiat päältä, jättää kaiken paskan taakse. Unohtaa sen, mikä satuttaa. Muistaa kaikki hymyt ja suudelmat. Muistaa rakkauden. .. Ei ollut asioita, jotka olisivat muuttuneet. Ei ollut asioita, jotka olisivat unohtuneet. Ei asioita, joiden kulku olisi muuttunut ajan kanssa. Oli vain asioita, joiden merkitystä toinen ei ymmärtänyt. Asioita, jotka satuttivat mutteivät muuttuneet mitenkään."

Marraskuussa pikku Kullannuppu syntyi. Ja me kaikki oltiin siitä hetkestä asti myytyjä, pieni ja niin rakas <3

Joulukuussa muutin kauemmaksi, S:n naapurissa asuminen teki asioista vielä miljoona kertaa vaikeampia, joten puhelu vuokraisännältä olikin lottovoitto. Uusi koti löytyi pian, ja joulukuun lopussa vietinkin viimeisen yöni vanhassa kodissani.

Uuden vuoden vaihtuessa mietittiin vuoden parasta ja huonointa asiaa, ja kolmea asiaa joita tulevalta vuodelta toivoisi. Vuoden tohinan tuloksena seuraavaa..

Paras asia:
S. Ihminen, joka ihmisenä oli kaikkea sitä ja vielä enemmänkin. Olisin voinut nähdä meissä niin paljon, potentiaalia kyllä oli.

Huonoin asia:
S. Mutta se potentiaali ei ollut tarpeeksi, kun kaikki kuitenkin meni niin kuin meni. Ero oli yksi vaikeimmista asioista, jota koskaan olen mennyt läpi. Ei, aika ei ollut pitkä. Mutta kyllä, tunteet oli niin isoja ja todellisia. Tuntuu äärettömän pahalta jättää taakseen ihminen, jonka kanssa edelleenkin tahtoo vanheta.

Toive 1:
Haluaisin olla taas onnellinen, olla oma itseni taas. Tiedättekö miltä tuntuu kun katsoo peiliin ja näkee vain murto-osan siitä, mitä on ennen ollut? Haluaisin taas olla keltainen, nykyisen epämääräisen en-tiedä-minkä sijasta. Mie olin hymyilevä, positiivinen, iloinen ja elämään valoisasti suhtautuva tyttö, ja antaisin paljon jos pääsisin taas sinne takaisin.

Toive 2:
Toivoin löytäväni ihmisen, jonka kanssa näkisin itseni vielä vuosien ja vuosien päästä. Juuri nyt ajatuskin vakavasta suhteesta ahdistaa. Tv:ssä pari juhli 5vuotis-päiväänsä, ja automaattisena reaktiona mieleen tupsahti ajatus "En mie halua tuommoista, miten kukaan jaksaa olla yhden ihmisen kanssa niin pitkään?". Mutta toivoisin löytäväni sen tunteen taas. Että voisin edes ajatella, että ehkä jossain todellakin on joku. Joku jonka kanssa mie voisin itseni nähdä onnellisena.

Toive 3:
Epämääräinen ajatusvirta, ei suoranaista toivetta. Kun kaikki on oikeastaan jo kiteytetty noihin kahteen edelliseen kohtaan. All I want is to be happy again..

Är det här allt som blir så dör jag..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Ta mig till kärlek
ta mig till dans
Ge mig nåt som tar mig någonstans
För jag vill veta om kärlek finns

Jag kommer aldrig att komma tillbaka..

This is it, viimeinen yö tässä kodissa on edessä. Olo on haikea, kuitenkin. Vaikka onkin ollut vaikeaa, on ollut myös niin paljon hyvää ja ihanaa, mistä kaikki tämä muistuttaa. Huomenna suljen oven perässäni viimeistä kertaa. Vaikka matka ei fyysisesti tule pidentymään kuin muutaman sentin, on henkisen etäisyyden määrä vain kasvamassa, kilometrien mittaiseksi. Ja kaikki tämä tuo sen mieleen entistä voimakkaammin..

Kom låt oss ta varandras händer..

..när julen är här.

Niin se joulu oli ja meni. Ei välttämättä ihan virallisesti, mutta huomenna on jo aika palata Ouluun ja ryhtyä muuttajaksi. Ehdottivat jo mulle ammatiksikin tuota muuttomiehen hommaa, kun tuntuu aika tiheään tapahtuvan. Jospa kuitenkin pysyisin vanhassa tutussa, taitaa olla enemmän minun juttu :)

S-huolet eivät ole enää tänään painaneet. Se soitti, on siis hengissä. Numero tallennettu takaisin puhelimeen, ainakin toistaiseksi. Saa nähdä, voidaankohan me ikinä olla oikeasti silti kavereita.

Mutta lopulta kuitenkin olen aika paljon samassa tilanteessa kuin olin viime vuonna tähän samaan aikaan. Mie olin silloinkin eronnut, joskin noin sata x lähempänä joulua, eli olin kai noin sata x pahempana. Ja vaikka jälkeenpäin ajattelenkin minun ja K:n suhteesta aika lailla eri tavalla kuin ajattelin silloin, niin myönnän toki olleeni ihan rikki silloin. Silti nyt tuntuu (edelleen), että olisin menettänyt enemmän. En edes tiedä miksi. Tai tiedänkin, mutten aio niitä näin julkisesti alkaa erittelemään.. A little privacy, vaikkette te melkeis kukaan minua tunnekaan :)

Oli tarkoitus nyt jo jouluaikana laittaa vuoden 2007 koostetta. Vaihderikasta kai, ja hirmuisen nopeaa tuntuu tapahtuneen kaikkea. Uskoisin, että kun sen kaiken kasaan, näen jo paljon selvemmin.. Mutta niin kuin monesti aiemminkin, aika loppui myös tällä kotikäynnillä. Palaan kootun vuoden pariin myöhemmin, mutta tulee se vielä. Mie itse sitä ootan ellei kukaan muu. Tekee hyvää kerrata ja muistella. Nähdä kaikki se, mistä on päässyt eteenpäin. Tai ainakin tulee pian pääsemään.

Joulua hallitsi aika pitkälle meidän pikku Kullannuppu. Voi miten suloinen toinen voi olla? Katsokaa nyt miten se hymyilee. Ihka ensimmäistä kertaa olen reilun kuukauden ikäisen vauvan kanssa saanut nauraa vedet silmissä ja ihan vatsalihakseni kipeiksi asti. Toinen on ihan hassu ja suloinen ja maailman rakkain :)

Lopulta kaikki sujui hirmuisen paljon paremmissa merkeissä kuin olin odottanut. Kyyneleitä kyllä valui poskille paljon. Mutta ei enää tänään, eikä edes aattoiltana. Kun on paljon ihmisiä ja paljon tekemistä, ei ehdi itkeä. Ehtii vain sysäämään syrjään kaiken sen kurjan, siirtämään ajatukset kohti jonnekin aivan erilaisia asioita. (Niinkuin Totta puhuen-peliä, johon on tänä jouluna tutustuttu. Mukavaa hömppää ja samalla omienkin mieltymysten ihmettelemistä.) Joulua mie oon aina ennen rakastanut. Nykyäänkin tykkään toki joulusta, mutta ei mikään tunnu olevan samalla tavalla enää. Kun on yksi jatkuva kyynelten tuoja. Ja toinenkin, joka tosin on kahtena viime vuonna ollut ihan eri ihminen ja osittain eristä syistäkin. Still, I believe in the good, ja varmaankin ensi vuonna mie saan olla sataprosenttisesti onnellinen (Jos sellainen olotila nyt ikinä on mahdollinen. Niin positiivinen miekään en voi olla :)), hymyillä ja nauttia jouluolosta ilman ainuttakaan huolenripettä.

Toivottavasti kaikilla on mennyt joulu ihanasti, ja saan pian teidänkin blogeista lukea ihania, rakkauden täyteisiä joulukertomuksia.


..ja Sinni on tainnut oikeasti kadota jonnekin? Harmitus :(

I don't know if I wanna keep trying to breeth for you

Se olis yötä vaille jouluaatto. Koko päivä on touhuttu menemään, kinkku paistettu ja laatikot tehty valmiiksi. Kaikki on valmista huomista varten. Miten se voi olla jo huomenna? Mutta joulupukki saa tulla, katsomaan meitä ja pikkumiestä. Fiilis on hakusessa, mutta kun on niin monta asiaa, jotka mieltä painavat..

Olen viikon verran taistellut, soittanut ja halunnut jutella. Mutta toinen on päättänyt olla kusipää. Pistää oman elämänsä ihan solmuun. Ja mie sen kun huolehdin. Ja huolehdin ja huolehdin ja.. Voisin toistaa itseäni jatkuvasti, mutta olen kyllästynyt. En jaksa enää, olen väsynyt ja surullinen, helvetin kyllästynyt. Vaikka tiedän, ettei se mitään auta, poistin puhelimesta numeron. Poistin kaikki ne kultaiset viestit. Käytännössä yritin poistaa hyvät muistot siinä kiukkuisessa hetkessä, mutta ei se onnistu. Ja vaikka mie en varmasti halua enää yhtään mitään, en koskaan, niin vituttaa tuollainen käytös. Joulun jälkeen ehkä taas yritän ottaa yhteyttä. En tiedä.

Tiedän kuitenkin sen, että mulla on hyvä olla yksin. Kaikista kyynelistä ja ahdistuksesta huolimatta huomaan hetkellisesti olevani onnellinen. Kaikki on niin erillä tavalla, kaikki on kuitenkin paremmin. Mie sitä paitsi muutan kohta kauemmaksi, ja sekin on jo iso askel henkisessä irtiotossa. Kaikesta huolimatta se oli onnenpotku. Kamppeet kasaan ja menoksi.

Ihanaa jouluoloa teille kaikille. Ja meille myös. Huomenna on niin paljon tekemistä ja ajateltavaa, etten ehdi edes ajatella mitään kurjaa. Hymy huulilla eteenpäin.

Sinnii..

..missä sie oot? Blogilistalta en onnistunut löytämään, enkä Googlen kautta vaikka millaisen hakusanan kirjoitin. Kun en muista sinun blogin nimeä nyt ollenkaan :( Jos vielä täällä minun luona käyt, niin ohjaathan minut oikeaan suuntaan? Olis niin kiva kuulla, miten sulla menee!

Oon mie täällä edelleenkin. Ei vain ole ollut voimia kirjoittaa. Eikä muka aikaakaan. Olen menossa suuren osan ajasta, jotta kaikki menisi ohi kuin vahingossa, huomaamatta. Kiitos kultaiset kommenteista edelliseen itkuvuodatukseen.

Ei asiat oo muuttuneet miksikään. Mutta mie oon alkanu hyväksyä sen, ettei mulla ole mitään vaikutusvaltaa mihinkään. Että minun on vain pakko mennä eteenpäin. Elää omaa elämääni ja yrittää olla vähemmän hyväsydäminenkin kai. En mie edelleenkään tiiä, mutta olen Luojan kiitos mennyt edes sen sentin verran eteenpäin. Senttikin on paljon, vaikka matkaa on edelleen liian pitkästi. Mutta kyllä mie täältä nousen. Menen vielä koko matkan perille asti. Löydän uuden elämän ja uuden onnen. Vielä jonain päivänä.

I'm turning away, I'll face my world on a different day
Something new, anything else that doesn't remind me

I'm turning away, I'm waiting for a brighter day
So learn to fly, nobody tells you how to come down

The Giant Leap ja iki-ihana Sebastian on vieneet sydämen mennessään jo silloin ensihetkestä asti, ja tänäänkin sanat osuvat juuri kohdalleen..

En mie jaksa murehtia koko asiaa juuri nyt. Tänään kun on muutenkin ollut ihan tarpeeksi kurjaa, tyhmä flunssa tuli taas ja vei tytön mennessään. Ja kuten kaikki tietääkin, niin mikä voisi olla sen kurjempaa kuin sairastaa ihan ypöyksin? Vielä pitäisi pari päivää jaksaa vain olla, eikä ahdistua ajatusten kanssa. Vaikka oikeasti vielä kamalampaa on herätä keskellä yötä painajaiseen, sellaiseen oikeasti pelottavaan, jota ei saa mielestään pois. Ei siinä auta vaikka miten rutistaa Eemua kainalossa. Silloin tarvisi lohduttavan kainalon ja jonkun ihanan ihmisen silittämään olon taas turvalliseksi. Rakas sitten sinä oot siinä, silität mun hikistä päätä.. Mutta kaikkeen täytyy tottua. Ei kuitenkaan aina ole kurjaa. Ei edes läheskään koko ajan, vaikka välillä siltä tuntuukin.

Mutta sitä hyvää ja iloista. Pahan mielen karkoittamista tämän piti olla, ei kurjuuden maksimointia..

Först och främst, minusta on tullut täti! Ja mikä ihana poika meitä on tullutkaan ihastuttamaan. Ei voi ymmärtää, miten toinen on niin suloinen ja ihana. Miten voi olla niin pieni, ja saada meidän kaikkien sydämet pakahtumaan. Ja miksi minun flunssa ei jo katoaisi, että pääsisin murusta katsomaan taas pian! Pieni tuhiseva nyytti, mikä voisi olla sen ihanampaa <3

Toisekseen, mie muutan taas.. Adalmiinan blogiin muistan kommentoineeni jossain vaiheessa omasta muuttohalustani, ja oonhan mie siitä ihan avoimesti puhunut muutenkin. Valitellut, että kun tämä ei ollutkaan ihan sellainen kuin toivoin. Että on kuitenkin aika hankalaa päästä eteenpäin elämässä kun se entinen rakas asuu kymmenen metrin päässä. Ja sitten the other day puhelin soi, ja vuokranantaja kertoi että joutuu myymään asunnon. Noh, we had a good five moths or so, aikakin jo siirtyä eteenpäin.. Nauratti vain koko juttu. Uskomatonta. Mutta samalla kaikki tämä voi olla kohtaloa, ja juuri sitä mikä auttaa vielä varmemmin jatkamaan omaa elämää. Välimatka ei varmasti ole pahitteeksi tässä pitkässä prosessissa. Vaikka mie oonkin aika varma, että sitten kun muuttopäivä oikeasti koittaa, se tulee olemaan vaikea askel. Vaikka tästä asunnosta ei koskaan sellaista oikeaa kotia ehtinytkään tulemaan, oli tällä kaikella suuri merkitys minun elämälle. Kun viimeisen kerran suljen oven, voi olla että muutama kyynel vierähtää.. Mutta uusi koti on kiva, minun näköinen vielä enemmän kuin tämä. Ja se on kivalla paikalla, helpottaa kulkemisiakin huomattavasti. Ja jospa se nyt olisi edes hitusen pidempiaikainen kuin nämä kaksi viimeisimpää.

Kolmantena (jokseenkin aika hassuna kyllä täällä muiden asioiden välissä) asiana täytyy mainita muutama sana pojista. On jo iso askel eteenpäin, kun osaan katsoa toisia ihmisiä ihan uudella tavalla. Mie oon siitä tyytyväinen. Nyt siitä virallisesta erosta on kuitenkin kulunut kohta neljä kuukautta, niin ei minusta tämä ole ollenkaan huono aika oikeasti yrittää avata silmiään. Ja mie avasin, pidin näkemästäni. Oli poika, jonka seurassa oli helppoa olla. Liiankin helppoa kai, kaikki sujui kuin oltaisiin tunnettu ikuisuus, vaikka oikeasti sitä kesti vain kaksi viikkoa, jonka aikana ehdittiin nähdä kaksi kertaa :D Mutta ne kaksi kertaa oli niin helppoja ja vaivattomia, etten olisi ikinä sellaista uskonut tapahtuvan ihan uuden ihmisen kanssa. Kävi kuitenkin niin, että poika käyttäytyi kummallisesti, ja jäi minun mieleen pelkkänä kysymysmerkkinä. Tai ehkä kuitenkin jonain suurempanakin - mie nimittäin ymmärsin että mulla on mahdollisuus ihastua, olla iloinen jonkun muun kuin S:n rinnalla. Ja se oli suuri ymmärrys, josta kysymysmerkkipoikaa voi kuitenkin kiittää :) Lisäksi olen saanut kahvi(tmv)-kutsuja, jotka on auttaneet näkemään sinkkuilun hyvätkin puolet. Vapaita poikia kun on edelleen olemassa, ja vielä jonain päivänä miekin löydän sen rakkaan, jonka vieressä painajaisetkaan ei tunnu ollenkaan niin pahalta..

Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone

Here we are again, circles never end
how do I find the perfect fit
there's enough for everyone
but I'm still waiting in line

------

Ja Kirppu hei, kiva kun kävit kommentoimassa, jospa mie nyt löytäisin taas sinun luo? Koneen vaihdoksen yhteydessä meni kaikki ei-Blogilistan kautta seurattavat blogiosoitteetkin hukkaan. Mutta tuohon sinun kysymykseen mulla ei ole mitään vastausta :( En nimittäin ole mikään malliesimerkki asian suhteen. Miekin venytin ja vanutin asiaa vielä päätöksen teon jälkeenkin ihan järjettömän pitkään. Aina oli vielä se yksi kerta kun käyn kylässä ja se viimeinen kerta kun vielä voidaan nukkua vierekkäin. Suo on loputon, mutta toivottavasti jo nyt olen ihan oikeasti päästänyt irti ja osaan jo jättää suhteen taakseni. Mulla tosin lopettamista osittain helpotti tieto siitä, että ei meistä ikinä koskaan olisi voinut mitään tulla, ei pitkällä tähtäimellä, ei vaikka miten paljon molemmat sitä toivottiin. S kun ei sitten ollutkaan sitä mitä luulin hänen olevan. Tai no, oli, mutta ei ihan aina, eikä ihan siinä määrin kuin olisi tarvinnut jotta olisin ollut loppuelämäni onnellinen. Vaikka rakkaus olikin isoa, se ei vain aina riitä.. Kamalan paljon voimia sulle päätöksen teon kanssa. Ei se ole helppoa, ei mistään suunnalta katsottuna. Sitä kun on rakastunut toiseen ja kuvitellut viettävänsä elämän yhdessä, jakavansa kaiken aina sinne loppuun saakka. Mutta sitten kun kaikki romuttuukin, sitä ei tahdo myöntää, ei pysty päästämään irti vaikka ymmärtää ettei mikään koskaan tulisi olemaan niinkuin ennen. Uskoo kuitenkin olevansa onnellinen vielä joskus juuri sen ihmisen kanssa, kenen piti olla se ainoa oikea..

Voi hyvä Luoja sentään.. Mie en jaksa enää.

Huolettaa. Iso möykky rinnassa, joka ei mene pois. Pelottaa, ettei tämä lopu ennen kuin jotain oikeasti kamalaa tapahtuu.

Itkettää. Ja vaikka kyyneleet tulevat, ahdistus ei katoa.

Paha olo jatkuu, eikä katoa ennen kuin tämä kaikki jotenkin saadaan päätökseen.

Miksi mie en voi tehdä mitään?

Töissä menee hyvin. Oon ihan ihastunut jo murusiin, ja kaikki tuntuu toistaiseksi menevän kivasti. Ihanaa silitellä ja halia. Jutella ja hymyillä. Kaikki tuntuu mukavalle, toivottavasti vielä pitkän aikaa! Pikkujoululistakin kun oli listaa seinällä, niin en epäröinyt kahta kertaa laittaa nimeäni sinne. Kaiken kaikkiaan työpoppookin vaikutta. Toivotaan, että kaikki menee jatkossakin juuri niin kivasti, ja vielä kivemmin. Ja hei, oli kivaa kuulla, että haastattelussa asti meitä oli 15, and I was their pick. Yey, niin sitä saadaan iloa pienistäkin asioista. Kun toisella puolella on kaikkea muuta kuin kivaa..

Taas paskaa. Ei se taida loppua koskaan. Sydän huolesta sykkyrällä. Ei jaksaisi. Mutta silti ei muuta tahdokaan, kuin yrittää. Minkä itselleen voi. Kun haluaisi kaiken menevän hyvin, ja kun kaikki meneekin todellisuudessa aivan jotenkin muuten. Päin vittua.

It's a new life..

Jumpat aloitettu, ja tytöllä särkee lihaksia. Juuri tätä kaipasinkin. Feels good!

Huomenna sitten alkaa uudet työt. En ole antanut itseni ajatella vielä koko asiaa. Olisikohan jo aika? Pitää kuitenkin laittaa kaikki valmiiksi vielä illan aikana. Ja siitä se lähtee. Uudet kasvot, lapset vanhempineen ja uudet työkaverit. Ensimmäiset päivät ovat aina jänniä. Lapset varmastikin on ihania, ei kai siitä ole epäilystäkään :) Mutta kaikki muu on vielä kysymysmerkkiä. Hyvillä mielin kuitenkin kohti uusia haasteita. Toivotaan, että viihdyn ja minusta pidetään :)

I'll tell you guys all about it! 'Till then, peukut pystyyn :)

Sadas

Niin on tämän uudenkin kodin kanssa taitettu matkaa jo sadan tekstin verran. Ei se ole ihan vähän, kiitos teille jotka olette jaksaneet matkassa pysyä :) Muutamia hajanaisia asioita pyörii tänään päässäni, yritetään jäsennellä niitä hetken aikaa.

Entiset?
Kävin nostalgioimassa vanhan kodin puolella. Enkä tunnistanut enää itseäni niistä lauseista. Hassua, miten sitä on ollut niin rakastunut ja onnellinen, eikä enää edes muista.. Luin rivejä, ja lähinnä hymähtelin. Kun en mie muista tuollaisia asioita. Muistan toki tapahtuneen, mutta en niitä tunteita, joita tapahtuneet ovat mukanaan tuoneet. Onko se normaalia? Miten sellaisten asioiden yleensä käy? Jäävätkö vanhat suhteet yleensä muistoihin onnellisina hetkinä, joita ei koskaan enää saa takaisin? Vai ehkä vain hetkinä, joita on elänyt? Hetkinä, jotka eivät enää jälkikäteen aiheuta ollenkaan kaipausta, eivätkä edes oikeasti onnellisia muistikuvia?

En ole varma, mitä tästä ajatella. Sillä haluaisin muistaa kaiken sen vieläkin. Muistaa sen ensirakkauden tunteen. Ei sillä, että kaipaisin sinne. Vaan juuri siksi, että ne tunteet on kuitenkin mitä ilmeisimmin olleet vahvoja, muistamisen arvoisia. Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes yrittämällä enää pääse niihin vanhoihin ajatuksiin takaisin. Siihen, kun on ollut siirappinen ja tylsä. Miltä se tuntui?

Totta kai muistan tunteet S:n kanssa, eiväthän ne edes ole vielä kokonaan kadonnet. Ovat tuoreina muistoissa. Osittain olemassa edelleen. En mie ole unohtanut, miltä tuntuu olla vieressä. Nauraa ja olla onnellinen. Enkä mie niitä hyviä asioita haluaisi ikinä unohtaakaan. Mutta käykö näillekin muistoille ajan kanssa samalla tavalla kuin muistoille K:n kanssa on käynyt?

Kummallista on sekin, etten enää tiedä K:n elämästä käytännössä mitään. Mie aina toivoin, että me voitaisiin joskus soitella vielä eron jälkeenkin. Mutta en kehtaa sitä väkisin tehdä, kun itse K:sta ei ikinä kuulu mitään. Haluaisin kuulla, onko vauva jo syntynyt. Miten elämä muuten on mennyt eteenpäin. Viime puhelusta on jo aikaa. Silloin ainakin tuntui mukavalta kuulla tuttua ääntä. Ei häivähdystä ikävästä, ei kaipuuta menneeseen aikaan. Vain sen tutun ihmisen ääni, tutun ihmisen kuulumiset. Ihminen, joka on ollut se paita kahden vuoden ajan, eikä nyt enää mitään. Surullista, että asiat menevät niin. Mutta niin kai se käy suurimmalla osalla? Onko se joku kirjoittamaton sääntö? Vai eikö vain enää uuden suhteen alkaessa kuulu enää soittaa entiselle? Miksi?

Toisaalta millään tällä ei ole merkitystä. Jostain vain eksyin vanhan blogini sivuille, ja taas pieni analysoinnin paikka. Ei ole olemassa asiaa, joka olisi liian pieni puhkipohdittavaksi :)

Kodymainen koti?
Eilen mie laitoin taas kotia vähän uuteen kuntoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa näyttämään kodilta. Minun näköiseltä. Kun vielä tuon yhden nurkkauksen saisin kuntoon, niin siinä se sitten olisi. Mutta kun ei täällä ole tarpeeksi säilytystilaa, jotta saisin kaiken mahtumaan. On vain odotettava, että kotiväki tulisi käymään. Veisivät samalla ylimääräisen pois. Miksei näihin vähän vanhempiin asuntoihin ole yleensä muistettu rakentaa tarpeeksi säilytystilaa?

Ja nyt voisi jo olla aika taas yrittää tehdä se valokuvameemi. Minneköhän se unohtui silloin aikaa sitten? Mie voisin kaivaa tuolta kauempaa esille ne asiat, joista te ootte kuvia tahtoneet nähdä. Olisiko jotain muutakin ehkä? Ajatuksia otetaan vastaan :) Eli jos joku tahtoisi nähdä minun kodistani jonkun tietyn paikan/asian/esineen, niin mielelläni koittaisin sellaisesta valokuvan napata ja laittaa tänne blogiin esille. Vähän vaihtelua tähän ainaiseen diibadaabaan. Vaikka tuskin tuo minnekään erilaiseen kategoriaan päätyisi :D Still, let's give it a shot.

Hukka vai SATS?
Olen menossa tänään tutustumaan toiseen niistä liikuntakeskuksista. Hukka on heti alkuunsa saanut suuremman suosion, sillä sieltä todellakin otettiin henkilökohtaisesti yhteyttä, eikä lähtetetty mitään yleissähköpostia. Henkilökohtainen palvelu on paljon enemmän, kuin massaposti. Mutta on vielä miinuksia, joihin kuuluu muun muassa sen henkilökohtaisen kuntosaliohjelman maksullisuus. SATSissa se kun tehtäisiin ilmaiseksi ja vielä päivityksineen tasaisin väliajoin. Mie nyt tosiaan teen tämän päätöksen tarkasti, sillä mie kun en mikään aktiiviliikkuja ole ollut, niin nyt sitten täytyy hoitaa se täydellinen paketti, jotta into ei missään tapauksessa hiivu. Kun mie haluan, että tämä onnistuu. Että tästä saisi nyt itselleen sen tarvittavan motivaation, jossa liikutaan monta kertaa viikossa. Nyt kun mulla on pidemmäksi aikaa tiedossa se työpaikka, niin olisi varaa maksaa kuukausittain tietty summa. Ja kun aloitan taas pitkästä aikaa päivätyön, niin aikataulujenkin pitäisi antaa hyvin periksi. Ei enää mitään turhia aikomuksia ja lupauksia itselle. Ei enää typeriä tekosyitä sille, miksi en mennytkään. Kun vain löydän sen itselleni sopivan tavan liikkua, niin kyllä se tästä. Ja kun siitä kerran maksaa, on aika epätodennäköistä jäädä kotiin. Eikö? Potkikaahan minua eteenpäin, jos alan lipsumaan tästä! Thänks :)

Uusi työ
This is it. Vielä kaksi päivää, ja sanon heipat nuorisolle. Siirryn taas siihen maailmaan, jossa valmistumiseni jälkeen aloitinkin. Minusta tulee taas päiväkodintäti :) Oikeasti oon niin oottanut, että pääsen taas tekemään töitä pikkulasten kanssa. Osa minusta nyt kuitenkin on haikeana, ei haluaisi silti sanoa heiheitä nykyisessä paikassa. Mutta on tehtävä valintoja. Pakko ajatella omaa tulevaisuutta, ja pakko saada maksettua laskut. Kieltämättä vähän jännittää, mutta hyvä siitä tulee. Tuleehan? Mutta ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, oli kyse mistä tahansa. Täytyy vain muistaa, että minut on kuitenkin valittu hakijoiden joukosta, joten täytyihän minusta välittyä jotain potentiaalia, jotain mitä he halusivat päiväkotiinsa. Kyllä mie pärjään :)

Samma känsla, samma mening. Aldrig tänka tillbaks.

Juuri nyt on menossa ne hetket, kun jotain täytyisi saada aikaiseksi. Mutta juuri nyt on myös se hetki, kun ei ole oikea päivä laittaa päätänsä ulos kuin sen pienen hetken ajaksi. Kun on sairaslomalla, ei voi oikein tehdö mitään. Mutta kuitenkin juuri silloin olisi tarmoa ja tahtoa tehdä ja saada aikaan. On täytynyt tyytyä leffojen katseluun, netissä surffailuun ja kaikkien suunnitelmien tekemiseen, joka sitten parannuttuani toteutan.

En osaa valita, kumman kuntosalijäsenyyden valitsen. Olen katsellut netistä, ja toinen on kyllä voiton puolella. Mutta täytyy käydä tutustumiskierroksilla ennen päätöksen tekemistä. This will be the first time. Ja seura kelpaisi kyllä. Anyone up for it :D?

Pitäisi käydä allekirjoittamassa uusi työsopimus ja tutustua uuteen työpaikkaan. En tiedä paikasta käytännössä mitään vielä. Mielenkiinnolla odotan. Toivottavasti se on kuitenkin kivempi kuin se toinen, mistä olisin myös yhtäkkiä saanut töitä. Aavistuksen verran kyllä harmitti, kun puhelu tänään tuli. Miksi kaikki työt aina ovat tarjolla samaan aikaan? Vähän harmittaa kyllä nykypaikastakin lähteä, mutta tulevaisuus täytyy turvata, ja valita se varmempi vaihtoehto.

Taulut odottavat edelleen seinälle pääsyä. En vain osaa valita niille paikkoja.. Kun haluan, että koti näyttää sitten oikeasti kivalta, niin en halua tehdä liian pikaisia päätöksiä. Niinpä olen uskomattoman saamaton, ja siirrän naulaamista aina jollain syyllä. Haluan että koti näyttäisi jo kodilta! Mutta parempi pysyä hiljaa niin kauan, että edes yritän tehdä asialle jotain.

Pieni sekava ajatustenpurkaus. Tuli kutsu naapuriin syömään. Kyllä, juuri sinne naapuriin jossa käydään ihan vain ja ainoastaan naapurin ominaisuudessa. Pois kaikki ajatukset menneestä. Kaveruuden onnistumista ihmetellään vielä..

Dom säger det är nåt med mitt huvud

Hirmuisen paljon tapahtuu, ja sitten taas ei yhtikäs mitään. Mie oon koittanut nyt nauttia tästä uudesta sivusta, jonka oon elämässäni kääntänyt. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tänään on yksi niitä huonompia päiviä. Päiviä, kun on vain pirun yksinäinen olo. On kamala kaipuu jotain, eikä itsekään oikein tiedä mitä. Ahdistaa kaikki. (Paitsi ne muutamat lumihiutaleet jotka aiemmin satoivat maahan. Ihan spontaanisti hymyilin kun menin käymään ulkona, kovin lämmin tunne tuli. Lumi kyllä näytti katoavan ythä pian kuin tulikin, mutta oli siitä iloa, niitä elämän pieniä hetkiä :)) Ei haluaisi olla yksin, mutta ei jaksanut mennäkään mihinkään.

Nyt pieni hetki aikaa purkaa ajatuksia ennen kuin valitsen jonkun leffan, josta yritän löytää itselleni hyvää mieltä ennen nukkumaan menoa.

Tapasin pojan, jonka kanssa vietin hetken aikaa. Mutta se kaikki kävi heti alkuunsa liian ahdistavaksi. Totta kai on mukavaa kuulla olevansa niin kaunis ja niin ihana, mutta joskus liika on liikaa. Ainakin silloin, kun ei edes tunneta. Vaikka olisi miten ihastunut, kaikkea ei silti kannata sanoa ääneen. Mie kun halusin vain viettää hetken aikaa, katsoa ihan rauhassa ja tutustua. En antaa yhtä ainoatakaan lupausta edes siitä, että olisin valmis katsomaan mihin kaikki voisi johtaa. Ja sitten toinen tulee ja sanoo liikaa. Ei semmoista, en halua! Ahdistus tulee ja valtaa, ja mie muutun kylmäksi. En enää sano montaa sanaa, pyydän vain kauniisti josko minut voitaisiin viedä kotiin. Ja sitten kun sanon ajatukseni ääneen, ollaan ihan hämmästyneitä. On ehkä herttaista, että ihminen noin pian ottaa minut kuin omakseen, mutta juuri se ajoi minut pois. Ilman että edes tunnen ihmistä.

Lisäksi oli perjantai-ilta, joka näytti ettei meillä edes klikannut. Oikeasti, kuka lähtee kaksin käymään jossain siiderillä, eikä sitten puhu käytännössä yhtään mitään. Ja väittää vielä ettei se häiritse, vaan on niin helppoa olla minun kanssa. Perkele, sanon mie. Kummallisia tapaamisia, jotka kohteliaasti olen jättänyt heti alkuunsa taakseni.

Syynä se, etten vielä ole valmis. Onko kiltimpää syyttää omaa vasta päättynyttä suhdetta, vai sanoa ettei ihminen yksinkertaisesti ole sellainen, jonka kanssa haluaisi enää kovinkaan montaa hetkeä viettää? (Vaikka molemmat syyt ovatkin tosia.) Pahoittaahan toisen mielen kuitenkin tavalla tai toisella. Olisiko silloin kohteliasta kuitenkin sanoa suoraan ajatukset? Älä ole seuraavan kerran noin omistava, vaan odota jonkin aikaa ennen kuin hukutat tytön kehuihin. Keksi vaikka väkisin jotain sanomista; typerätkin, mielenkiinnottomilta tuntuvat asiat pelastavat paljon. Ei voi olettaa, että toinen ihminen hoitaa suurimman osan puhumisesta ja sen sitten voi kuitata sillä, kun on niin helppoa vain olla, ettei sanoja tarvita. Ei haittaa jos olet ujo, eikä sinun tarvi koko aikaa puhua, mutta yrittäisit edes vähän enemmän. Edes silloin, kun istutte kaksin naapuripubin pöydässä. Ja totta, sinussa on myös paljon kivaa. Joku tyttö vielä saa sinusta ihanan miehen, mutta se joku en ole mie. En, vaikka sinusta nyt siltä tuntuisikin.

Huh.

Tulee huono omatunto. En mie saisi näin sanoa, not in public. Ei tämä oo oikeasti yhtään minun tapaista, ja voi olla että poistan kaiken heti huomisen koittaessa.. Mutta kun nyt oli pakko. Jotenkin vain niin ahdisti. Oli hankala olla. Jotenkin sellainen olo, että on nyt toiselle tehnyt jotain todella kurjaa kun ei olekaan mennyt illalla katsomaan leffaa niinkuin soviittiin. Minun vakiokorva on liian kaukana, jotta purkamisen voisi suorittaa. Come back, girl! Enkä juuri tänään ole jaksanut oikein kenellekään muullekaan vuodattaa, kuten jo sanottu, mie oon ollu maailman epäsosiaalisin tyttö tänään.

Sain ihmeellisimmän, odottamattomimman viestin jonkin aikaa sitten. I'm speechless. Vaikka en olekaan surullinen, olen yksi kysymysmerkki tuon asian suhteen. Hämmentävä lause, joka ei kuitenkaan muuta minun elämääni suuntaan eikä toiseen.

Taidan sittenkin jättää leffan väliin, ja kömpiä peiton alle jonkun kirjan kanssa. En ole lukenut moneen viikkoon, vaikka juuri yksinolo on parasta aikaa sellaiselle. Kivaa :)

Kurkistus menneeseen, toiveita tulevasta

Miekin nyt oman korteni kannan kekoon, ja teen meemin jota monessa blogissa on käyty läpi. Jatkakoon kuka tahtoo, mie mielellään näitä lukisin enemmänkin :)

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Ihastuin poikiin, useasti mutten kovinkaan palavasti. En ollut koskaan seurustellut, vain tavannut poikia kaupungilla, ja pari kertaa saanut luokkasormuksen omakseni. Sellaisessa rytinässä omanikin jäi jonnekin, pojalle jonka kasvoja tai nimeä en enää muista.

2. Olin yhdeksännellä luokalla, ja luokkamme oli ensimmäinen pienestä koulustamme, joka hetken päästä lähtisi maailmalle.

3. Olin aloittanut tupakoimsen, värjännyt hiukseni mustaksi, juonut salaa alkoholia kaupungilla saaden sitä käsiini milloin mistäkin. Kävi myös selville etten ollutkaan enkeli. Aiheutin äidille enemmän tuskaa kuin olisin koskaan arvannut.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Asuin Turussa. Ihan vahingossa muutin entisen lapsuudenystäväni naapuriin, minkä kautta ystävyytemme taas kukoisti. Maailma on pieni, ja silloin se oli pelkästään ihana asia.

2. Kävin kotipuolessa usein, pitkästä matkasta huolimatta. Kotona odottivat kaikki ne rakkaat ystävät, joiden kanssa oltiin yhdessä kasvettu aikuisemmiksi, enkä vain osannut sopeutua arkeen ilman heitä.

3. Opiskelujani suoritin ruotsin kielellä, ja kerran jopa luin tenttiin tanskan kielistä kirjaa. Solussani asuin vaihto-oppilaan kanssa, joten kotikielenä oli englanti. Kielikylpy, jonka aloitin jo ekaluokkalaisena, jatkui siis edelleen.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2004:

1. Elin sinkkuna, edelleenkään en ollut oikeasti seurustellut kenenkään kanssa. Nautin elämästäni sellaisena kuin se oli, enkä ikinä olisi uskonut, että pian tulisin tapaamaan K:n, jonka kanssa lopulta seurustelisin kaksi vuotta ja menisin jopa kihloihin.

2. Olin muuttanut takaisin kohti pohjoisempaa, lähemmäksi kotia. Oulussa asuin yhdessä rakkaan ystäväni kanssa, pienessä asunnossa kodikkaalla paikalla melkein kaupungin keskustassa, mutta silti ikkunasta avautui näkymä veden äärelle.

3. Vietin suurimman osan viikonlopuistani Kaarlessa tai 45:ssa.

Vuosi sitten, vuonna 2006:

1. Elin vielä parisuhteessa K:n kanssa, tietämättömänä siitä, että pian yhteinen tiemme katkeaisi kuin seinään, täysin varoittamatta ja kai jopa omasta sinisilmäisyydestänikin johtuen täysin yllättäen.

2. Olin ollut pian vuoden töissä paikassa, jonka lapset olivat jääneet sydämeeni pysyvän jäljen, mutta jonka ihmisten työmoraalissa olisi usein ollut parantamisen varaa.

3. Hain pian uutta työpaikkaa, jonka sainkin vakituisena, mutta jonne jostain syystä en ole valintani jälkeen astunut kuin kaksi kertaa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Tapasin S:n, ihastuin ja rakastuin. Olin onnellinen, mutta lopulta onneton. En pystynyt hyväksymään asioita, eikä S nähnyt tarvetta muuttua. Peli oli pakko puhaltaa poikki, vaikka en millään olisi sitä toivonut.

2. Olen tehnyt töitä monessa paikassa, pätkätyöläisen arkea eläen. Olen saanut koeajalla potkut yhdestä paikasta. Toisaalta olen saanut työtodistuksen jossa minun kerrotaan osoittaneen "kiitettävää ammattitaitoa", ja nykyisessä paikassani olen saanut paljon kehuja, joissa tulevienkin sijaisten toivotaan olevan minunlaisia. Sain sijaisuuden (josta en ole edes musitanut iloita kaiken tämän keskellä), joka alkaa parin viikon päästä. Ja sitten mie taas teen päivätyötä, palaan takaisin normaalirytmiin normaali-ihmisten tapaan :)

3. Olen ollut alkuvuodesta onneton, löytänyt onnen, ja nyt taas eron jälkeen olen ollut kaikkea muuta kuin tahtoisin olla. Pikku hiljaa on kuitenkin alkanut tuntumaan paremmalta, ja hymy on alkanut palaamaan kasvoille hiukan useammin. Onnellisuuteen tosin on vielä matkaa, mutta askel askeleelta suunta on kohti aurinkoa.

Eilen:

1. Olin pitkästä aikaa vapaalla, päivä ilman krapulaa tai muuta ylimääräistä. Sain siivottua ja katsottua Catch and release-leffan, joka oli juuri sopivaa hömppää mielialaa kohottamaan.

2. Menin Pikkumiestä vastaan asemalle, herra tuli tänne aiemmin viikolla olleiden 14-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Pikkumies ei olekaan enää niin pieni, jopa pituudessa mennyt siskon ohi.

3. Ostin Lostin toisen kauden dvd-boksin, kun niitä olikin ilmestynty halvalla Citymarkettiin. Oh the joy :)

Tänään:

1. Olen herännyt Pikkumiehen vierestä, katsellut toisen unta ja aamuista hymyä. Pysy aina pikkuveljenä <3

2. Laitan itseni kaupunkikuntoon, ja suuntaan Pikkumiehen kanssa kohti kaupunkia. Synttärilahjan ostoa sekä kiertelyä tiedossa. Lisäksi Pikkumies tahtoisi skeittaamaan, ja siksi aikaa minun täytyy keksiä itselleni tekemistä parkin laitamilla.

3. Illalla Pikkumies menee Isoveljen ja vaimon luo, ja mie suuntaan kohti siiderilaseja. Joko katsomaan peliä tai olemaan muuten vain, joka tapauksessa ystävien kanssa. It should be fun :)

Huomenna:

1. Herään mitä luultavimmin aavistuksen krapulaisena, mutta kuitenkin täytyy olla reipas jotta jaksan liikkua, ja Pikkumies tulee nähtyä ennen kuin suuntaa taas kohti kotia.

2. Nautin sunnuntaista tekemättä mitään ihmeellistä.

3. Menen ajoissa nukkumaan, jotta jaksan taas maanantaina herätä töihin.

Ensi vuonna:

1. Olen toivottavasti pitänyt työpaikastani äärettömän paljon, ja viihdyn siellä edelleen.

2. Tulevaisuus on jokseenkin selvä, edes joltain osin, ja ehkä olisin suuntaamassa askeleeni kohti Turkua.

3. Olen taas onnellinen, hymyilevä ja tyytyväinen elämääni. Ja kun joku miettii, mikä väri minua kuvaisi, se joku valitsisi taas keltaisen.

Olet poissa viereltäni..

..muttet sydämestäin milloinkaan.

En voinut odottaa enää. Nyt on pienet hyvästit sanottu. Hyvästit meille sellaisina kuin ennen olimme. Toivottavasti ei hyvästejä ystävyydelle. En ollut varma siitä, mitä halusin kuulla. En tiennyt, mikä olisi ollut helpompaa. Ei meillä olisi voinut olla tulevaisutta, edelleen olen täysin sitä mieltä. Mutta olisin tahtonut nähdä meidät yhdessä vielä, niin kuin hyvinä aikoina. Olisin tahtonut pitää kiinni, olla lähellä. Ottaa vain kaikki ne hyvät asiat päältä, jättää kaiken paskan taakse. Unohtaa sen, mikä satuttaa. Muistaa kaikki hymyt ja suudelmat. Muistaa rakkauden.

Mutta kun ei voi ottaa vain osaa paketista. On otettava kaikki tai ei mitään. Ja tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto oli ei mitään.

Ei ollut asioita, jotka olisivat muuttuneet. Ei ollut asioita, jotka olisivat unohtuneet. Ei asioita, joiden kulku olisi muuttunut ajan kanssa. Oli vain asioita, joiden merkitystä toinen ei ymmärtänyt. Asioita, jotka satuttivat mutteivät muuttuneet mitenkään.

Biisi soi tauotta Youtubelta sekä mp3:sta. Jos mie olisin osannut, olisin voinut kirjoittaa Over Youn sanat. Musiikki tekee ihmeitä.

I'm slowly getting closure
I guess it's really over
I'm finally getting better

Jag låter tiden ta mig framåt

Kyllä se on nyt tässä. Virallisesti ohi. No more. Ei enää miettimistä siitä, ollaanko vai eikö olla. Ei enää öitä yhdessä. Ei enää mitään. Ainakaan tällä hetkellä mie en oo suosikki-ihminen, kaikkea muuta. Saa nähdä miten kauan tätä kestää, vai onko tämä nyt ihan oikeasti ja kokonaan tätä. En tiedä, mitä S kuvittelee tapahtuneen, muttei mitään hyvää ainakaan. Mie oon sitten kuin ilmaa, eikä minusta oikein jakseta piitata juuri nyt. Ansaittua. Mutta ei kivaa, että ei anneta mahdollisuutta kertoa asioiden oikeaa laitaa. Vaikka mitä se nyt muuttaisikaan. Det som har hänt, har hänt. Ja vaikkei se ollutkaan oikeasti mitään, oli se silti liikaa.

Tämä kai oli se viimeinen pisara, jota periaatteessa on odotettukin. Ollaan roikuttu toisissamme tietäen ettei yhteistä tulevaisuutta koskaan enää tule olemaan. Ei kaiken sen jälkeen. On vain ollut niin vaikeaa päästää irti, vaikka juuri se olisi pitänyt tehdä.

Nyt alkaa uusi elämä. Saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

Olisi leffa-kutsuja. Olisi kivan oloisia ihmisiä, joihin periaatteessa olisi mukava tutustua. Muttei liian aikaisin. Entä jos sitten kävisikin niin, että olisi oikeasti mukavaa? Tässä vaiheessa olennaista olisi opetella olemaan yksin. Virallisesti olen eronnut jo pian kaksi kuukautta sitten (Gud, har det verkligen gått så länge?), ja eroprosessia on käyty läpi siitä lähtien. On ollut paljon yksinäisiä öitä. On ollut paljon kyyneliä. On ollut paljon epätoivoa ja surullisia hetkiä. On ollut toive siitä, että ehkä sittenkin. Mutta samalla varmuus siitä, ettei enää koskaan.

Harmittaa vain niin pirusti, kun toinen voi luulla ihan mitä tahansa, enkä mie oikeasti koskaan olisi tehnyt mitään sellaista..

There's nothing to feel good about here

Lauantai-illan iloja parhaimmillaan.. Helvetti. Joskus vielä, joskus vielä piankin. Mie oon vielä onnellinen.

Arokettu on saanut minut ajattelemaan. Vai mitä mieltä olette tästä? Neidin kannattaa varoa, mie saatan vielä ilmaantua sinne kuuntelemaan lisää fiksuja ajatuksia :)

Illalla nukkumaan laittaessa on paha mieli. Aamulla herätessä itkettää. Hymyä huulilla kaipaan kovasti, sellainen mie oon ruukannut olla. Ei tämä ole ollenkaan minun tapaista. Ei ollenkaan sellainen olotila, johon olen elämäni aikana tottunut. Haluaisin hymyillä, olla kuin ennenkin. Kyyneleet pyrkivät ulos aivan liian usein. En mie haluaisi tällaista. En jaksaisi. Kaikkea muuta seuraaviin päiviin, jooko?