Voi hyvä Luoja sentään.. Mie en jaksa enää.

Huolettaa. Iso möykky rinnassa, joka ei mene pois. Pelottaa, ettei tämä lopu ennen kuin jotain oikeasti kamalaa tapahtuu.

Itkettää. Ja vaikka kyyneleet tulevat, ahdistus ei katoa.

Paha olo jatkuu, eikä katoa ennen kuin tämä kaikki jotenkin saadaan päätökseen.

Miksi mie en voi tehdä mitään?

Töissä menee hyvin. Oon ihan ihastunut jo murusiin, ja kaikki tuntuu toistaiseksi menevän kivasti. Ihanaa silitellä ja halia. Jutella ja hymyillä. Kaikki tuntuu mukavalle, toivottavasti vielä pitkän aikaa! Pikkujoululistakin kun oli listaa seinällä, niin en epäröinyt kahta kertaa laittaa nimeäni sinne. Kaiken kaikkiaan työpoppookin vaikutta. Toivotaan, että kaikki menee jatkossakin juuri niin kivasti, ja vielä kivemmin. Ja hei, oli kivaa kuulla, että haastattelussa asti meitä oli 15, and I was their pick. Yey, niin sitä saadaan iloa pienistäkin asioista. Kun toisella puolella on kaikkea muuta kuin kivaa..

Taas paskaa. Ei se taida loppua koskaan. Sydän huolesta sykkyrällä. Ei jaksaisi. Mutta silti ei muuta tahdokaan, kuin yrittää. Minkä itselleen voi. Kun haluaisi kaiken menevän hyvin, ja kun kaikki meneekin todellisuudessa aivan jotenkin muuten. Päin vittua.

It's a new life..

Jumpat aloitettu, ja tytöllä särkee lihaksia. Juuri tätä kaipasinkin. Feels good!

Huomenna sitten alkaa uudet työt. En ole antanut itseni ajatella vielä koko asiaa. Olisikohan jo aika? Pitää kuitenkin laittaa kaikki valmiiksi vielä illan aikana. Ja siitä se lähtee. Uudet kasvot, lapset vanhempineen ja uudet työkaverit. Ensimmäiset päivät ovat aina jänniä. Lapset varmastikin on ihania, ei kai siitä ole epäilystäkään :) Mutta kaikki muu on vielä kysymysmerkkiä. Hyvillä mielin kuitenkin kohti uusia haasteita. Toivotaan, että viihdyn ja minusta pidetään :)

I'll tell you guys all about it! 'Till then, peukut pystyyn :)

Sadas

Niin on tämän uudenkin kodin kanssa taitettu matkaa jo sadan tekstin verran. Ei se ole ihan vähän, kiitos teille jotka olette jaksaneet matkassa pysyä :) Muutamia hajanaisia asioita pyörii tänään päässäni, yritetään jäsennellä niitä hetken aikaa.

Entiset?
Kävin nostalgioimassa vanhan kodin puolella. Enkä tunnistanut enää itseäni niistä lauseista. Hassua, miten sitä on ollut niin rakastunut ja onnellinen, eikä enää edes muista.. Luin rivejä, ja lähinnä hymähtelin. Kun en mie muista tuollaisia asioita. Muistan toki tapahtuneen, mutta en niitä tunteita, joita tapahtuneet ovat mukanaan tuoneet. Onko se normaalia? Miten sellaisten asioiden yleensä käy? Jäävätkö vanhat suhteet yleensä muistoihin onnellisina hetkinä, joita ei koskaan enää saa takaisin? Vai ehkä vain hetkinä, joita on elänyt? Hetkinä, jotka eivät enää jälkikäteen aiheuta ollenkaan kaipausta, eivätkä edes oikeasti onnellisia muistikuvia?

En ole varma, mitä tästä ajatella. Sillä haluaisin muistaa kaiken sen vieläkin. Muistaa sen ensirakkauden tunteen. Ei sillä, että kaipaisin sinne. Vaan juuri siksi, että ne tunteet on kuitenkin mitä ilmeisimmin olleet vahvoja, muistamisen arvoisia. Tuntuu kurjalta huomata, ettei edes yrittämällä enää pääse niihin vanhoihin ajatuksiin takaisin. Siihen, kun on ollut siirappinen ja tylsä. Miltä se tuntui?

Totta kai muistan tunteet S:n kanssa, eiväthän ne edes ole vielä kokonaan kadonnet. Ovat tuoreina muistoissa. Osittain olemassa edelleen. En mie ole unohtanut, miltä tuntuu olla vieressä. Nauraa ja olla onnellinen. Enkä mie niitä hyviä asioita haluaisi ikinä unohtaakaan. Mutta käykö näillekin muistoille ajan kanssa samalla tavalla kuin muistoille K:n kanssa on käynyt?

Kummallista on sekin, etten enää tiedä K:n elämästä käytännössä mitään. Mie aina toivoin, että me voitaisiin joskus soitella vielä eron jälkeenkin. Mutta en kehtaa sitä väkisin tehdä, kun itse K:sta ei ikinä kuulu mitään. Haluaisin kuulla, onko vauva jo syntynyt. Miten elämä muuten on mennyt eteenpäin. Viime puhelusta on jo aikaa. Silloin ainakin tuntui mukavalta kuulla tuttua ääntä. Ei häivähdystä ikävästä, ei kaipuuta menneeseen aikaan. Vain sen tutun ihmisen ääni, tutun ihmisen kuulumiset. Ihminen, joka on ollut se paita kahden vuoden ajan, eikä nyt enää mitään. Surullista, että asiat menevät niin. Mutta niin kai se käy suurimmalla osalla? Onko se joku kirjoittamaton sääntö? Vai eikö vain enää uuden suhteen alkaessa kuulu enää soittaa entiselle? Miksi?

Toisaalta millään tällä ei ole merkitystä. Jostain vain eksyin vanhan blogini sivuille, ja taas pieni analysoinnin paikka. Ei ole olemassa asiaa, joka olisi liian pieni puhkipohdittavaksi :)

Kodymainen koti?
Eilen mie laitoin taas kotia vähän uuteen kuntoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa näyttämään kodilta. Minun näköiseltä. Kun vielä tuon yhden nurkkauksen saisin kuntoon, niin siinä se sitten olisi. Mutta kun ei täällä ole tarpeeksi säilytystilaa, jotta saisin kaiken mahtumaan. On vain odotettava, että kotiväki tulisi käymään. Veisivät samalla ylimääräisen pois. Miksei näihin vähän vanhempiin asuntoihin ole yleensä muistettu rakentaa tarpeeksi säilytystilaa?

Ja nyt voisi jo olla aika taas yrittää tehdä se valokuvameemi. Minneköhän se unohtui silloin aikaa sitten? Mie voisin kaivaa tuolta kauempaa esille ne asiat, joista te ootte kuvia tahtoneet nähdä. Olisiko jotain muutakin ehkä? Ajatuksia otetaan vastaan :) Eli jos joku tahtoisi nähdä minun kodistani jonkun tietyn paikan/asian/esineen, niin mielelläni koittaisin sellaisesta valokuvan napata ja laittaa tänne blogiin esille. Vähän vaihtelua tähän ainaiseen diibadaabaan. Vaikka tuskin tuo minnekään erilaiseen kategoriaan päätyisi :D Still, let's give it a shot.

Hukka vai SATS?
Olen menossa tänään tutustumaan toiseen niistä liikuntakeskuksista. Hukka on heti alkuunsa saanut suuremman suosion, sillä sieltä todellakin otettiin henkilökohtaisesti yhteyttä, eikä lähtetetty mitään yleissähköpostia. Henkilökohtainen palvelu on paljon enemmän, kuin massaposti. Mutta on vielä miinuksia, joihin kuuluu muun muassa sen henkilökohtaisen kuntosaliohjelman maksullisuus. SATSissa se kun tehtäisiin ilmaiseksi ja vielä päivityksineen tasaisin väliajoin. Mie nyt tosiaan teen tämän päätöksen tarkasti, sillä mie kun en mikään aktiiviliikkuja ole ollut, niin nyt sitten täytyy hoitaa se täydellinen paketti, jotta into ei missään tapauksessa hiivu. Kun mie haluan, että tämä onnistuu. Että tästä saisi nyt itselleen sen tarvittavan motivaation, jossa liikutaan monta kertaa viikossa. Nyt kun mulla on pidemmäksi aikaa tiedossa se työpaikka, niin olisi varaa maksaa kuukausittain tietty summa. Ja kun aloitan taas pitkästä aikaa päivätyön, niin aikataulujenkin pitäisi antaa hyvin periksi. Ei enää mitään turhia aikomuksia ja lupauksia itselle. Ei enää typeriä tekosyitä sille, miksi en mennytkään. Kun vain löydän sen itselleni sopivan tavan liikkua, niin kyllä se tästä. Ja kun siitä kerran maksaa, on aika epätodennäköistä jäädä kotiin. Eikö? Potkikaahan minua eteenpäin, jos alan lipsumaan tästä! Thänks :)

Uusi työ
This is it. Vielä kaksi päivää, ja sanon heipat nuorisolle. Siirryn taas siihen maailmaan, jossa valmistumiseni jälkeen aloitinkin. Minusta tulee taas päiväkodintäti :) Oikeasti oon niin oottanut, että pääsen taas tekemään töitä pikkulasten kanssa. Osa minusta nyt kuitenkin on haikeana, ei haluaisi silti sanoa heiheitä nykyisessä paikassa. Mutta on tehtävä valintoja. Pakko ajatella omaa tulevaisuutta, ja pakko saada maksettua laskut. Kieltämättä vähän jännittää, mutta hyvä siitä tulee. Tuleehan? Mutta ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, oli kyse mistä tahansa. Täytyy vain muistaa, että minut on kuitenkin valittu hakijoiden joukosta, joten täytyihän minusta välittyä jotain potentiaalia, jotain mitä he halusivat päiväkotiinsa. Kyllä mie pärjään :)

Samma känsla, samma mening. Aldrig tänka tillbaks.

Juuri nyt on menossa ne hetket, kun jotain täytyisi saada aikaiseksi. Mutta juuri nyt on myös se hetki, kun ei ole oikea päivä laittaa päätänsä ulos kuin sen pienen hetken ajaksi. Kun on sairaslomalla, ei voi oikein tehdö mitään. Mutta kuitenkin juuri silloin olisi tarmoa ja tahtoa tehdä ja saada aikaan. On täytynyt tyytyä leffojen katseluun, netissä surffailuun ja kaikkien suunnitelmien tekemiseen, joka sitten parannuttuani toteutan.

En osaa valita, kumman kuntosalijäsenyyden valitsen. Olen katsellut netistä, ja toinen on kyllä voiton puolella. Mutta täytyy käydä tutustumiskierroksilla ennen päätöksen tekemistä. This will be the first time. Ja seura kelpaisi kyllä. Anyone up for it :D?

Pitäisi käydä allekirjoittamassa uusi työsopimus ja tutustua uuteen työpaikkaan. En tiedä paikasta käytännössä mitään vielä. Mielenkiinnolla odotan. Toivottavasti se on kuitenkin kivempi kuin se toinen, mistä olisin myös yhtäkkiä saanut töitä. Aavistuksen verran kyllä harmitti, kun puhelu tänään tuli. Miksi kaikki työt aina ovat tarjolla samaan aikaan? Vähän harmittaa kyllä nykypaikastakin lähteä, mutta tulevaisuus täytyy turvata, ja valita se varmempi vaihtoehto.

Taulut odottavat edelleen seinälle pääsyä. En vain osaa valita niille paikkoja.. Kun haluan, että koti näyttää sitten oikeasti kivalta, niin en halua tehdä liian pikaisia päätöksiä. Niinpä olen uskomattoman saamaton, ja siirrän naulaamista aina jollain syyllä. Haluan että koti näyttäisi jo kodilta! Mutta parempi pysyä hiljaa niin kauan, että edes yritän tehdä asialle jotain.

Pieni sekava ajatustenpurkaus. Tuli kutsu naapuriin syömään. Kyllä, juuri sinne naapuriin jossa käydään ihan vain ja ainoastaan naapurin ominaisuudessa. Pois kaikki ajatukset menneestä. Kaveruuden onnistumista ihmetellään vielä..

Dom säger det är nåt med mitt huvud

Hirmuisen paljon tapahtuu, ja sitten taas ei yhtikäs mitään. Mie oon koittanut nyt nauttia tästä uudesta sivusta, jonka oon elämässäni kääntänyt. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Tänään on yksi niitä huonompia päiviä. Päiviä, kun on vain pirun yksinäinen olo. On kamala kaipuu jotain, eikä itsekään oikein tiedä mitä. Ahdistaa kaikki. (Paitsi ne muutamat lumihiutaleet jotka aiemmin satoivat maahan. Ihan spontaanisti hymyilin kun menin käymään ulkona, kovin lämmin tunne tuli. Lumi kyllä näytti katoavan ythä pian kuin tulikin, mutta oli siitä iloa, niitä elämän pieniä hetkiä :)) Ei haluaisi olla yksin, mutta ei jaksanut mennäkään mihinkään.

Nyt pieni hetki aikaa purkaa ajatuksia ennen kuin valitsen jonkun leffan, josta yritän löytää itselleni hyvää mieltä ennen nukkumaan menoa.

Tapasin pojan, jonka kanssa vietin hetken aikaa. Mutta se kaikki kävi heti alkuunsa liian ahdistavaksi. Totta kai on mukavaa kuulla olevansa niin kaunis ja niin ihana, mutta joskus liika on liikaa. Ainakin silloin, kun ei edes tunneta. Vaikka olisi miten ihastunut, kaikkea ei silti kannata sanoa ääneen. Mie kun halusin vain viettää hetken aikaa, katsoa ihan rauhassa ja tutustua. En antaa yhtä ainoatakaan lupausta edes siitä, että olisin valmis katsomaan mihin kaikki voisi johtaa. Ja sitten toinen tulee ja sanoo liikaa. Ei semmoista, en halua! Ahdistus tulee ja valtaa, ja mie muutun kylmäksi. En enää sano montaa sanaa, pyydän vain kauniisti josko minut voitaisiin viedä kotiin. Ja sitten kun sanon ajatukseni ääneen, ollaan ihan hämmästyneitä. On ehkä herttaista, että ihminen noin pian ottaa minut kuin omakseen, mutta juuri se ajoi minut pois. Ilman että edes tunnen ihmistä.

Lisäksi oli perjantai-ilta, joka näytti ettei meillä edes klikannut. Oikeasti, kuka lähtee kaksin käymään jossain siiderillä, eikä sitten puhu käytännössä yhtään mitään. Ja väittää vielä ettei se häiritse, vaan on niin helppoa olla minun kanssa. Perkele, sanon mie. Kummallisia tapaamisia, jotka kohteliaasti olen jättänyt heti alkuunsa taakseni.

Syynä se, etten vielä ole valmis. Onko kiltimpää syyttää omaa vasta päättynyttä suhdetta, vai sanoa ettei ihminen yksinkertaisesti ole sellainen, jonka kanssa haluaisi enää kovinkaan montaa hetkeä viettää? (Vaikka molemmat syyt ovatkin tosia.) Pahoittaahan toisen mielen kuitenkin tavalla tai toisella. Olisiko silloin kohteliasta kuitenkin sanoa suoraan ajatukset? Älä ole seuraavan kerran noin omistava, vaan odota jonkin aikaa ennen kuin hukutat tytön kehuihin. Keksi vaikka väkisin jotain sanomista; typerätkin, mielenkiinnottomilta tuntuvat asiat pelastavat paljon. Ei voi olettaa, että toinen ihminen hoitaa suurimman osan puhumisesta ja sen sitten voi kuitata sillä, kun on niin helppoa vain olla, ettei sanoja tarvita. Ei haittaa jos olet ujo, eikä sinun tarvi koko aikaa puhua, mutta yrittäisit edes vähän enemmän. Edes silloin, kun istutte kaksin naapuripubin pöydässä. Ja totta, sinussa on myös paljon kivaa. Joku tyttö vielä saa sinusta ihanan miehen, mutta se joku en ole mie. En, vaikka sinusta nyt siltä tuntuisikin.

Huh.

Tulee huono omatunto. En mie saisi näin sanoa, not in public. Ei tämä oo oikeasti yhtään minun tapaista, ja voi olla että poistan kaiken heti huomisen koittaessa.. Mutta kun nyt oli pakko. Jotenkin vain niin ahdisti. Oli hankala olla. Jotenkin sellainen olo, että on nyt toiselle tehnyt jotain todella kurjaa kun ei olekaan mennyt illalla katsomaan leffaa niinkuin soviittiin. Minun vakiokorva on liian kaukana, jotta purkamisen voisi suorittaa. Come back, girl! Enkä juuri tänään ole jaksanut oikein kenellekään muullekaan vuodattaa, kuten jo sanottu, mie oon ollu maailman epäsosiaalisin tyttö tänään.

Sain ihmeellisimmän, odottamattomimman viestin jonkin aikaa sitten. I'm speechless. Vaikka en olekaan surullinen, olen yksi kysymysmerkki tuon asian suhteen. Hämmentävä lause, joka ei kuitenkaan muuta minun elämääni suuntaan eikä toiseen.

Taidan sittenkin jättää leffan väliin, ja kömpiä peiton alle jonkun kirjan kanssa. En ole lukenut moneen viikkoon, vaikka juuri yksinolo on parasta aikaa sellaiselle. Kivaa :)

Kurkistus menneeseen, toiveita tulevasta

Miekin nyt oman korteni kannan kekoon, ja teen meemin jota monessa blogissa on käyty läpi. Jatkakoon kuka tahtoo, mie mielellään näitä lukisin enemmänkin :)

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 1997:

1. Ihastuin poikiin, useasti mutten kovinkaan palavasti. En ollut koskaan seurustellut, vain tavannut poikia kaupungilla, ja pari kertaa saanut luokkasormuksen omakseni. Sellaisessa rytinässä omanikin jäi jonnekin, pojalle jonka kasvoja tai nimeä en enää muista.

2. Olin yhdeksännellä luokalla, ja luokkamme oli ensimmäinen pienestä koulustamme, joka hetken päästä lähtisi maailmalle.

3. Olin aloittanut tupakoimsen, värjännyt hiukseni mustaksi, juonut salaa alkoholia kaupungilla saaden sitä käsiini milloin mistäkin. Kävi myös selville etten ollutkaan enkeli. Aiheutin äidille enemmän tuskaa kuin olisin koskaan arvannut.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2002:

1. Asuin Turussa. Ihan vahingossa muutin entisen lapsuudenystäväni naapuriin, minkä kautta ystävyytemme taas kukoisti. Maailma on pieni, ja silloin se oli pelkästään ihana asia.

2. Kävin kotipuolessa usein, pitkästä matkasta huolimatta. Kotona odottivat kaikki ne rakkaat ystävät, joiden kanssa oltiin yhdessä kasvettu aikuisemmiksi, enkä vain osannut sopeutua arkeen ilman heitä.

3. Opiskelujani suoritin ruotsin kielellä, ja kerran jopa luin tenttiin tanskan kielistä kirjaa. Solussani asuin vaihto-oppilaan kanssa, joten kotikielenä oli englanti. Kielikylpy, jonka aloitin jo ekaluokkalaisena, jatkui siis edelleen.

Kolme vuotta sitten, vuonna 2004:

1. Elin sinkkuna, edelleenkään en ollut oikeasti seurustellut kenenkään kanssa. Nautin elämästäni sellaisena kuin se oli, enkä ikinä olisi uskonut, että pian tulisin tapaamaan K:n, jonka kanssa lopulta seurustelisin kaksi vuotta ja menisin jopa kihloihin.

2. Olin muuttanut takaisin kohti pohjoisempaa, lähemmäksi kotia. Oulussa asuin yhdessä rakkaan ystäväni kanssa, pienessä asunnossa kodikkaalla paikalla melkein kaupungin keskustassa, mutta silti ikkunasta avautui näkymä veden äärelle.

3. Vietin suurimman osan viikonlopuistani Kaarlessa tai 45:ssa.

Vuosi sitten, vuonna 2006:

1. Elin vielä parisuhteessa K:n kanssa, tietämättömänä siitä, että pian yhteinen tiemme katkeaisi kuin seinään, täysin varoittamatta ja kai jopa omasta sinisilmäisyydestänikin johtuen täysin yllättäen.

2. Olin ollut pian vuoden töissä paikassa, jonka lapset olivat jääneet sydämeeni pysyvän jäljen, mutta jonka ihmisten työmoraalissa olisi usein ollut parantamisen varaa.

3. Hain pian uutta työpaikkaa, jonka sainkin vakituisena, mutta jonne jostain syystä en ole valintani jälkeen astunut kuin kaksi kertaa.

Tähän asti tänä vuonna:

1. Tapasin S:n, ihastuin ja rakastuin. Olin onnellinen, mutta lopulta onneton. En pystynyt hyväksymään asioita, eikä S nähnyt tarvetta muuttua. Peli oli pakko puhaltaa poikki, vaikka en millään olisi sitä toivonut.

2. Olen tehnyt töitä monessa paikassa, pätkätyöläisen arkea eläen. Olen saanut koeajalla potkut yhdestä paikasta. Toisaalta olen saanut työtodistuksen jossa minun kerrotaan osoittaneen "kiitettävää ammattitaitoa", ja nykyisessä paikassani olen saanut paljon kehuja, joissa tulevienkin sijaisten toivotaan olevan minunlaisia. Sain sijaisuuden (josta en ole edes musitanut iloita kaiken tämän keskellä), joka alkaa parin viikon päästä. Ja sitten mie taas teen päivätyötä, palaan takaisin normaalirytmiin normaali-ihmisten tapaan :)

3. Olen ollut alkuvuodesta onneton, löytänyt onnen, ja nyt taas eron jälkeen olen ollut kaikkea muuta kuin tahtoisin olla. Pikku hiljaa on kuitenkin alkanut tuntumaan paremmalta, ja hymy on alkanut palaamaan kasvoille hiukan useammin. Onnellisuuteen tosin on vielä matkaa, mutta askel askeleelta suunta on kohti aurinkoa.

Eilen:

1. Olin pitkästä aikaa vapaalla, päivä ilman krapulaa tai muuta ylimääräistä. Sain siivottua ja katsottua Catch and release-leffan, joka oli juuri sopivaa hömppää mielialaa kohottamaan.

2. Menin Pikkumiestä vastaan asemalle, herra tuli tänne aiemmin viikolla olleiden 14-vuotissynttäreidensä kunniaksi. Pikkumies ei olekaan enää niin pieni, jopa pituudessa mennyt siskon ohi.

3. Ostin Lostin toisen kauden dvd-boksin, kun niitä olikin ilmestynty halvalla Citymarkettiin. Oh the joy :)

Tänään:

1. Olen herännyt Pikkumiehen vierestä, katsellut toisen unta ja aamuista hymyä. Pysy aina pikkuveljenä <3

2. Laitan itseni kaupunkikuntoon, ja suuntaan Pikkumiehen kanssa kohti kaupunkia. Synttärilahjan ostoa sekä kiertelyä tiedossa. Lisäksi Pikkumies tahtoisi skeittaamaan, ja siksi aikaa minun täytyy keksiä itselleni tekemistä parkin laitamilla.

3. Illalla Pikkumies menee Isoveljen ja vaimon luo, ja mie suuntaan kohti siiderilaseja. Joko katsomaan peliä tai olemaan muuten vain, joka tapauksessa ystävien kanssa. It should be fun :)

Huomenna:

1. Herään mitä luultavimmin aavistuksen krapulaisena, mutta kuitenkin täytyy olla reipas jotta jaksan liikkua, ja Pikkumies tulee nähtyä ennen kuin suuntaa taas kohti kotia.

2. Nautin sunnuntaista tekemättä mitään ihmeellistä.

3. Menen ajoissa nukkumaan, jotta jaksan taas maanantaina herätä töihin.

Ensi vuonna:

1. Olen toivottavasti pitänyt työpaikastani äärettömän paljon, ja viihdyn siellä edelleen.

2. Tulevaisuus on jokseenkin selvä, edes joltain osin, ja ehkä olisin suuntaamassa askeleeni kohti Turkua.

3. Olen taas onnellinen, hymyilevä ja tyytyväinen elämääni. Ja kun joku miettii, mikä väri minua kuvaisi, se joku valitsisi taas keltaisen.

Olet poissa viereltäni..

..muttet sydämestäin milloinkaan.

En voinut odottaa enää. Nyt on pienet hyvästit sanottu. Hyvästit meille sellaisina kuin ennen olimme. Toivottavasti ei hyvästejä ystävyydelle. En ollut varma siitä, mitä halusin kuulla. En tiennyt, mikä olisi ollut helpompaa. Ei meillä olisi voinut olla tulevaisutta, edelleen olen täysin sitä mieltä. Mutta olisin tahtonut nähdä meidät yhdessä vielä, niin kuin hyvinä aikoina. Olisin tahtonut pitää kiinni, olla lähellä. Ottaa vain kaikki ne hyvät asiat päältä, jättää kaiken paskan taakse. Unohtaa sen, mikä satuttaa. Muistaa kaikki hymyt ja suudelmat. Muistaa rakkauden.

Mutta kun ei voi ottaa vain osaa paketista. On otettava kaikki tai ei mitään. Ja tässä tilanteessa ainoa vaihtoehto oli ei mitään.

Ei ollut asioita, jotka olisivat muuttuneet. Ei ollut asioita, jotka olisivat unohtuneet. Ei asioita, joiden kulku olisi muuttunut ajan kanssa. Oli vain asioita, joiden merkitystä toinen ei ymmärtänyt. Asioita, jotka satuttivat mutteivät muuttuneet mitenkään.

Biisi soi tauotta Youtubelta sekä mp3:sta. Jos mie olisin osannut, olisin voinut kirjoittaa Over Youn sanat. Musiikki tekee ihmeitä.

I'm slowly getting closure
I guess it's really over
I'm finally getting better

Jag låter tiden ta mig framåt

Kyllä se on nyt tässä. Virallisesti ohi. No more. Ei enää miettimistä siitä, ollaanko vai eikö olla. Ei enää öitä yhdessä. Ei enää mitään. Ainakaan tällä hetkellä mie en oo suosikki-ihminen, kaikkea muuta. Saa nähdä miten kauan tätä kestää, vai onko tämä nyt ihan oikeasti ja kokonaan tätä. En tiedä, mitä S kuvittelee tapahtuneen, muttei mitään hyvää ainakaan. Mie oon sitten kuin ilmaa, eikä minusta oikein jakseta piitata juuri nyt. Ansaittua. Mutta ei kivaa, että ei anneta mahdollisuutta kertoa asioiden oikeaa laitaa. Vaikka mitä se nyt muuttaisikaan. Det som har hänt, har hänt. Ja vaikkei se ollutkaan oikeasti mitään, oli se silti liikaa.

Tämä kai oli se viimeinen pisara, jota periaatteessa on odotettukin. Ollaan roikuttu toisissamme tietäen ettei yhteistä tulevaisuutta koskaan enää tule olemaan. Ei kaiken sen jälkeen. On vain ollut niin vaikeaa päästää irti, vaikka juuri se olisi pitänyt tehdä.

Nyt alkaa uusi elämä. Saa nähdä mitä se tuo tullessaan.

Olisi leffa-kutsuja. Olisi kivan oloisia ihmisiä, joihin periaatteessa olisi mukava tutustua. Muttei liian aikaisin. Entä jos sitten kävisikin niin, että olisi oikeasti mukavaa? Tässä vaiheessa olennaista olisi opetella olemaan yksin. Virallisesti olen eronnut jo pian kaksi kuukautta sitten (Gud, har det verkligen gått så länge?), ja eroprosessia on käyty läpi siitä lähtien. On ollut paljon yksinäisiä öitä. On ollut paljon kyyneliä. On ollut paljon epätoivoa ja surullisia hetkiä. On ollut toive siitä, että ehkä sittenkin. Mutta samalla varmuus siitä, ettei enää koskaan.

Harmittaa vain niin pirusti, kun toinen voi luulla ihan mitä tahansa, enkä mie oikeasti koskaan olisi tehnyt mitään sellaista..

There's nothing to feel good about here

Lauantai-illan iloja parhaimmillaan.. Helvetti. Joskus vielä, joskus vielä piankin. Mie oon vielä onnellinen.

Arokettu on saanut minut ajattelemaan. Vai mitä mieltä olette tästä? Neidin kannattaa varoa, mie saatan vielä ilmaantua sinne kuuntelemaan lisää fiksuja ajatuksia :)

Illalla nukkumaan laittaessa on paha mieli. Aamulla herätessä itkettää. Hymyä huulilla kaipaan kovasti, sellainen mie oon ruukannut olla. Ei tämä ole ollenkaan minun tapaista. Ei ollenkaan sellainen olotila, johon olen elämäni aikana tottunut. Haluaisin hymyillä, olla kuin ennenkin. Kyyneleet pyrkivät ulos aivan liian usein. En mie haluaisi tällaista. En jaksaisi. Kaikkea muuta seuraaviin päiviin, jooko?

Menneisyys tuntuu palanneen takaisin

Tänään tahdon kirjoittaa tavallisen päivtyksen, kaikkine elämän hömppäajatuksineen, keskittymättä liikaa eroprosessin läpikäymiseen. Sekalaisia pätkiä sekavista ajatuksista, toivottavasti edes itse tulen nauttimaan tästä peruslöpinästä :)

Miten sitä kaipaakaan työtä, sitä normaalia elämänrytmiä ja tietoa siitä, mitä päivät tuovat tullessaan. Ja tiedon siitä, että ensi kuussa todella on olemassa se raha, joka vaaditaan vuokraan ja laskuihin. Ahdistaa. Mietityttää. Toivotaan, että Kummastuksen esimerkistä miekin osaan tehdä tälle kaikelle jotain :)

Tänään kävin pitkästä aikaa päivystämässä. Kaksi ja puoli tuntia meni, ja ainoastaan yksi kirje vastattuna. Hyvä mieli siitä kuitenkin tuli. Jotain järkevää tekemistä päivien ratoksi. Kun on tosiaan töitä ollut tosi harvakseltaan, niin arki ei oo rutinoitunutta ollenkaan. Ja niin kuin todettu, sellaista kaipaan äärettömän paljon. Ja sitten taas kun töitä on, niin sen kivan rinnalla hankalaa tuo liiton kanssa säätäminen. Joko työttömänä tai työssä - pätkätyö on tehty neidille aivan liian vaikeaksi, muttenhän mie sen takia aio jäädä kotiin 24/7 hengailemaan.

Oon kaivannut päiväkotityötä. Kaikkia niitä pikkupirpanoita, ihania rutistelijoita, suloiseepaakin suloisempia neitejä ja herroja. Siellä rakastetaan ja kotona puhutaan kivoista täteistä. Kehutaan kauniiksi ja halataan joka aamu töihin tullessa. Hymyillään ja itketään surua pois sylissä. Kömmitään peiton alle ja silitetään. Luetaan satuja ja pelataan kivoja pelejä. Otetaan keinussa yhdessä vauhtia ja jutellaan kaikista hassuista asioista. Pohditaan mieltä painavaa ja kerrotaan suloisia juttuja. Kuka ottaisi minut töihin tekemään kaikkea sitä kivaa yhdessä ja nauttimaan arjesta yhdessä? Mitä ihmettä niihin työhakemuksiin kirjoitetaan, jotta pääsisi työhaastatteluun kertomaan ajatuksiaan?

Nykyisessä keikkapaikassakin tottakai on hetkensä. Kyllä mie siellä tykkään olla. Muttei se oo ihan sellainen paikka, jossa saa tuollaisia hymyn hetkiä aikaan ihan joka päiväisessä arjessa. Synttäripäivänä voi halata, jos nuori antaa. Saa kuulla hassuja kommentteja, joissa kerrotaan, että oon mie kyllä jännän näkönen. Yhdessä katsellaan välillä tv:stä jotain kivaa. Kerrotaan kuulumisia koulusta. Ollaan hankalia. Mutta samalla suurilta osin tosi hellyyttäviäkin.

Kuitenkin, kaikki tuntuu menevän päin v*ttua. Paitsi silloin, kun olen S:n kanssa. Silloin mulla on hyvä olla. Vaikka mie en aio enää olla yhdessä, silti olen siinä. Kainalossa, jossa melkein kaikki on hyvin. Tähän asti kaikki on mennyt niin paljon paremmin. Mutta tulevaisuuteen en luota edelleenkään. Yksikin askel takaisinpäin, and I'm long gone..

Kom ta mig hela vägen hem
Kom hela mig med dina händer
Faller du så faller jag

(Patrik Isaksson)

Karkoitetaan kurjat ajatukset

Lauantaipäivän ratoksi itseäni viihdytän jollain muulla kuin kurjilla ajatuksilla. Kermakisultakohan mie tämän oon napannu? Lukekaa jos jaksatte :)

KUVAILE

Kukkaroasi: Filofax. (Onhan se sitä myös suomeksi?) Kalenteri, kaiken maailman kortit ja yleensä jonkun verran käteistäkin kulkee matkassa kätevästi. Mulla on viimeksi ollut filofax joskus ehkä lukion alkupuolella? Ja nyt oli ihan pakko saada, kun kirjakaupasta löysin. Päällinen musta, jossa nalle ja pupu sillä tavalla huomaamattomasti.

Päivittäisiä korujasi:
Päivittäin mulla ei oo käytössä kuin tuo korvis (Joka on sopivasti vielä ihan korvakorvassa, ennen ruston alkamista. Silloin aikanaan koitin saada rustoon korua, ja siihen se napsautettiinkin noin sata x, mutta kun ei niin ei. Täytyi tyytyä tähän vaihtoehtoon, joka kyllä passaa vallan mainiosti.) Baarissa käytän korviksia, muuten en. Kaulakoruja yleensä vain ei-baarissa, mutteivät perinteiseen arkivarustukseen nekään kuulu. Mahdan olla tylsä :)

Tyynyliinojasi:
Aina kaikki erilaisia. Nyt Ikeasta kaksi lastenvermeistä ostettua (sininen pallurainen ja oranssi-kelta-valko-raidallinen) ja isossa tyynyssä matkamuisto Hailuodosta, lampaita. Niitä kyllä suureksi pettymykseksi löytyi sitten myös jostain Anttiloista. Kusettivat.

Aurinkolasejasi:
Ruskeat, isohkot, Kreikasta ostetut jotkut überkestävät ja jo aikas naarmuntuneet.

Shampootasi:
En just nyt muista merkkiä, mutta kampaamon joku muka-tuuheuttava. Ei kyllä tee sitä, mitä purkin kyljessä luvataan. Jos joku on törmännyt johonkin Oikeasti tuuheuttavaan shampooseen, niin miss Flat-hair ottaa vinkkejä vastaan.

Mitä on nyt päälläsi:
Prinsessa-pöksyt ja yökkäri.

MUUTA

Pidätkö kynttilöistä?
Kuka nyt ei pitäis :)? On aseteltuna kivoja tuikkuja kotiin, mutta yhtään kertaa en ole vielä niihin tulta laittanut.

Pidätkö suitsukkeista?

Mie en oo ihan varma. Mulla kyllä on niitä useampi paketti tuolla laatikossa, mutta kun ei oo tullut ihan kamalan paljoa poltettua, niin ehkä sitten kuitenkaan en niin kamalasti.

Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä?
En mie kyllä usko. Ihastumiseen toki, ja tunteeseen siitä, että tuossa ihmisessä voisi olla sitä jotain. Mutta että ihan rakkauteen? En, ennen kuin itse sen joskus pääsen kokemaan :)

Lempilimu:
Pommac, se sokeriton. Mutta muista en sitten oikein tykkääkään, ainakaan sokerittomina versioina. Hyh kaikki Fanta freet ym, kun ei ne maistu kun makeutusaineille, ei kiva. Sokerilliset monet sitten kyllä maistuu aikas paljon kivemmalle, mutta kun niitä ei ruukata ostaa.

Jos voisit kääntää aikaa taaksepäin, mitä muuttaisit?:
Tähän tarvii vastata, etten kai mitään. Menneisyys se ihmisestä tekee sellaisen, kuin ihminen on. Mutta jos nyt jotain yksittäistä, niin en olis kyllä alkanut polttamaan tupakkaa. Tuosta pääse loppupeleissä millään eroon.

Ruotsi vai englanti?:
Ruotsi ehdottomasti. Ei englannin kielessäkään mitään vikaa ole, tykkään siitäkin, mutta ruotsin kun on opetellut jo pikkuneidistä, niin lähempänä sydäntä on väkisinkin.

Miljoona euroa lahjoitetaan sinulle. Yksi asia, minkä ostaisit:
Jos tietäisin mistä, niin ostaisin oman kodin. Mutta ajatelkaa nyt, millainen ihanuus olis se kesäasunto Kreikassa, sinne mie laittaisin rahaa.

Minne matkustaisit jos lähtisit huomenna?:
Ai huomenna jo? Kreikkaan. Joku siinä paikassa vei osan minun sydämestä, täytyy päästä uudelleen!

Syötkö usein karkkia?:
Liian usein. En mie ruukannu olla tämmönen, mutta nyt taas maistuu turhankin paljon. Ennen se on kuitenki ollut pääasiassa karkkikarkkia, nyt ollaan suklaalinjalla..

Soittaisitko häissäsi kappaletta, jonka viimeisimpänä kuuntelit?:
Edorfin "Lähtösi jälkeen" soi nyt Youtubesta, ei hääbiisi ei.

Muuttaisitko asumaan maahan, jossa kävit viimeksi?:
Ruotsiin voisin muuttaa hyvinkin. Eikä se nyt kovin kaukana ollut, kun sinne ammattikorkeaan olin jo melkeistä lähdössäkin.

Söisitkö loppuelämäsi ruokaa, mitä viimeisimpänä söit?:
Perunamuusijauhelihalaatikkoa söin, ja hyväähän tuo oli, mutti silti ihan niin hyvää.

Kuka on sinulle tärkein ihminen maailmassa?:

Kyllä se äiti taitaa olla.

Mie yritän kyllä

En jaksa ymmärtää, miten voin olla näin helvetin typerä. Mikä saa minut roikkumaan, kun voisin vain päästää irti ja opetella elämään ilman? Vihaan itseäni tämän vuoksi. En jaksaisi olla tällainen. Haluaisin olla fiksu. Haluaisin olla vahva. Kaikkea sitä, mitä nyt en ole.

Tiedän miljoonia asioita erosta, mutten osaa noudattaa niistä yhtäkään. Olen kaikkea, mitä en tahtoisi olla. Se ei tee minulle hyvää. Tiedän sen ihan hyvin itsekin.

Tänään tahdon kuunnella musiikkia, joka tekee surulliseksi. Saa ymmärtämään, että kaikki on todella ohi. Sattuu, tekee helvetin kipeää. Mutta ilman kipua on vaikea käsitellä, vaikea siirtyä eteenpäin. Kun ei tahtoisi, ei ollenkaan. Silloin on pakko tehdä itselle selväksi tavalla tai toisella, ettei toista tietä ole.

Miten vastustetaan tahtoa soittaa toiselle? Miten itsestään voi tehdä tarpeeksi vahvan?

Miten unohdetaan?

Olen yrittänyt metsästää Marmoritaivas-biisiä itkuhetkiä varten. Ei ole onnistanut laillisin keinoin. Kertaalleen sen tilasin jostain maksa-niin-saat-ladata-paikasta, muttei sekään toiminut. Tekee välillä uskomattoman hyvää, helvetin kipeää mutta hyvää, kuunnella oikein nyyhkisbiisejä, itkeä kunnolla, ja sitten vielä vähän lisää.

En mie oo edelleenkään saanut päästettyä irti. En osaa ottaa tarvittavaa etäisyyttä. Tai no, rehellisyyden nimissä sanottakoon, etten oikeastaan tahtoisi.. Perkele. Vaikka samalla ihan varmasti ja selvästi tiedän, ettei meillä tulevaisuutta tule olemaan tällaisissa puitteissa. Kyllä mie sen tiiän, tunnen ja uskon. Miksi sitten en ota ja päästä irti kunnolla? Mie oon ihan järjettömän surkea tässä.

Ikävä

En jakaisi olla surullinen. Mutten jaksa olla iloinenkaan. Ihmisten kanssa on vain välillä liian vaikeaa olla.

On oletuksia, siitä että aika on jo tehnyt tehtävänsä. On oletuksia, joiden mukaan minun on totta kai nyt parempi olla. Ajatuksia, jotka kertovat vain siitä kurjasta, mistä olen nyt päässyt irti.

Ei ole olemassa nappia, josta painetaan kun halutaan eroon tunteista. Ei ole paikkaa, jossa olisi hyväksyttyä puhua niin paljon pahaa mulle yhä rakkaasta ihmisestä. Ei ole paikkaa, jossa minun olisi jo hyvä olla.

Kaikki ei ollut pahaa. Ei lähellekään. Oli niin paljon hyvää ja rakasta, niin paljon hienompaa kuin olisin odottanut. Oli kaikkea sitä, mitä toivoin, mutta rinnalla liian paljon ikävää. Kuitenkin tuo ihminen on ollut mulle kaikki kaikessa, eikä sitä kukaan voi ottaa pois vaikka miten yrittäisi.

Jos ei tahdo sanoa mitään muuta, on parempi olla sanomatta.

Ja ei, mie en puhu kenestäkään teistä bloggaaja-nuppuseni :) Kyllä nyt on tunteet ihan muissa maailmoissa. Lähinnä ihmisten yleisessä välinpitämättömyydessä ja "Ei tuollaisten ihmisten kanssa tarvi olla missään tekemisissä"-asenteissa.

Tätä aikaa kun en vaihtaisi pois. Vaikka saisin palata ajassa taaksepäin, mie silti eläisin nämä hetket. Ehkä aavistuksen toisella tavalla, mutta eläisin kuitenkin.

Jotenkin lopullinen

Tiedän, että en ole ainut jolle tällä tavalla käy
Että toinen on lähellä aivan, sitten häntä ei enää näy
Nyt on vuoteeni liian suuri, niin jäätävän kylmäkin
Ja sydäntä ympäröi muuri, kiveäkin lujemmin

Tänä yönä marmoritaivas, kaartuu kattona ylle maan
Kuin valon ja pilvien leikki, sitä katsella nyt yksin saan.

Tuo hajonnut marmoritaivas, valuu huoneeseen valtoimenaan
Olet poissa viereltäni, muttet sydämmestäin milloinkaan

Tunnen yhä kätesi painon ja voin kuulla äänesikin,
ja jos suljen hetkeksi silmät, on kuin kanssas taas olisin

Vaan kun katson nään aution huoneen ja kätes on peitto vaan
Nää harhat kuin viiniä juoneen, sua saa taas kutsumaan

Tunne ikävän on sellainen, että tällaista kokenut ole en
Se on syvä ja jotenkin lopullinen
Se painaa ja sattuu ja kuristaa, mutta kenties joskus on helpompaa

-Johanna Kurkela: Marmoritaivas-

En oo enää sun tyttö..

On mennyt järjettömän kauan aikaa siitä, kun olen viimeksi edes muutaman sanan saanut kirjoitettua. Elämä on heitellyt, on ollut niin paljon kaikkea. En ole jaksanut, en ole saanut aikaiseksi. Ja totta puhuen, eihän mulla ole nettikään toiminut, ei toimi edelleenkään. Uuden koneen sain itselleni hankittua (Finally a laptop, could a girl ask for more? :)), mutta nettiyhteys ei aukeakaan ihan niin helpolla. Wordin avulla kirjoitan, puran ajatuksiani. Ehkä pian pääsen jo lukemaan teidänkin kuulumisia, on jo meinannut olla ikävä. Ennen melkeinpä jokapäiväisestä Blogilistan selaamisesta on vain ollut pakko luopua hetkeksi. Ehkä kuitenkin se jos joku olisi ollut omiaan viemään ajatukset jonnekin aivan muualle.

On ollut niin paljon. On ollut niin suurta. On tehnyt niin kipeää. Olen ollut rikki. Olen edelleen. Edelleen rakkauden täyttämä. Mutta en enää osa sitä ihmissuhdetta, jonka toivoin kestävän ikuisesti.

Minun oli pakko ajatella itseäni. Oli pakko katsoa tulevaisuuteen, jonka tulisin viettämään ilman ihmistä, jota vielä rakastan valtavasti. Oli pakko nähdä se, jota en olisi halunnut katsoa silmästä silmään. Oli pakko ajatella, että kaikki tulee sittenkin menemään paremmin yksin.

Ei enää unettomia öitä. Ei katkeruutta siitä, että lupaukset taas petettiin. Ei pelkoa siitä, milloin joutuisin taas kohtaamaan kaiken sen uudelleen. Pettymyksen, merkityksettömyyden. Tyhjyyden, joka kuitenkin aina oli täynnä toivoa. Toivoa muuttumisesta. Toivoa siitä, että mie olisin kaiken sen arvoinen. Että minun vuoksi oltaisiin oltu valmiita muuttumaan. Ei vain katumaan jälkeenpäin ja tekemään katteettomia lupauksia. Toivoin, että kaikki ne sanat olisivat voineet olla totta. Mutta nyt viimein ymmärsin, ettei mikään voisi koskaan olla niin kuin toivoin.

En mie voinut tuollaisessa parisuhteessa elää, vaikka miten paljon rakastan.

Ei enää yhteisiä öitä. Ei naurua ja iloa, rakkauden täyteistä arkea. Ei yhteisiä ihania asioita, ei ainakaan tyttö- ja poikaystävinä. Ei mitään sitä, mitä nyt niin paljon kaipaan. Kun vain se olisi ollut minusta kiinni. Mutta ei, kaikkeen ei voi vaikuttaa, vaikka miten yrittäisi ja tahtoisi.

Kaikki tämä aika oli täynnä kaikkea ihanaa, mutta se paha mieli oli liikaa kestettäväksi. Olen ollut onnellinen, mutta samalla surullinen. Olen ollut täynnä toivoa ja odotusta – paremman huomisen olisi suonut tulevan kohdalle.

Molemmat toisiamme rakastetaan vielä kamalan paljon. Ei tämä ollut helppo päätös, kaikkea muuta. Mie olen taistellut itseni kanssa, en ole osannut enkä halunnut luovuttaa vielä. Välitän liian paljon. Olen antanut vielä yhden mahdollisuuden. Kunnes lopulta ymmärsin, ettei se uusi mahdollisuus muuta mitään. Kaikki on ihan kuin ennenkin.
Mie olen paljon enemmän arvoinen.

-----

Mutta tämä kaikki on niin vaikeaa. Liian vaikeaa. Niin paljon kestettäväksi, etten aina tiedä, miten osaisin olla. Haluaisin vain olla lähellä. Pitää kiinni. Painautua ihan viereen, ja pysyä siinä ikuisesti.

Haluaisin uskoa, kun minulle kerrotaan, että tällä kerralla kaikki olisi oikeasti toisin. Haluaisin uskoa, että niin todella olisi. Että kaiken voisi kääntää toisenlaiseksi. Että tällä kerralla, kun kaikki Todella on loppumassa, halu tehdä asiat toisin olisi tarpeeksi vahva. Näen silmistä, huomaan kaikesta, että tällä kerralla tämä todella on tehnyt kipeää. Että tällä kerralla tämä todella satuttaa. Tällä kerralla tämä on todellisuutta, sitä kaikkein karuinta. Tällä kerralla tämä ei ole pelkkää puhetta, vaan asia, joka todella on tapahtumassa. Se on iskenyt syvälle sydämeen.
Anteeksi on pyydetty. Kaduttu enemmän kuin koskaan ennen. Ymmärretty, että minua on pidetty itsestäänselvyytenä. Ja vaikka miten paljon uskonkin sanojen vilpittömyyteen, en uskalla enää luottaa. Asiat voisivat ehkä muuttua, mutta olisiko se pysyvää? Miten kävisi vuoden päästä? Olisinko jo liian tottunut tähän kaikkeen, turtunut? Jos suhde palaisikin taas samaan vanhaan, siihen, minkä vuoksi lähden. Osaisinko sitten enää päästää irti? Kun en osaa nytkään.

Ei me olla tunnettu toisiamme kuin vasta seitsemän kuukautta. Mutta tässä ajassa olen tuntenut niin paljon. Rakastan paljon enemmän, kuin aiemmin. Tämä satuttaa paljon enemmän kuin mikään aiemmin. Lyhyessä ajassa olen antanut itseni rakastua, head over heels. En tahdo lähteä. En tahdo irrottaa. En tahdo mitään näistä tunteista, joita nyt käyn läpi. Mutta vaikka sydän sanookin, että on olemassa myös toisia ratkaisuja, järki puhuu aivan eri kieltä. Olen elämässäni nähnyt tällaista, erilaisessa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Olen seurannut läheltä, ja kaikki se on satuttanut kamalasti. Ei minusta ole enää läpikäymään mitään sellaista.

En vain jaksa, en halua, en pysty tähän. En halua elää elämääni ilman sitä rakasta ihmistä.

---------

Uusi koti on kaukana kodista. En ole edelleenkään saanut laitettua asuntoa kodin näköiseksi. En vain ole jaksanut. Energia on hukassa. Pitäisi ihan aluksi saada järjestettyä huonekalut oikeille paikoilleen. Tämä on vasta kokeilu nro yksi, eikä näytä ollenkaan kivalle. Olisi kai täällä viihtyisämpääkin, kun olisi nättiä. Kunhan saisi vain aikaan.

Ja yksi asia, joka mahtaa tehdä asiat vaikeammiksi on se, että S asuu ihan lähellä. Kun menen ulos, näen S:n ikkunat. On niin helppoa soittaa, että tulee piipahtamaan. Ja kuitenkin se tekee kaikesta juuri sen verran hankalampaa.

Ja edelleen, me vietetään kovin paljon aikaa yhdessä. Ei fiksua, ei ollenkaan. Mutta kun en osaa muutakaan..

Näin mie sen sanoisin

Puhemeemi, jonka Duussilta nappasin. Mieluusti lukisin teidänkin puhetavasta, nämä on mielenkiintoisia :) Muistan, kun joskus lukiossa piti tehdä murteesta jokin tutkimuksen tapainen. Oli hassunhauskaa huomata, miltä puhe meilläpäin kulki. Tuollaisia asioita kun harvoin tulee muuten ajateltua.

1. Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
Minun siskon punanen mekko mahtuu mulleki.

2. Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, jonka maantiedonopettaja antoi?
Tarviksie apua kirjotustehtävässä, jonka se maantionopettaja anto?

3. Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
Okei, tehhään niinko sie ehotit.

4. Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
Mummo aiko hakea meiät tuossa varttia vaille kuus.

5. Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
Mie menin Helsinkiin linja-autolla ko myöhästyin junasta.

6. Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta?
Ooksie nähny missään minun isoveljen kännykkää?

7. Ostitko sen hameen, jonka näimme viime viikolla Hennes&Mauritzissa?

Ostiksie sen hammeen, joka me nähtiin viime viikolla Hennesillä?

Say hello to miss Bitter

Mie oon lahjakkaasti kiertänyt kaikki artikkelit, jotka kertovat rakkaasta Qstockista. Lehden välissä tuli kyseisestä tapahtumasta oikein oma lehtinen, jonka surutta heitin roskiin. En halunnut edes vilkaista sen suuntaan, jota en omaan elämääni saanut.

Oon töitä paiskiessani ohittanut kaikki ajatukset, joiden kuulen Kuusisaaren suunnasta kutsuvan. Kun on töitä, niin on töitä. Työkaveri on hehkuttanut useamman päivän viikonlopun rientojaan. Hieman on kiukuttanut, mutta olen kiltisti hymyillyt, toivonut kivoja ilmoja ja railakasta menoa. Suotakoon se hänelle - kertoi olleensa neljä edelliskesää kiinni töissä juuri tähän aikaan.

Hampaitani kiristellen olen tuntenut tämän päivän saapuvan. Jotenkin kuvitellut, ettei kaikki välttämättä menekään aivan niin kuin pahimmissa kuvitelmissani - istun yksin kotona ja itken, kun mie en päässyt ja kaikki muut menivät.

But here I am. Kiukkuisena ja katkerana. En tosin itke, siihen ei ole onneksi syytä :)

What is a girl to do?

Tyttö hakee vuokralle leffan, jonka on halunnut jo IKUISUUDEN nähdä. Little Miss Sunshine odottaa. Hyvän mielen leffa, I hope. Nappaa kainaloonsa purkillisen Phish Foodia (Täällä meillä päin tuntuu olevan aika kurja nuo B&J-valikoimat. Ei sillä, että ne ei maistuis, mutta kun jokin uusi makukin olis kiva.) ja pakkaa reppuun pari siideriä. Jos ei näistä synny kiva ilta kotona, niin mistä sitten?

Harmittaa, kiukuttaa, otsaa kurtistaa. Mutta kun ei ajattele asiaa (Miten voit olla ajattelematta, kun kuitenkin koko ajan tekisi mieli kuulla, miten siellä menee. Että miten kivaa siellä on. Että miten olisi kivaa, kun miekin olisin siellä.), niin kaikki menee kuitenkin hyvin.

Next year baby.

Psst.. Nyt jos koskaan olisi ne kommentit tervetulleita (Voiko vinkkiä enää suoremmin esittää ;)), tulkaa ja ilostuttakaa minun superitsenäistä ja kivaa iltaa :)!