Hanging by a moment here with you

I'm running and not quite sure where to go
I don't know what I'm diving into
Just hanging by a moment here with you

(Lifehouse)

Päätökset, joista kukaan ei pidä kiinni

Sunnuntai. Fiiliskin sen mukainen. S lähti juuri kotiin. Minun täytyi saada aikaa omille ajatuksilleni. Enää en mieti, toiminko liian nopeaa. En ajattele, että kyse on laastarista. Kysymysmerkit koskevat nyt sitä, onko S sellainen ihminen, kenen kanssa tahtoisin elämäni jakaa. En tiedä, haluanko antaa itseni ihastua enempää. Jos sitten kuitenkin käy niin, että huomaan kaiken olevan.. väärin. Sitten kun ihastuminen on syvempää, irroittautuminen muuttuu ainakin sata kertaa vaikeammaksi. Silloin kun kaikki on hyvin, niin kaikki todella on hyvin. Niinä hetkinä en epäröi hetkeäkään valintojani. Niinä hetkinä hymyilen, olen onnellinen.

Helpompaa on kelluu vaan ja antaa virran kuljettaa
antaa sen tuudittaa ja nukahtaa ei taistella vastaan

(Irina: Julian totuudet)

Toisaalta voisin sanoa nyt heiheit, niistä järkiperäisistä syistä. Toisaalta se on asia, jota viimeiseksi kaipaan. Sydän sanoo, ettei vielä ole aika irroittaa.

Toisaalta olen päättänyt, että tietyt asiat eivät ole sellaisia, joita tahdon osaksi elämääni edes toisen ihmisen kautta. Silti olen tässä edelleen. Minulle sanotaan, että asiat laitetaan tärkeysjärjestykseen. Ja että mie olen siellä listan kärjessä.

Toisaalta. Kaikki tämä on edelleen niin alussa, ettei isoja päätöksiä vielä tarvitsekaan tehdä. Mutta toisaalta se on juuri se syy, miksi päätös ehkä kannattaisi tehdä. Kaikki tämä on edelleen niin alussa, että tunteet eivät ole päässee kasvamaan kovinkaan suuriksi.

Jos nyt lähden, tulen kaipaamaan tuota poikaa kovasti.

Ehkä saan ajatuksilleni jotain järjestystä. Ehkä aika yksin auttaa minut näkemään selvemmin. Ehkä tämä tosiaan on kaiken arvoista. Ehkä vain paisuttelen asioita turhan takia. Ehkä olen varuillani syystä. Ehkä..

Vietä joskus aikaa yksin.

Kuolee Hiljaa

Se oli vain liekki mustimmassa yössä
kosketus hengityksen kaltainen
niinkuin uni jonka joskus on tultava loppuun
valkoinen hiutale joka suli pois

Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
Meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin kuolee hiljaa

Sinua katson kauemmin kuin koskaan
syvemmälle kuin koskaan aiemmin
kävelet kanssani tumman virran rantaan
annamme kuljettaa sen meidät pois

(Irina ja Toni)

I love Toni Nieminen-club

Lauantai-ilta kotosalla. Aiemmin kyläily rakkaan T-ystävän luona. Maailman tylsin American idol-jakso. Siis hei, tuo Hollywood viikonloppu on Se Juttu noissa Idolseissa. Ja sitten ne eivät edes näytä laulajia kuin pikkuriikkisen verran. Niin Kauan Odotettu, mutta niin paljon vähemmän saatiin kuin oltaisiin toivottu. Lämpimiä voileipiä. Salmiakkia. Mansikkajäätelöä. Jotain rajaa sentään, tyttö hyvä!

Ainoastaan kolme ihmistä tietää blogini sijainnista. Teidän lisäksenne. K, tottakai. En tee sitä virhettä, että kertoisin S:lle ajatusteni kaatopaikasta. En ainakaan ennen kuin olen täysin varma, että sen pojan kanssa aion elämäni viettää. Ja voi olla hyvinkin mahdollista, ettei sitä päivää edes tule.. Nyt saan tyhjennellä koneen sivuhistoriaa tämän tästä, ettei S vain eksy väärille raiteille. Ei ole K kuulemma käynyt blogillani sitten sen viimekertaisen virheen. En ole varma, uskonko. Mutten sitä tule kai koskaan tietämään. H-ystäväni. L-rakkaani. Tarkoitukseni oli kertoa vielä T-serkkuselle. Luottoystäviä kaikki ihanat tytöt. En osaisi kai kirjoittaa, jos tuttuja lukijoita olisi useampia. Arkojakin asioita. Ajatuksia puhtaina, karsimattomina. Sitten olette siis te, kaikki ihanat ihmiset, joihin olen blogimaailmassa tutustunut. En olisi koskaan kuvitellut, että löytäisin oikeasti ihania ihmisiä täältä. Ni vet vem ni är.

Muistelin taas tänään T-serkun kanssa touhuttuja ihan hassuja juttuja. Tuosta tytöstä kyllä pidän oikeasti. Ollaan yhdessä koettu paljon. Taaperoista asti yhdessä kuljettu. Välissä aika, jolloin jostain syystä ei oltu kovin tiiviisti tekemisissä. Joka tapauksessa silloinkin, kun viimeisestä näkemisestä oli ikuisuus, tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen. Tuollaisista ihmisistä täytyy pitää kiinni.

Silloin pieninä tyttöinä, Toni Niemisen kulta-aikana, päätettiin yhdessä kirjoittaa Tonille kirje. Tunnettu biisi sai uudet sanat. ..vain voi silmät niin loistaa, Tonia kun hän katsella saa.. Me laitettiin itsestämme kaikki niihin riveihin. Pikkutyttöjen sydämet oli vallattu. Mutta postimies ei koskaan muistanut tuoda meille sitä kirjettä, jonka lähettäjänä oli Toni Nieminen. Kesälomareissusta on uskomattoman hehkeitä kuvia tytöistä, jotka istuvat kivellä tuulen tuivertaessa hiuksissa. Jostain syystä ne hiukset ei leijuneet ihan niinkuin mainoksien malleilla. Kasetillinen laulua ja naurua on jossain T:n taltepaikassa. Uskomattoman ihania muistoja yhteiseltä ajalta. Makeita nauruja, paljon hymyjä ja iloista mieltä. Niin paljosta saan kiittää, kun olen tuollaisen serkun saanut. Parempaa en voisi toivoa.

Eilen baarin pyörteissä. Taas. Kyllähän siellä mukavaa oli. Ostin pitkästä aikaa Ruotsin siidereitä. Hapitsulta niitä ennen aina ostettiin, ja hyviä olivat. Nykyään vain tuntuu, että juo sokeria, jossa on seassa vähän alkoholia. Makuasioista voi kiistellä, jopa itsensä kanssa.

Baarissa K. Taas. Silloin kun oli vielä me, ei meitä kumpaakaan kovin usein Onnelassa nähty. Jos koskaan. Nelivitonen on aina ollut ykkössuosikki paikoista, mutta jostain syystä ollaan molemmat eron jälkeen alettu viihtyä Onnelassa kaiken sen ihmismassan keskellä. Onkin hyvä, että ollaan väleissä edelleen. Olisi kurjaa, jos toista täytyisi pakoilla koko ilta - tuntea katkeruutta ja vihaa. On paljon kivempaa, kun jutellaan. Ollaan edelleen kavereita. Välillä se tosin tuntuu kummalliselta. Mitä tuota kieltämään. Etenkin se hetki, kun S ja K tapasivat nyt ensimmäisen kerran, ja kädenpuristukset vaihdettiin.

Olen iloinen, kun näen K:n voivan hyvin. Niin sen pitääkin mennä.

Muistatteko sen ikävän kivun ja säryn, huolen ja epätoivon, jota koin niskajumin-migreenin-mitä-se-ikinä-olikaan kanssa? Tuli piru takaisin. Hiipi pikkuhiljaa luokseni. Useamman päivän teki tuloaan. Pakotti ottamaan särkylääkkeitä. Eilen päivällä ei jaksanut enää hiipiä, vaan hyppäsi vauhdilla luokseni. Joskin hieman erityyppisenä kuin aiemmin. Pää kääntyi ainoastaan koko tytön kääntyessä. Luojan kiitos sinulle, S. En tiedä, miten olisin itse päässyt apteekkiin asti. Lääkkeet tekivät tehtävänsä. Ja huomenna toivottavasti jo selviän kokonaisen päivän ottamatta yhtä ainuttakaan pilleriä. Se kierre kun ei saa taas alkaa. Luulin jo päässeeni siitä eroon. Mutta johtuukohan tämä kaikki nyt tästä parin viikon liikkumattomuudesta? Täytynee ottaa itseään taas ensi viikolla niskasta kiinni, ja pitää kiinni liikunnasta sen kolme kertaa viikossa.

Kun häviät, älä kuitenkaan hukkaa häviösi antamaa opetusta.

Hooray

Nyt taas tuntuu paremmalle. Ihan oikeasti. Ei mitään näin-mie-olen-päättänyt juttua. Ei sarkasmia. Vain sitä oikeaa tunnetta, kun kaikki tuntuu hyvältä. Hooray for this feeling :)

Niinkuin olen tainnut jo mainita - ja kuten kirjoituksistani ehkä voi huomatakin - olen aika tuulella käyvä. Ei, ailahteluni ei johdu menkoista. Miten vihaankaan sitä, jos joku eli pojat, jotka eivät asiasta voi oikeasti tietää erehtyy sellaista kuvittelemaan. Se vihakin voisi tosin kertoa jotain, mutta kun EI. Menkat ovat vain huono tekosyy meille naisille, muka oikeutamme omaa kiukkuiluamme sillä.

Tuulen kääntymisessä on tosin paljon hyvääkin. Tietää, ettei itkua ja murhetta kestä normaalisti kauaa. Sitä paitsi, ei kai kenenkään voi olla hyvä olla itsensä kanssa kiukkuisena? Paljon kivempaa on, kun antaa ärripurrin mennä pois yhtä pian kuin se tulikin. Ajattelee ne pahat ajatukset valmiiksi, ja päästää sitten menemään. En ole pitkävihainen. Lepyn mielelläni sitten, kun aika on siihen sopiva. Turhia pitkittämättä. Näin ainakin kuvittelen.

Näin kävi siis myös ahdistus-maximuksen kanssa. Ajattelin ja pyörittelin. Sain kuulla, ettei tällainen ole normaalia. Edelleen miettimisiäni jatkan, sillä en näistä muuten selviäisi tervejärkisenä. Mitä voi tehdä, ellei pyörittele? Antaa asioiden jäädä maton alle, kunnes niitä on jo mahdotonta siivota? Ikävät ajatukset katosivat, ja sain niiden tilalle jotain paljon kivempaa. Hymyjä ja hyvää oloa. Kädestä pitämistä ja parempaa mieltä. Tunteen siitä, että tässä minun on hyvä olla juuri nyt.

Korvikeasiat on unohdettu. Enkä enää usko, että minun vieressäni ollaan vain sen vuoksi, että olisi vain joku. Mitä enemmän vietän sinun kanssa aikaa, sitä enemmän sinusta tykkään. Olen saanut kuulla kivoja sanoja. Siellä lauseiden välissä, ihan yllättäen. Hymyilyttävät. Tuovat varmuutta. Poistavat kysymysmerkkejä. Voi olla, että uusia tulee tilalle. Mutta niitä murehdin vasta sitten, kun on niiden aika.

S:n työasiat alkavat järjestyä. Se tekee minutkin iloiseksi. Mie puolestani olen aika lailla samassa tilanteessa kuin aiemminkin. Siitä muka-vakipaikasta ei ole mitään tietoa. Kiukuttaa edelleen! Olen kuitenkin lähettänyt taas pari työhakemusta. Saanut keikka-lupauksen yhdestä paikasta. Ensi viikolla käyn toisessa paikassa haastateltavana. Toivon, että keikat poikivat vielä jotain pidempiaikaista.

Hassua, miten ero K:sta on antanut minulle enemmän aikaa ystävien kanssa. Melkein jokainen päivä pitää sisällään kyläilyjä. Ihanaa. Miten mie tästä pidänkään. Jo silloin ehkä viikko meidän eron jälkeen ymmärsin, että näin tulee käymään. Silloin jo iloitsin. Kaikista asioista löytyy se positiivinenkin puoli. Toisaalta taas - en voi edes ymmärtää, miten aikaa ystäville oli niin vähän K:n ja minun yhteisenä aikana. Naurettavaa sellainen. Vaikken silloin sitä tiedostanutkaan, ja vaikka muka näin ystäviäni ihan yhtä paljon kuin aiemminkin, niin ei se niin ollut. Edelleenkään en ymmärrä, miten ja miksi siinä muka kävi niin. Antaa olla viimeinen kerta.

Sekava paketti ajatuksia joka puolelta. Hyvä tuuli tekee tätä joskus. Saa minut muuttumaan pöliseväksi, asiasta toiseen hyppiväksi tytöksi.

Sähköpostilaatikossani odottaa taas vastaamattomia posteja. Voi teitä, ootte ihania :)

Hymyile, kun olet vastaamassa puhelimeen. Soittaja kuulee sen
äänestäsi.

Piste.

En mie oo ahdistunut. En.

Wings of a butterfly

Viikonloppu. Paljon hyvää. Mutta myös ripaus huonoa. Se ripaus tuntuu vain taas muuttuvan suuremmaksi. Ei tällaista enää voi ripaukseksi kutsua. Olen taas sysäämässä itseäni siihen mereen, josta voi olla vaikeaa päästä pois. Toisaalta taas - olen niin ailahtelevainen, että ylös pääseminen ei välttämättä vaadikaan kuin pienen ponnistuksen. Ehkä se on minun pelastukseni.

En ole varma, jaksanko tällaista. Kaksi ihmistä, joiden on hyvä olla yhdessä. Mutta samalla ne kaksi ihmistä kulkevat niin erissä maailmassa. Erilaisia polkuja pitkin. Välillä polut yhdistyvät, mutta tuntuvat sitten taas jatkavan omaa tietänsä - erkanevat varoittamatta. Vievät taas kauemmaksi. En ole varma, kaipaanko tällaista. Voisin valita helpomman tien. Jatkaa elämääni yksin. Löytäen vielä sen jonkun, joka on tarkoitettu minulle. Mutta voisin myös jatkaa, antaa tunteen viedä. Katsoa. Sillä ne ajat, jolloin kuljetaan samaan suuntaan, niistä ajoista saan paljon. Silloin on hyvä olla.

Äiti sai minut ajattelemaan. Onko sulla perhosia vatsassa, kun te näette?

Ahdistus-maximus

Pitkästä aikaa ilta kotona. Vain mie ja ajatukseni. Kummalliselta tuntuu. Mutta toisaalta, tätä olen toivonutkin :)

Eilen oli ahdistus-maximus. Juttelin K:n kanssa. Sieltä se oikea ihminen paljastui - sen naamion takaa, jonka kuvittelinkin nähneeni. Sanoi, ettei enää tunne minua. Ettei ymmärrä, miten mie voin jo tässä vaiheessa päästää jonkun ihmisen niin lähelle. Kun vielä kaksi kuukautta sitten olin täysin hänen. Valmis jakamaan elämäni hänen kanssaan. Ja tiedättekö mitä tapahtui. Vitutus! Miten helvetissä se kehtaa tulla sanomaan mulle tuolla tavalla? Ettäkö miten näin nopeaa tällaista voi tapahtua? Piru vie, K se oli, joka vielä edellisiltana rakasti ja oli onnellinen. Kunnes seuraavana päivänä romahdutti kaiken ilman varoituksen sanaa. Miten K ylipäänsä viitsii tulla puhumaan mulle tuollaista? Aivan kuin sillä olis jonkunlainen oikeus enää puuttua minun asioihin tuolla tasolla. Itse on päätöksensä tehnyt (jota ei kuulemma kadu ollenkaan, ja hyvä niin), joten antaisi minun jatkaa elämääni sillä tavalla, kuin parhaaksi koen.

Kuulemma pelkää, että mie satutan itseäni. Että mie jossain vaiheessa huomaan tämän olleen pelkkä ahdistuksen poistaja, ei mikään oikeasti fiksu move. Parasta olisi, kun pitäisi asiansa sisällään. Ei tuottaisi minulle lisää päänvaivaa tuollaisilla sanoilla. Kyllä mie olen asiaa miettinyt. Tehnyt kuitenkin omat päätökseni. Päättänyt, etten tästä ihmisestä luovu vain sen vuoksi, että ehkä pitäisi. Olen valmis ottamaan vastaan kyseenalaistavia sanoja ihmisiltä, jotka ovat osa elämääni. Mutten K:lta. K on itse tiensä valinnut. Antaisi minunkin valita omani.

Kamalan sekava ajatuspurkaus. En vain osaa jäsennellä tuota sekasoppaa mielessäni. Saati sitten kirjoittamalla. Purkaus teki kuitenkin hyvää :)

Töistä päästessäni soitin äpylle. Äiti-kulta sanoi oikeita sanoja. Puhui sillä tavalla, että ymmärsin itsekin paremmin. Kiitos äiti-rakas! Paremmilla mielin suunnistin S:n kanssa leffaan. The Holiday pyöri kankaalla. Ne pirun ahdistukset työntyivät ajatuksiini jostain taka-alalta, ja välillä huomasin olevani kaikkialla muualla kuin elämänvaihdoksen tehneiden tyttöjen maailmassa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kyseenalaistin ahdistuksen vuoksi myös S:n tunteet ja motiivit. All thanks to K. (Piru vie, miten K mahtaisi olla tyytyväinen, kun tietäisi aiheuttamastaan sotkusta..) Leffan jälkeen kotiin mennessä olin jo valmis pyytämään, että S menisi omaan suuntaansa. Toinen kuitenkin höpötti kaikkea hassua ja sai minut hymyilemään. Unohtamaan pahan.

Yön tullessa avasin kuin avasinkin suuni. Olen oppinut, että asioista täytyy puhua. Luojan kiitos, sain kysymysmerkkini kadotettua. Sain kuulla, että S on tässä nimenomaan sen vuoksi, että olen mahtava ihminen. Tuollaista en edes odottanut :) Kysymysmerkit siirtyivät vieressä olevalle. Mutta onneksi nekin kadotettiin. Nyt jatketaan samaa linjaa. Oli se sitten se perinteinen tai ei, niin meille se ainakin tässä vaiheessa toimii. En tahdo päästää irti vain sen vuoksi, kun ehkä pitäisi. Ei kai minun pidä mitään muuta kuin se, mikä tuntuu oikealta.

Viimeisen kirjoituksen kommentit toivat hyvää mieltä ja uutta näkökulmaa. Olette te niin ihania, auttavaisia ja kultaisia ihmisiä. Kiitos!

Soita äidillesi, jos sinulla on vielä onni omistaa hänet.

Mikä korvaa ja mitä?

Kävin pyöräilemässä jumppapaikalla. Koulu täynnä lukiolaisia. Ovissa laput, joissa pyydettiin hiljaisuutta yo-kirjoitusten vuoksi. Aivan. Nyt on tämä aika. Kaupan kautta kotiin, ja hieman aikaa omille ajatuksille.

K tietää nyt, että minulla on uusi ihminen elämässä. Otti asian sata kertaa paremmin, kuin olisin odottanut. Epäilin kyllä, että se oli vain naamio, jonka takaa löytyisi oikea K. Niin ei kuitenkaan kuulemma ollut. Mutta hyvä näin. En tiedä, oliko minulla velvollisuutta kertoa. Mutta jos ajattelen asiaa toisin päin, niin olisin toivonut toimittavan näin. Yksi askel eteenpäin silläkin kohdalla.

Mutta niin epätodelliselta kuin tämä tuntuikaan.. Edes ajatuksen tasolla en olisi osannut itseäni nähdä tässä tilanteessa. Kaksi viikkoa sitten olin elämässä uutta elämää - siellä ei-varatulla tasolla. Mutta sitten baarissa olikin poika, jonka kanssa oli hyvä olla. Jutella. Olla oma itsensä. Korvike? Asiaa olen miettinyt. Pitkän kaavan kautta käynyt läpi asioita, jotka siihen voisivat vaikuttaa. En näe sellaista, mikä viittaisi sellaiseen. Vaikka olenkin näin lähellä, enkä välttämättä näe asioita objektiivisesti, uskon itseeni ja omiin ajatuksiini.

Aika näyttää.

Kun joku kysyy sinulta asiaa, johon et halua vastata, hymyile ja kysy:
"Miksi haluat sen tietää?"

Pienistä asioista huolimatta..

Yksin kotona. Omaa aikaa koneella. Sitä ei huomannutkaan, miten tällaista kaipaa. Pitäisi jo lähteä, mutten ihan vielä malta. Pian kuitenkin haen pyörän varastosta, ja kuljetan sen kohti vanhan ystävän kotia. Mukavaa, kun löydetään toisemme taas.

Kuuntelen kitaranrämpytystä ja kauniita ääniä. Lifehouse - Teitur - Stella. Pyörivät soittimessa loputtomiin. En kyllästy vielä, vaan nautin jokaisesta biisistä. Ja on yllättävän helppoa kuunnella sellaisiakin biisejä, joihin K vahvasti liittyy. Joskus tosin painan päälle seuraavan biisin. Sillä en tahdo ottaa selville, tulenko sittenkin pahalle mielelle.

Olen taas päästänyt herra Nikotiinin hallitsemaan elämääni. Ikäväikävä hra N. Typerätyperä nti M. Se lopettaminen silloin aikanaan oli Maailman Kamalin prosessi. Itkua ja kiukkua. Pahaa mieltä ja fyysistä pahoinvointia. Ja tässä sitä ollaan. Parveke on kovassa käytössä. Ja mie kun vannoin, etten ala enää ikinä polttamaan! Jokainen päivä päättyy päätökseen, jossa tupakkaa ei enää huomenna polteta. Aamulla kuitenkin siirryn pakkaseen saastuttamaan keuhkojani.

Keskiviikkona J sai houkuteltua baariin. Olin jo tehnyt päätöksen. Sen, jossa laitetaan asialle piste, ja päätetään jäädä kotiin viettämään aikaan. En ilmeisesti ole kovin hyvä pitämään päätöksiäni. Ja myönnettäköön, että oli mukava lähteä. J:n kanssa ei olla edes nähty moneen kuukauteen. Saati sitten käyty baarissa - siitä on kulunut jo yli kaksi vuotta! Joten sallittakoon minulle pieni omantunnon helpotus. Enhän mie muuten ois lähtenyt. Baarissa näkyi tuttu olemus - K siellä pitämässä hauskaa. En käynyt edes sanomassa heitä. Käännyin poispäin, jos tutut kasvot meinasivat tulla liian lähelle ja nähdä minut. Itse olisin sen hyvin voinut tehdä. Mutta K viimeisen baarireissun jälkeen toivoi, ettei yhteyttä enää pidettäisi. Ainakaan alkoholin käytön aikoihin. Olin siis ystävällinen ja tahdoin tehdä K:n baareilusta (ja olosta yleensäkin) mahdollisimman mukavan, enkä pilata hänen iltaansa.

Lisäksi sain sähköpostilla kuvan. Kuvan minusta. Sen, jonka K otti edelliskerralla kun nähtiin. Mukana teksti - näytät niin iloiselta ja ihanalta, että melkein harmittaa. Nuo sanat tuntuvat sydämessä, särkevät siellä. Sillä en tahtoisi K:n tuntevan tuollaisia asioita. Vaikka pelko voi hyvinkin olla aiheeton, se tulee silti. Eihän K enää kaipaa minua noin paljon? En tahdo, että K:n on paha olla. Vaikka hän itse on päätöksensä tehnyt, tunnen silti pahaa oloa hänen pahasta olostaan. Tahtoisin K:lle vain kaikkea hyvää. Ja ilmeisesti minun kanssa ajan viettäminen ei sitä kaikkea hyvää tuo..

Ainakin hetkeksi annan itselleni mahdollisuuden elää hetkessä. Olla pohtimatta liikaa. On hyvä olla.

Seuraa kolmea ohjetta: Kunnioita itseäsi, kunnioita muita ihmisiä ja
ole vastuussa kaikista toimistasi.

Pikaisesti kerrottuja pieniä asioita

On tapahtunut Niin Paljon. En ole ehtinyt istua koneelle ja kertoa. En ole saanut aikaa, jolloin olisin lukenut teidän blogeja. Mennyt aika on kulunut ihan muissa merkeissä. Olen miettinyt - olen miettinyt Paljon. Mikä on liian aikaisin? Tämä.. Mistä tietää, mitä tehdä. Miten voi aavistaakaan, että elämä vie teille, joille ei osannut aavistaakaan astuvansa. Olen hukassa ajatusteni kanssa. Tunteitteni kanssa. Kaiken kanssa..

Lisäksi sunnuntain baarireissulla osuttiin samaan baariin K:n kanssa. Siellä sitten loppuilta yhdessä vietettiin - mie, H-ystävä ja K. Outoa. Mutta samalla jotenkin niin.. tavallista. Osasyynä tosin taisi olla alkoholi, joka euron tuoppien jälkeen teki tehtävänsä. En olekaan aiemmin tainnut kovin montaa kertaa viettää maanantaipäivää krapulassa.

Opettele säännöt, niin opit, miten rikkoa niitä oikein.

Leffalippuja

Ihana ihana Isoveli. Odotti minua alhaalla, kun tulin kotiin. Mukanaan kaksi ilmaislippua elokuviin. Rakkaus ja välittäminen - niitä voi osoittaa niin monella tavalla.

Anna ihmisille enemmän, kuin he odottavat ja tee se iloisin mielin.

Onnenpotku

Pitäisi lähteä Kelalle asunmistukihakemuksen kanssa. Soittaa jollekin, joka voisi täyttää tuon tarvittavan lomakken. En jaksaisi. Paperisotaa pahimmillaan. Olen kai ollut onnekas, kun en ole valmistumisen jälkeen tällaisia joutunut edes ajattelemaan. Mutta jokaisen vastavalmistuneen elämässä taitaa jossain vaiheessa tulla tämä vaihe? Olen vuoden ollut onnekas, saanut olla töissä, ja jokaisen kuun päätteeksi tililleni on ilmestynyt rahaa tekemästäni työstä. Ilman sen suurempia papereiden täyttämisiä.

Muistan, miten pienenä tyttönä ihastukissani katsoin, kun äiti selvitteli papereitaan - täytti ja arkistoi. Se oli mielestäni maailman mukavimman näköistä touhua. En malttanut odottaa, että saan itsekin puuhata noita kiehtovia aikuisten juttuja. Pieni näperryksestä pitävä Misa nosti silloin päätään, mutta isompana ymmärsi, että mukavuus oli puuhasta kaukana. Miten kaikesta onkaan tehty näin vaikeaa?

Tulin koneelle, ja ihan totta, sähköposti oli saapunut. En olisi tuota uskonut, mutta miten muutama sana voikaan tehdä päivästä aurinkoisemman? Hienoa :) Kultaisia ihmisiä on olemassa. Onnenpotku minulle, sillä noiden sanojen avulla jaksan kyllä taas jonkin aikaa. Olkoot ne sitten viimeiset sanat, mitä ikinä häneltä kuulen.

Illalla taas baari kutsuu. En ole ikuisuuksiin viettänyt näin vilkasta baari-elämää. Ennen vakiintumistani sitäkin enemmän - ehkä liikaakin. Mutta silloin, kun vuorotyöläisystävillä on vapaata aikaa, mie menen kyllä mukaan. Eihän minulla muutakaan ole.

Muista, että vaikket aina saakaan sitä, mitä haluat, se voi olla
joskus ihastuttava onnenpotku.

Poimin sähköpostistani mukavan listan asioita, elämänohjeita. Tähän niitä omaksi (ja ehkä teidänkin) iloksi kirjoitan silloin tällöin, postauksien perään. Itselle ainakin antoivat ajattelemisen aihetta.

Elämällä on meidän varalle paljon yllätyksiä

Kotipäivää viettämässä. Kuumeessako? Ei toki. Niin siinä kävi kuin epäilinkin. Olisin hyvin voinut aamulla nostaa itseni sängystä ja mennä töihin. Tilanne kuitenkin antoin mahdollisuuden nukkua pitkään, purkaa nuo vanhasta kodista kantautuneet tavarat, tehdä H&M:n tilauksen. Suurin osa tilauksesta kyllä saapuu perille Pitkän ajan kuluttua. Kaikki muut olivat taas ehtineet ensin tyhjentää varaston niistä kivoimmista vaatteista. Seuraavaksi on vuorossa jonkinlainen kävelylenkki ja Kelan asumistuki-papereiden täyttö. Ei kai tämä vapaapäivä ole ollenkaan pahasta. Kuitenkaan. Kun vain ottaa itseään niskasta kiinni, ja lopettaa turhan surkuttelemisen. Mitä sellaisesta on hyötyä?

Entinen hyvä ystävä kertoi viime viikolla, että heidänkin parisuhde on tullut tiensä päähän. En olisi uskonut. Noiden kahden piti olla yhdessä ikuisesti. Onhan meidän yhteydenpito ollut melko vähäistä, ja pintapuolista. Kuulumisten vaihtamisten lomassa ei ole tullut sanottua niitä vaikeita asioita, jotka suhdetta koettelevat. Molempien osapuolten kanssa on tarkoitus nähdä - ystävän kanssa pian, pojan kanssa jossain myöhemmässä vaiheessa. Ystävä oli päätöksen tehnyt, joten jätetyn pojan kanssa meistä varmaan voi olla toisillemme paljon vertaistukea. Kaikkea parasta heille. Tilanteen tekee varmasti sata kertaa vaikeammaksi se, että yhteinen pikku prinsessa jatkaa elämäänsä kahden kodin ja kahden kaupungin välillä.

Aamulla luettujen blogien teksteistä löytyi taas surullinen uutinen - Kirka on kuollut. Ei ole kauaa aikaa siitä, kun Kirka oli vieraana siinä päivällä tulevassa ohjelmassa.. Viihdelounas. Siellä elinvoimaisena jutteli, kertoi tulevaisuudestaan. Toivottavasti siellä läheiset jaksavat surunsa yli.

.....

Kertoisiko joku Bloggerin käyttäjä minulle, miten saan oman profiilini näkymään tuolla sivupalkissa? Olen sen luonut, ja raksi on kohdassa "Näytetään blogissa". Missä muka? Entä kuva omaan profiiliin? Kiitos muruset :)

..minä mikään viisas olen.

Olen tyhmä. En pidä tällaisesta tyhmyydestä. Vaikka se onkin verhottu mukavuuteen, se tekee itselle kaikkea muuta kuin mukavat asiat yleensä. Stupid. Stupid. Stupid.

Olin siis tänään töissä. Huomasin, että olin oikeasti kaivannut sinne. Siis töihin yleensä. Uudet lapset ja uusi ympäristökin toimivat mukavasti. "On ollut tosi kiva olla taas töissä." Niin mie ääneen sanoin. Melkein yllätin itsenikin, mutta tottahan se on. Iltapäivällä tulin kotiin, ja kaivoin kuumemittarin esiin. Kyllä, lämpöä. Ajattelin olla mukava, ja kertoa tilanteesta päiväkodin johtajalle. Että osaavat varautua siihen etten välttämättä pääse huomenna. Että olen silti tulossa, mutta JOS. Mutta kun tilanne on se, että sijaista tosiaan tarvitaan, niin johtaja kohteliaasti kysyi, haittaisko minua jos kuitenkin pyytäisivät siihen jonkun toisen. Kun eivät voi jäädä tyhjän päälle. Tottakai se haittaa! Mie haluan tulla töihin! En aio sairastua! Älä jätä minua tähän tilanteeseen - älä nyt, kun olen jo iloinnut tästä pienestäkin sijaisuudesta! Mutta niinkuin kuuluu, sanoin että ymmärrän tottakai. Että hän päätöksen tekee, ja vaikka miten mielelläni lupaisinkin, että huomenna voin tulla, en kuitenkaan voi sellaista lupausta tehdä. Oikeasti - miten typerä mie voin olla? Vain siksi, että saatan olla huomenna kuumeessa, päästin sijaisuuden käsistäni. Kun vain olisin ajatellut loppuun asti ja olisin jättänyt ilmoittamatta. Olisin tehnyt niinkuin normaali-ihmiset tekevät, ja soittanut aamulla jos siihen olisi ollut tarvetta.

Mikä minua oikein vaivaa? Yli-kiltin-toisille-parasta-haluavan ihmisen syndrooma. Miksei mulle kukaan ole kertonut, että omia päätöksiään voisi harkita ennen kuin ne lyö lukkoon?

Blogi tuottaa päänvaivaa..

Voi vaikea, vaikea blogi. En ymmärrä - tätäkään. Miksei uusiin kirjoituksiin voi kommentoida? Mahdollisuus löytyy ainoastaan tuolta ihan ensimmäisestä postauksesta. Help? Anyone?

edit.
Eikun hei, mie osasin! Taidan sittenkin olla tietokonenero :D

Radalla

En pysty ymmärtämään, miksi blogi toimii tällä tavalla. Vuodatus sai kuitenkin jo jäädä, sinne en (kai) takaisin aio. Mutta täällä on vaikeaa.. En ymmärrä, miksi tuo "About me"-laatikko menee väkisin tuonne sivun alalaitaan. En ymmärrä, miksi ainakin noiden kahden ensimmäisen kirjoituksen fontti ei ole sama, vaikka sen ihan varmasti samaksi täällä editissä laitan. Ja vielä monta kertaa. En ymmärrä, miksen ymmärrä tietokoneista tämän enempää. Enkä varmaan ikinä tule ymmärtämäänkään.

Niinkuin tuolla vuodatuksen puolella jo kerroinkin, niin kiukustuin ihan toden teolla K:lle. Paha olo hiipi sitä kautta luokseni kuin varkain - se olikin piilossa pitkän aikaa. (Kiitos kun jaksoi pystellä siellä :)) Ahdistuin oikein toden teolla. Koitin vähän nukkua ja lukea uutta kirjaa. Sitten tuli K koko porukan kanssa - sitä pyykkikonetta tuomaan. Mukanaan isä, veli ja kaveri. Ja kyllä, jokainen heistä kävi täällä minun kotona, ihan sisällä asti. Se ei nimittäin jäänyt pyykkikoneeseen, vaan edelleen tuli lisää pusseja, jotka valtaavat minun kodin! En taida päästä niistä ikinä eroon.. Täytyy taas antaa niiden olla, muuttuvat kai näkymättömiksi ajan kuluessa. Mutta sitten, kun ne tuosta katoavat, niin osan on pakko kadota roskikseen! Ei tule mitään tällaisesta hamstraamisesta. Nämä voisin laittaa kirpputorille sitten joskus. Tätä vihkoa voi vielä käyttää muistilappu-tarpeisiin. En muista, milloin viimeksi pidin tätä vaatetta, mutta ehkä jo ensi viikolla? Lauseet juoksevat päässäni ympyrää, enkä saa niitä katoamaan. Menkää pois!

Piilotin kuitenkin pahan mielen uudelleen. Jotenkin ajatukset taas lähtivät kiertämään sitä samaa rataa. Sitä rataa, jolla Poika asuu. Se suloisuus ei haihdu mielestäni. Muttei sen vielä tarvitsekaan. Siitä on vasta niin vähän aikaa. Eikä siellä radalla ole ollenkaan niin ikävää, kuin sen piilostaan hiipivän pahan kanssa. Joten taidan pysytellä täällä niin kauan, kuin hohtoa kestää!

Se uusi kirja. Purukumi karusellissa. Jäin koukkuun, täysin. En osaa kirjoittaa arvostelun tapaisia. En edes niitä muutamia sanoja, jotka voisivat kertoa teille jotain. Osaan vain sanoa, että menin väsyneenä sänkyyn eilen illalla, ja sinnittelin unen tuloa vastaan melkein kirjan loppuun saakka. Ei väliä, vaikka kello soi aamulla aikaisin. Tuota en vain voinut laskea kädestäni. Joku siinä viehätti. Todenteolla.

Olen syönyt iltapalaksi makaronia. Päiväruuaksi makaronia. Joka ikinen päivä. Lahjoittakaa joku mulle sähkövatkain - kaipaan perunamuusia. Jos olisi leivinpaperia, voisi tehdä erilaisia uuniperunoita. Muuta en keksikään, mitä voisin tehdä. En vain jaksa kokata yksinäni mitään sen monimutkaisempaa. Kun ei siitä kukaan muu saa nauttia kuin mie. Kukaan ei kehu "Teitpä herkullista ruokaa". En vain jaksa. Olen sinkkuuntunut ruuanlaiton suhteen muutamassa viikossa täysin. En jaksa edes tehdä jauhelihakeittoa. Koska sitä ei voi pakastaa. Koska perunat menee vetisiksi pakasteessa. Ainakin minun perunat. Bravuuriksi onkin makaronin ohella muodostunut salaatti. Siihen jaksan vähän enemmän panostaakin. Kunhan vain raskin ostaa kaupasta jäävuorisalaatin, kanaa, raejuustoa, tuoreita herkkusieniä ja kesäkurpistaa. Mutta kun ei tuossa lähikaupassa edes ikinä ole tuoreita sieniä. Ja kesäkurpitsan hinta hipoo pilviä. Helpompi on ostaa pikamakaronia.

MLL:n päivystystä tänään muutaman tunnin verran. Voi, miten siitä tuleekaan hyvä mieli. Ja mikä parasta, omat ongelmat unohtuvat ihan kokonaan. Terapeuttistakin siis :)

Mutta Kelan papereista ei tule hyvä mieli. Eikä siitä, että vuokra on maksettava viikon päästä, eikä ole rahaa. Liiton päiväraha ei ehdi siihen mennessä tulla. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata. Lainata 450 euroa! Kauhistuttaa jo valmiiksi. Mielummin ottaisin lainaksi pankilta, kuin läheisiltä. Muttei se taida olla kovinkaan järkevä idea. Saati sitten toteutuskelpoinen. Täytyy vain tyytyä siihen, että saan itseni velkakierteeseen. Mitä menin luottamaan siihen, että työpaikka on minun..

Huomenna lähden sijaistamaan, muutamaksi päiväksi. Puhelin muistuttaa mukaan otettavista jumppavaatteista kymmenen minuutin välein. Mutta kun täällä radalla on kivaa. Täällä on paljon ajatuksia minun kanssa. Paljon hyvää mieltä. Kasoittain puhetta, joka ei tahdo hiljetä. Voisin jutella vaikka koko yön..

Nyt se on tehty

Täällä mie. Uusi paikka. Uudet ajatukset. Nyt oli sen aika. Jotenkin tämä kaikki on ollut.. no, uutta heräämistä kai sitten. Olen kyllästynyt olemaan kiinni menneisyydessäni. En sitä ikinä taakseni kokonaan jätä, se kai on sanomattakin selvää. Mutta uuden blogipaikan myötä jokin voi ehkä muttua. Sähköpostien poistaminen. K:n kavittelut jonkun uuden kanssa. Minun perjantai ja Poika. Kaikki se avasi silmiäni jotenkin. Tulevaan keskittyminen, vanhan jättäminen taka-alalle. En tahdo vahingossa eksyä vanhan blogin Parisuhteesta-osioihin. Sillä niiden lukeminen avaisi vain jo umpeutumassa olevia haavoja. Täällä sellaista vaaraa ei ole. Täällä olen vain mie, ajatuksieni kanssa. Ja kaikki te ihanat myös, toivottavasti löydätte perille :)

Uusi paikka ajatuksille

Mietin tätä jo pidemmän aikaa. Entinen blogi piti sisällään niin paljon asioita, jotka minun täytyisi pikkuhiljaa jättää taka-alalle. Kaikki se, mitä K:n kanssa yhdessä on koettu, jää muistoihin ikuisiksi ajoiksi. Kaiken sen löydän, kun palaan vuodatuksen sivuille. Sitten kun tahdon. Sitten kun siltä tuntuu. Juuri nyt kuitenkin uskon uuden paikan tekevän hyvää. Tulen edelleen puhumaan ikävästäni. Sillä se on suuri osa minua, jokapäiväistä elämääni. En voi, enkä tahdo, jättää taakseni sitä kaikkea. Jo tämäkin askel - blogin jatkaminen uudessa paikassa - särkee sydäntäni. Vaikka kaikki onkin jo niin konkreettista, silti. Tämä satuttaa yllättävän paljon. Se, että oikeasti jätän ensimmäisen blogini, ja siirryn uuteen paikkaan. Tämä voi olla pieni askel ulkopuolisen silmin, mutta minua tämä satuttaa enemmän kuin olisin itsekään voinut kuvitella..