Taas se alkaa.. Kaupunkikisa.

Keltaisesta vaaleaksi hetkessä. Eikä koko lystistä tarvinut maksaa mitään ylimääräistä. Lisäksi taas ihana päähieronta pesun yhteydessä. Tytöllä on taas kiva tukka ja hyvä mieli!

Tänään on taas puhuttu siitä muutosta. Kun niin paljon tekisi mieli lähteä. Edelleen. Ja kai jopa enenevissä määrin. Ensimmäistä kertaa etsittiin myös S:lle työpaikkaa. Katseltiin ja ihmeteltiin. Huomenna sitten soitan sinne ja tuonne. Mutta tuleeko se huominen tosiaan? Voidaanko me tosiaan olla tekemässä niin isoa ratkaisua, että lähdettäisiin? Onko mahdollista vain mennä, käydä katsomassa? Tottahan on, ettei minkään tarvitse olla pysyvää.

Jos lähdettäisiin, olisi mietittävä yhtä merkittävää asiaa. Yhteistä asuntoa. Olen suoraan sanonut, etten olisi sellaiseen välttämättä vielä halukas. Jos asuttaisi Oulussa, yhteistä kotia ei ihan heti tulisi. Ei siksi, etten usko sen joskus olevan mahdollista. Vaan siksi, että todellakin tarvitsen omaa tilaa. Omaa kaikkea ja ihan mitä vain.

Vaikka nytkin ollaan samassa asunnossa periaatteessa jokainen yö, ei minusta käytännön asioiden vuoksi ole järkevää kantaa tavaroita yhteiseen kotiin. Eikähän me oikeasti olla S:n kanssa samaan osoitteeseen siirtymässäkään, ei vielä aikoihin. Mutta tuo Turkuun yhdessä lähteminen jollain tapaa kyllä.. no, velvoittaisi siihen. Vai? Ei näistä asioista tarvisi edes puhua vielä tässä vaiheessa, ellei mahdollisesti oltaisi yhdessä vaihtamassa paikkakuntaa. Ja toisaalta tuntuu ihan naurettavalta pyytää toista lähtemään mukaan, ja sitten kuitenkin ehdoksi laittaa sen, että yhteiseen kotiin ei sitten muuteta. Periaatteessa miksi ei, mutta suurempi kysymys taitaa kuitenkin nyt olla - miksi joo?

Ollaanhan me paita-ja-peppuiltu S:n kanssa ihan tosissaan koko tämä aika, kun ollaan yhdessä oltu. Ei olla nähty mitään syytä nukkua eri osoitteissa, ellei siihen ole ollut mitään tarvetta. Töihin kun molemmat ovat päässeet yhtä lailla kummastakin paikasta. Baareilut, kyläilyt tai muut ovat toki asia erikseen. Mutta noin niinkuin yleisellä tasolla.

And everywhere I am, there you'll beee..

Hemppismusiikkia ihan tilanteeseen
sopimattomalla tunnelatauksella.
Mutta kun nuo sanat :D

Edit. klo 16.50

Ihania asioita pyörii mielessä. Tahdon keskittyä hetken ajan vain niihin.

1)
Hassua, miten pienet sanat tekee iloiseksi. Entisen työkaverin kanssa vaihdettiin tässä eräänä päivänä viestitse kuulumisia taas pitkästä aikaa. Kerroin uudesta ihmisestä elämässä. Mahtavaa! Vaikka kyllä minä tiesin ettei sun anneta kauaa sinkkuna pyöriä. Anna sen nyt hemmotella sua, sen olet ansainnut. Jostain syystä hymy nousi huulille. Oon mie jotain hyvääkin tehnyt, kun minusta nuin kivasti ajatellaan.

2)
Toiset mukavat sanat tulivat viestin muodossa, S töistä minua muisti. Ei, ei mitään ihmeellistä. Vaan ylipäänsä se, että saa toiselta mukavan viestin. Kun yleensä puhelin ei piippaa. Ei ole viestinkirjoittaja-tyyppiä. Mutta toisaaltahan nämä erityitapaukset on sitäkin hymyäaiheuttavampia.




3)
Viikonloppua oli ilostuttamassa Pikkumies. Tuo rakas kaveri, joka jo kovaa vauhtia on kasvamassa isoksi. Ei vielä liian isoksi kuitenkaan. Edelleen iltaisin pitää silittää ja rapsuttaa ennen nukkumaanmenoa. Halitaan ja rutistetaan rakasta. Se on yksi asia, josta ehdottomasti meidän perheessä tykkään. Meillä halataan paljon. Tullessa ja lähdettäessä. Sitä läheisyyttä ja lämpöä, jota ilman ei osaisi olla.

4)
Parveke ei voisi olla paremmassa paikassa suhteessa auringonpaisteeseen. Keskipäivän jälkeen auringonsäteet ihan oikeasti kuumentavat nuo muutamat neliöt, ja voi leikkiä, että on kesä. Lukea kirjaa ja nauttia, ja samalla saada ne kaivatut rusketusraidat. Katselen muita naapuruston parvekepaikkoja, eikä niitä totta tosiaan ole siunattu yhtään niin kivalla paikalla noin niinkuin Misan näkökulmasta. Kerrankin näin!

5)
Irinan uusi levy Liibalaaboineen toimii. Irinaan olen tutustunut paremmin vasta näiden viimeisten kuukausien aikana, kun elämä heitti kuperkeikkaa. Tänä aikana olen hankkinut levyhyllyyni kaikki kolme albumillista kulutusta kestävää musiikkia. Niin Loistavaa!

Hui minkälainen tunne,
mä tahdon sut omistaa
purkkiin laittaa
ja tarvittaessa vapauttaa

6)
Ja viimeisenä Singstar. Tarvitseeko sanoa enempää?

Vauvauutisia

Näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että tekstiä blogiin syntyy todella harvakseltaan. Ja sitten kun on aikaa istua alas, tekstissä ei ole päätä eikä häntää. Sanottavaa on kamalan paljon, eivätkä ne oikein jäsenny järkevästi. S:n ollessa täällä, en halua kirjoittaa. Kyse ei ole siitä, että tarvisin jonkinlaisen rikkumattoman rauhan kirjoittaessani. Blogin paikka kun on edelleen salainen, enkä aio sen antaa paljastua. Jokaisen vierailun jälkeen pyyhin sivuhistorian salamyhkäisenä.

Ollaan tehty vanhempien-tapaamis-reissut. Ensin ajeltiin meidän mökille (oi, miten siellä rakastankaan olla!), jossa S sai tavata meidän äipän, isäpuolen ja Pikkumiehen. Ensimmäinen kerta mökillä ilman Karvaturria. Hiljaiselta ja autioltahan siellä tuntui. Kaipaan sitä rapsutettavaa niin kovasti. Ensimmäinen mökkikerta myös sitten minun ja K:n eron. Ei tuntunut kummalliselta, vaikka niin odotinkin. Olin silloin joskus varma, että muutamia kyyneliä täytyy ikävää purkaakseen vuodattaa. Mutta kaikki on kuin onkin mennyt niin paljon paremmin, kuin olin ikinä uskonut. Minulla on hyvä olla näin. Pieni hassu ajatus rinnassa kuitenkin liikahti, kun K sattui soittamaan juuri mökillä ollessa. Kaikesta huolimatta mökkeily oli oikein onnistunut. Mukana oli uusi Singstar, jota mie niin rrrakastan. Watch out world, here I come!

S:n vanhempien tervehtiminen oli jokseenkin pikaisempi, joka sopi mulle vallan mainiosti. Toisaalta kyllä mietin, ettei mikään voi mennä niin huonosti, kuin meni K:n vanhempien kanssa. Ainakin sain osakseni hymyilyä, ja ainakin päällepäin välittynyttä hyvää mieltä. Mene ja tiedä, mitä minusta oikeasti tykättiin. Mutta ainakin seuraava kerta tulee jo olemaan helpompi, kun ihan ensimmäiset sanat on nyt vaihdettu.

Koko matkan ajan Eemuska kulki matkassa - autossakin kainalossa katseli maisemia. En ole ollenkaan varma, olenko jo pian kaksikymmentäviisi-vuotias. Yhtenäkin yönä näin unta, jossa Eemu oli mennyt hukkaan. Itkin vuolaasti, kuin pikkulapsi. Todellisuus onneksi kuitenkin koitti, ja heräsin Eemu kainalossa.

Kärppiä on juhlistettu, tuhansien ihmisten joukossa. Hyvillä mielin, mutta kylmissään. Hrr, Oulun tuuli alkaa käydä jo legendaariseksi. Lopulta suuntana Onnela, ja uuden kaverin kanssa jutustelu. Maailma on pieni. Niin eri porukoista olevat ihmiset olivat kuin olivatkin vanhoja kavereita. Hassua. Yksi plussa liittyen minun ja S:n suhteeseen - mie tosissaan tykkään suurimmasta osasta S:n kavereita. On kiva olla ja istua iltaa, jutustella ja tuntua kuuluvansa joukkoon (no, ainakin jossain määrin :)). Ja kun ihan totta puhutaan, niin odotan kesää, ja yhteisiä hetkiä. Mitään sydänystäviä tuskin tulen löytämään, mutta yhteisten juttujen löytyminen ja seurassa viihtyminen ovat jo paljon nekin.

Tiedättekö tunteen, kun on odottanut kampaajalle pääsyä kuusi kuukautta. Se riemu, kun hetki viimein koittaa. Saa antaa hiuksensa ammattilaisen käsiin, ja odottaa uuden muutoksen saapumista. Ja sitten, kun väriaine on pesty, koittaakin suuri pettymys. Hiukset eivät näytä ollenkaan sellaisilta, kuin niiden pitäisi. Leikattu on aivan liikaa, eikä väri miellytä silmää ollenkaan. Ja sitten kun soitat päästäksesi korjauttamaan lopputuloksen, saatkin ajan vasta päivien päähän. Joten tässä sitä ollaan, keltatukkainen Misa, joka täysin normaalista poiketen pitää hiuksensa visusti kiinni kotoa ulos astuessaan. Mutta kaikkeen kai tottuu. Tottuuhan?

Työttömyys on taas toistaiseksi arkea. Nautin näistä muutamista päivistä, kun ei ole kiirettä minnekään. Olen ehtinyt tehdä kunnollisen siivouksen. Nähdä kavereita. Käydä kaupungilla. Nauttia auringosta. Olen nähnyt ensimmäiset hyppynaruilijat, rullaluistelijat ja patiot. Nauttinut kirjasta kuumalla parvekkeella, ja omat silmäni ihan selvästi huomaavat hurjat rusketusraidat. Olen ehtinyt tehdä kaikkea sellaista, mille tuo minun jokailtainen töissäolo ei antanut mahdollisuutta.

Mutta tätä mukavuutta ei kestä kauaa. Pian tulevat rahahuolet ja ahdistus. Töitä olisi löydyttävä jo. Hakemukset lähtevät matkaan, ja joku jossain ihastuu minuun. Ihastuuhan? Sieltä minun vakituisesta työpaikasta oli yhtenä päivänä soitettu useampaan kertaan. Koitin soittaa takaisin, muttei enää vastausta. Mutta mie EN mene sinne, enenen. En tahdo nöyrtyä. Ei minua saa kohdella tällä tavalla. Odotetaan, jos soittavat takaisin vielä. En aio itse tehdä asian eteen mitään. Keskityn muihin, itseäni miellyttävämpien työpaikkojen hakemiseen. Hakemuksia lähtee pääasiassa Ouluun, mutta olen päättänyt rohkaistua, ja lähettää pari hakemusta myös Turkuun. Työhakemus kun ei vielä ole päätös mistään. Tällä tavalla vain pidän oveni avoinna.

Paljon on tapahtunut, pientä ja suurta.

Olen päättänyt ryhtyä seksilakkoon, kun ehkäisystä huolehtiminen ei tunnu olevan ollenkaan sellaista, kuin sen pitäisi olla. Helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä kuitenkin helpompaa olisi kävellä lääkärin luo, joka kirjoittaisi reseptillisen pillereitä.

Pikkumiehen uusine Olavi-skeittilautoineen piti saapua tänään ilahduttamaan Oulua. Mutta kun mulla meinaa nousta kuume. Miksi juuri nyt? Miksen ole sairastanut ikuisuuksiin, ja juuri tälle viikonlopulle jokin bakteeri on päässyt käsiksi elimistööni? Syy voi tosin olla myös tuossa Kärppäjuhlinnassa, jossa ehkä mahdollisesti saatoin palelluttaa itseni.

Eilen käytiin ystävän kanssa Amarillossa syömässä. Ruoka ei ollut ollenkaan niin hyvää, kuin olen sen aina olettanut muiden tilaamana olevan. Tämä on tätä perinteistä valinnanvaikeutta, ja kaverin-lautanen-näyttää-aina-paremmalle-syndroomaa. Pari tuntia Amarillosta lähdön jälkeen tajusin, ettei oltu muistettu maksaa koko lystistä penniäkään! Tyrskien soitin ystävälle, jonka kanssa mietittiin jatkosuunnitelmaa. Täytyy kai tuota nöyränä tyttönä anteeksipyytäen käydä maksamassa ostokset.

Ja sitten viimeisimpänä, muttei ollenkaan vähäisimpänä. Maailman paras uutinen, jota on odotettu. Kauan. Isoveli ja vaimo saavat vauvan! Ensi jouluna matkassa mukana pitäisi jo olla pieni käärö, joka kummiksi mie taidan päästä. Ihanaa. Olen onnellinen. Kaikki meni sitten kuitenkin juuri niinkuin piti.


Edit. klo 13.50
..puhelimitse sain kuulla lisää vauvauutisia. K soitti ja kertoi, että heille on uuden tyttöystävän kanssa tulossa vauva. Miksi helvetissä se sai minut surulliseksi? Ensireaktio voi toki olla toista, kuin mitä sitten lopulta ajattelen. Mutta iso asiahan tämä on, joka oikeasti koskettaa. En oikein osannut sanoa mitään. En kai ensin edes uskonut, mutta ymmärsin kuitenkin onnitella. Onko minussa jotain vikaa, kun en osaa aidosti iloita?

Töiden lomassa voi oppia paljon

Hei, blogger on muuttunut suomenkieliseksi. Kummallista lukea ihan omalla kielellä näitä kaikkia sanoja :)

Kärpät. Loistavaa. Ihan sen suurimman jääkiekkofaniuteni olen matkan varrella kadottanut. Tällä kaudella kävin kaksi matsia katsomassa. Tvstä seurasin vähänlaisesti. Mutta nämä isoimmat pelit kyllä. Takana kahdet MM-kisat, ja lisää varmasti tulee. Jollain tasolla kaipaan penkkiurheilua, mutten ole valmis uhraamaan siihen enempää aikaa. Joka tapauksessa - hymyilyttää. Eilisillan olin töissä, ja juuri kun istahdin sitä viimeistä erää katsomaan, alkoikin hässäkkä. Vasta paljon myöhemmin sain kuulla pelin tuloksen. Harmitti, kun ei itse saanut nähdä.

Eilen piipahdettiin kaupungilla, jossa kyllä töiden jälkeen oli se suurin hulabaloo jo ohi. Onnela tosin pullisteli väenpaljoudesta, ja tiedättekö - siellä olisi sinkkutytölle ollut tarjontaa jos jonkinmoista. Onhan selvä, että pojat ne tällaisina iltoina kansoittavat baarit. Poikien kanssa oli mukava piipahtaa, ja S:n kanssa oli hyvä olla.

Eilen töissä juteltiin pitkään yhden työkaverin kanssa suhteiden kiemuroista. Ollaan yllättävänkin saman tyyppisessä tilanteessa molemmat tahollamme. Sain paljon hyviä neuvoja, ja viisaita ajatuksia. Voi, kun itsekin osaisi ajatella asioita tuolla tavalla. Ehkä miekin nyt osaan, edes hitusen verran? Ehkä seuraavan kerran jätän booze-talking-keskustelut käymättä, ja avaan suuni vasta aamulla. Ehken avaa silloinkaan. Ehkä vain olen tyytyväinen siihen, mitä on. Ehkä osaan arvostaa kaikkea sitä hyvää, mitä meistä löytyy. Ehkä se kymmenen prosenttia on kuitenkin aika vähän. Ehkä en sano, mitä toisen pitäisi tehdä, vaan annan tehdä kaiken juuri niinkuin hän itse haluaa. Ehkä osaan nyt olla, ja antaa toisen elää valitsemallaan tavalla. Ja ehkä sitten, jos kaikki onkin liikaa, lähden.

Huomenna me otetaan suunta kohti kotikontuja. Ensin mennään meidän mökille äippää ja muita moikkaamaan. Sitten kai Rovaniemen kautta (pientä perheenlisäystä kurkkaamaan) S:n vanhempien luo. En osaa ajatella, että tämä olisi iso askel. Vanhempien tapaaminen. Ainakin meidän äpy ja muut tietävät, ettei se automaattisesti tarkoita sen Suuren Rakkauden löytymistä. S:n vanhempien tapaamista en ole vielä ehtinyt jännittää lainkaan. Saa nähdä, miten hermoraunioksi muutun, jahka päivä lähenee. Mutta muistatteko K:n äidin? Asiathan ei yksinkertaisesti voi mennä yhtä huonosti? Eihän? Lupaatteko?

Tähän ajatusten sekasoppaan lisään vielä yhden. Juttelin tänään vastaavan ohjaajan kanssa, keikkapaikastani siis. Tällä hetkellä keikkalaisen tarvetta ei ole, kun kaksi vakihenkilökuntaan kuuluvaa palaa takaisin työympyröihin. Mutta sain kuulla, että minulle soitetaan heti, kun vain jotain ilmestyy. Että vastaava ohjaaja on saanut kuulla minun löytäneen oman paikkani talosta hienosti. Tällaista lisää. Varmuutta työhön ja omaan tekemiseen. Ammatti-identiteetin kehittymistä. Ja ennen kaikkea - hyvää mieltä.

Älä koskaan keskeytä, kun joku imartelee sinua.

Hip-hip-hippailua

Unta on riittänyt ties miten pitkään. Riittäisi vieläkin, mutta kun ei kehtaisi ihan koko päivää vain olla. Blogimaailmassa seilaamiseen on ruhtinaallisesti aikaa, joten käytän tämän hyväkseni. Kävin lueskelemassa, ja taas bongasin uuden blogin suosikkeihini. Lista alkaa olla jo pelottavan pitkä. Miten monta blogia voi oikeasti aktiivisesti seurata? Miten monen ihmisen elämän kuvioissa ehtii pysyä matkassa? Ihania ihmisiä on kyllä löytänyt täällä liikkuessa. Kuvioissa pysyy kyllä matkassa, kun vain itse niin päättää. Olen ihastunut ihmisten tapaan kirjoittaa. Olen ihastunut ihmisten tapaan olla ihmisiä. Sellaisia herttaisia, joiden kanssa voisin helposti nähdä itseni ystävystyvän.

Aamun olen aloittanut kyynelillä. S:n kainalossa mietin meidän suhteen tulevaisuutta. Onko sitä? Kyyneleet valuivat poskille ajatuksesta, jossa meitä ei enää olisi. Etten enää koskaan saisikaan olla juuri siinä. Siinä kun on hyvä olla. Lämmintä ja turvallista. Tunne siitä, että minusta ihan oikeasti välitetään.

Eilen ystävän kanssa käytiin pitkät suhdekeskustelut. Miten eri tilanteissa me ollaankaan. Mie en ole S:n kanssa joutunut epäröimään sitä, tykätäänkö minusta. En ole joutunut ihmettelemään, miksi puhelin ei soi. Alusta asti minua on pidetty hyvänä. En ole joutunut niitä jokaisen suhteen alkuun liittyviä pieniä kysymysmerkkejä lukuunottamatta ihmettelemään, missä mennään. I'm one of the luckyones. En ole joutunut kurkkimaan puhelinta, joka ehkä olisi äänettömästi tuonut viestin perille. Toisin kuin ystäväni, joka kokee, että on itse osapuoli, joka välittää enemmän.

Sitten on toinen puoli. Epävarmuus siitä, onko tässä se ihminen, kenet voisin nähdä omana rakkaanani sitten pitkänkin ajan päästä. On liian paljon asioita, joita joudun ihmettelemään. Punnitsemaan, onko paha mieli tämän arvoista. Onko toinen sellainen ihminen, jonka arvot kohtaavat omani. Kun 90 prosenttia ajasta on ihana olla, painaako se enmmän kuin se kymmenen prosenttia paskaa? Ystäväni taas - kaikki on sillä saralla hyvin.

Miksi seurustelu on niin vaikeaa? Miksi on aina jotain, jonka vuoksi täytyy ihmetellä. Miksi on epävarmuuksia, joita täytyy pohtia? Miksei kaikki vain voi olla helppoa? Miksei toinen voi olla juuri sellainen, kuin hänen toivoisi olevan? Miksi kaksi maailmaa usein kohtaa niin vaikeasti? Miksen itse ole erilainen?

Hippailua. Onnelan muodossa. Suhteen kysymysmerkkien muodossa.

Äipälle eilen kerroin kulkevani baarissa silmät kiinni. Auki nuo kuitenkin olivat. Ja näkivät asioita, josta pitivät. Missä myydään laseja, jotka näyttävät silmille vain asiat, jotka tekevät niille hyvää? Mistä voin ostaa silmälaput, jotka estävät katsomasta vieraisiin pöytiin? Miten löydän itsestäni ihmisen, joka yksinkertaisesti vain välittää niin paljon, ettei välitä mistään muusta?

Miten voisin salakavalasti sujauttaa S:n silmille lasit, jotka muuttaisivat hänen näkökantaansa? Toisivat meidät lähemmäksi toisiamme silläkin tasolla, jota niin kovasti kaipaan?

Glad påsk

Pääsiäisen ajan työt ovat sujuneet moitteettomasti. Nuoria on vain muutama, ja aikaa yhteiselle kivalle on kerrankin tarpeeksi. Ollaan katsottu elokuvia, käyty syömässä, juteltu ja oltu vain. Paikalla olevat nuoretkin selvästi nauttivat olostaan. Niinkuin me aikuisetkin. On mukavaa, kun ei ole kokoajan kiire jonnekin. Ehtii istahtaa ja olla vain.

Toisaalta toki olisin mielelläni mennyt pääsiäspyhät vapailla. Rellestyttäisi kyllä. Eilen uskalsin lähteä kaverin poikaystävän bändin keikalle. Kun tälle päivälle töihin meno oli vasta niin myöhään. Oli mukavaa. Nähdä toista vanhaa kaveria pitkästä aikaa. Mutta tapeltukin ollaan. En kestä tuollaista alkoholinkäyttöä. Ja näihin asioihin meidän riidat aina liittyykin. Siihen, kun toinen ei vain osaa juoda minun näkökulmasta normaalisti. Mutta sitten kun arki on sitä normaalia, kaikki on hyvin. Silloin hymyilen, ja olen onnellinen.

Huomenna tiistai-vapaan kunniaksi lähdetään Oulun yöhön ystävän kanssa. Miten mie jo ootankaan. Toivottavasti vain jaksan. Töitä tosin on kymmeneen saakka, mutta ehtiihän tuota. Ystävä joutunee kuutelemaan S-höpinöitäni. Tarvitsen mielipiteitä asioihin. Tarvitsen tilaa purkaa nämä kaikki ajatukset. Tarvitsen ystävää. Onneksi minulla on kuunteleva korva. Juuri sellaista tarvitsen. Juuri nyt.

Tee voitavasi parhaan kykysi mukaan, missä oletkin.

Se pakollinen Idols-postaus

Tällaista mieltä vuoden ehkä tärkeimmästä tapahtumasta.

Annan ensimmäinen biisi oli kiva. Katsokaas, mitä ihmettä mie oikein puhun :) Ensimmäistä kertaa Anna toi sitä jotain, mistä miekin tykkään. Ari. Arin ensimmäinen ei ollut ihan loistelias, mutta johtunee siitä, että tässä mielentilassa kaipaan jotain hemppishöpinää. Hieno ääni pojalla kuitenkin! Melkein nolottaa sanoa, mutta näistä kahdesta ehkä valitsisin Annan.. Anna1-Ari0

Annan toinen. Ei, ei.. Tuomareiden valinta minun mielestä näytti sen, mihin Anna ei pystynyt. Mikä ei tietenkään ollut tarkoitus. Mutta, mönkään meni. Arin toinen puolestaan antoi Arin äänestä niitä molempia puolia - sitä kaunista ääntä, mutta myös erilaista laulutaitoa, jota tuollaisissa rokimmissa biiseissä tarvitaan. Epävieristä? En mie ainakaan Aria kuunnellessa sitä edes huomaa. Anna1-Ari1

Nro 3. Annalla oli kiva mekko ja kukka hiuksissa. En ymmärtänyt puolta sanaa biisistä, mikä vei aika paljon kokonaisuudesta. Lyriikat kun on itselle aina tärkeitä, ja jo ensimmäisellä kuuntelukerralla olisi saatava edes aavistus siitä, mistä puhutaan. Toisaalta, sellaista taustakuunneltavaa musiikkia kyllä. Arin omasta valinnasta ei kai kukaan voi olla tykkäämättä? Tuomarien kommentit, herkistelyt, kaikki ne kauniit sanat. Olen - taas kerran - myyty. Juuri tätä. Enemmän. Lisää. Loputtomiin saakka. Voi. Omia pisteitäni kun jaan, niin otan oikeuden antaa yhdestä biisistä enemmän kuin yhden pisteen. Anna1-Ari102

Viimeiset biisit. Ariariari. Muuta kai ei tarvitse sanoa. Lopullinen mielipide on muodostettu. Ja yhtään omaan pussiin vetämättä - Ari voittaa tämän kyllä. Eikös?

Tulos ei ollut yllätys. Muuta kuin siltä osalta, että Annallekin tosiaan tuli yksi piste. Minun Anna-angstailuiden jälkeen en olisi sitä uskonut.

Lisäksi mieltä ilostutti Panun äänen kuuleminen yhteisbiisissä. Mikä ihme siinä pojassa oikein on?

Sitä paitsi, täällä on KYLMÄ. Parvekkeen oven lukko on rikki, ja huoltomies tulee vasta tiistaina. Ovi on raollaan kokoajan, ei sitä saa kiinni ollenkaan. Onneksi on lasitettu parveke. On koitettu tukkia ovea kaiken maailman vilteillä. Tai mie oon nyt viimeiset yritykset tehnyt, kun pääsiäisbiletys vei S:n mukanaan.. Paljon peittoja päälle, villasukat jalkaan ja Eemu kainaloon. Niillä pärjää pitkälle.

Jaksaa taas aamulla nousta töihin.

Silmät avaava Ruotsi

Ihana vapaapäivä. Sain kuin sainkin herättyä ajoissa. Kiitos S:lle, joka lähti töihin. Ollaan kyllä jo siinä tilanteessa, jossa toinen herää ja touhuaa hiljaa. Olen ollut tarpeeksi aamuäreä, jotta tilanne on muuttunut sitten edellisten sanojeni. Tällä kerralla minua ei tosin herätetty, vaikka sitä toivoinkin. Sanoilla on siis ollut liiankin suuri vaikutus :)

Mutta reissupäiväkirjaa teille murusille.

Torstaiaamuna aikaisin punainen auto kaarsi pihaani, ja mie kimpsujeni kanssa sisälle. Tytöt haettiin kyytiin, ja lähdettiin kauniissa auringonpaisteessa ja lämpimässä ilmassa kohti Turkua. Lehtiä, juttelua, mukavaa seuraa. Auton radio oli ainoa miinus, jota löysin. Kun kaiuttimet ovat autossa vain takana, ei musiikista yksinkertaisesti kuulunut etupenkkiläisille mitään. Ei ilman, että takapenkin tyttöjen korvat olisivat olleet koetuksella. Onneksi on puhelimen radioliitäntä, jonka avulla ajajan matka ei käynyt liian tylsäksi vaikka tytöt nukkuivat.

Turussa oltiin hieman aikataulusta myöhässä, ja L-ystävän näkeminen täytyi siirtää. Lauantaina sitten. Haettiin matkaevästä, yhdet pussikaljat ja siirryttiin terminaaliin. Viking Linen yhdeksännen kannen hytistä löytyi pian neljä väsynyttä matkaajaa. Lopulta kaksi oli joukosta poissa, ja A:n kanssa suunnattiin askeleemme kohti sitä suomalaisille tarkoitettua illanviettopaikkaa. Setti upposi täydellisesti, ja ilta oli muutenkin onnistunut. Neljän aikaan kömmittiin nukkuvien ystäviemme seuraksi hyttiin. Onnistuneesti unohdettiin täysin jo kolmen tunnin kuluttua edessä siintävät Tukholman valot.

Väsy oli arvatenkin suuri, mutta krapula onneksi vain puolikas. Sängystä ylös, aurinkolasit silmille, ja menoksi. Bussissa ripsiä mustaksi, ja suunta kohti Vanhaa kaupunkia. Kaunista. Äärettömän ihania rakennuksia. Kaunis ja lämmin ilma. Teetä ja sympatiaa. Italialaisen pasta-annos, jonka avulla taas jaksoi eteenpäin. Kuninkaan linna ja Storkyrkan. Siiderin ääressä voimien kerääminen. Paljon valokuvia. Epätoivoista shoppailua. Miten on mahdollista, ettei Tukholmasta löydy yhtä ainoaa ostettavaa paitaa? Lopulta laivalle suuntasi väsynyt tyttöjoukko, yhdellä matkassaan uudet ihanat valokuvakehykset ja baarinkestävä toppi. Oli mukavaa puhua ruotsia taas pitkästä aikaa. Kun ei Oulussa tee ruotsinkielellä yhtikäs mitään.

Väsynyt. Seisomalihakset joutuivat Todella Kovalle Koetukselle. Seinistä onneksi sai tukea, ja laivaan saavuttaessa ehdittiin vielä nukkua pienet päiväunet.

Taxfreessä ostoksia melko maltillisesti. Väkinäinen yritys olla oikea ristelilijä. Muutamia siidereitä, jotka eivät oikein tehneet tehtäväänsä. Väsy oli liian suuri, eikä bilehile jaksanut herätä. Hytissä kuitenkin vasta kolmen jälkeen, ja aamulla taas herätys hyvissä ajoin kolmen tunnin yöunien jälkeen.

Aamupala Turun Sinisessä junassa. Piipahdus Hulluilla päivillä, josta kolme kivaa kirjaa kotiin lukemiseksi. Niitä olisi ollut vaikka kolmekymmentä, mutta jotain rajaa. Ihana kaupunki. Rakastun aina uudelleen. Tahdon lähteä. Muutama paikka, jonne pitäisi soittaa. Kysellä töitä. Alkaa aina vain enemmän tuntua siltä, että elokuussa löydän itseni aivan jostain muualta kuin Oulusta. Pelkkä ajatus innostaa kovasti. "Olen Misa Turusta." Tuossa lauseessa on jotain, mikä saa minut hymyilemään :)

Lopulta Turun linna. Kamalan jyrkkiä nousuja sille väsyneelle tyttöjoukolle. Mutta kiva kun käytiin. Ihan ensimmäistä kertaa. Olen jotenkin onnistunut aina kiertämään tuon paikan, vaikka niin lähellä olenkin ollut. Saatiin leikkiä linnanneitoja. Ja syödä kevään ensimmäiset tuoreet mansikat. Koskahan Oulun toriin saataisiin jotain samanlaista, mitä niin monilta muilta toreilta löytyy? Joskaan en ihan ymmärrä, miten ihmiset oikeasti ostavat pajunkissoja.

Vielä hetki Turussa, ennen kotiin suuntaamista. Ystävä ja toinenkin jäi näkemättä. Harmittaa. Mutta kun ei ole kuin hetki aikaa, ja aikataulut eivät tällä kerralla kohdanneet. Onneksi heinäkuulle on jo suunniteltu pidempi reissu ystävän luo. Silloin on aikaa vaikka mihin. Odotan jo uudenkin ihmisen tapaamista. Kiva tämä blogimaailma :)

Selkeästi kaipasin irtiottoa arjesta. Välimatkaa. Tilaa omille ajatuksille. Tilaa olla ajattelematta yhtään mitään. Miten hyvää tekikään, kun sai vain olla. Miettiä kaikkea muuta, paitsi sitä pitkään ajatuksissa seilannutta asiaa. Ja mitä välimatka tekikään? Suuren ikävän, ja uutta perspektiiviä. Kotiin tullessani oli niin ihana tulla viereen. Halata ja suukottaa. Oli jo sinua ikävä. Nyt mennään eteenpäin päivä kerrallaan. Ja tiedättekö mitä reissussa luettu horoskooppini sanoi?

Liiallinen tunneasioihin uppoutuminen
voi vääristää perspektiiviä
ja saada pienetkin asiat
tuntumaan vakavilta.

Miten ne joskus osuvatkin noin hyvin kohdalleen? Olen löytänyt vastauksia, joita turhaan etsin. Olen nähnyt asiat uudella tavalla. Olen uppoutunut liikaa. Mennyt kauas, jotta näkisin selvemmin. Se ikävä tekee asioista niin erilaisia. Se hymy, joka nousee huulille, kun vain ajattelee toista. Ne ihanat asiat, joita on kaivannut. Kyllä arkikin on elämisen arvoista.

Jos osoitteeni tosiaan muuttuu Turun kaduille, minulla ainakin tässä vaiheessa on ihminen, joka on luvannut seurata perässä. K:n kanssa se ei olisi onnistunut milloinkaan. Mutta ehkä, jos vielä sitten kuljetaan yhteistä tietä, me molemmat S:n kanssa lähdetään kohti uutta elämää siellä jossain.

Muista, että hiljaisuus on joskus paras vastaus.

Guess who's back?

Kotona. Turvallisesti. Väsyneenä. Ja taas töissä. Heti sunnuntaista asti. Kolmentoista päivän aikana on kokonaiset kaksi vapaapäivää. Mutta en jaksa nyt valittaa. Onhan pian palkkapäivä, ja sitten jo toinenkin. Raha-asiat alkavat sujumaan. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Olisi hirmuisen paljon asiaa, muttei lainkaan aikaa kertoa. Huomenna yritän. Yksi kokonainen päivä ilman mitään pakollista. Aion suunnata kaupunkiin ja ostaa jotkut hirmukivat farkut. Sitten tulen ja päivitän. Kirjoitan toivottavasti sähköpostia teille muutamille murusille. Kiitos kun ootte minua muistaneet. Ja kampaaja-aika. Minun pitäis jo päästä!

Hooray!

Laukku täyttyy kovaa vauhtia, ja lähtö on todellakin ihan käsinkosketeltavan lähellä. Noin kahdeksan tunnin kuluttua ystävän punainen menopeli hurahtaa kotiovelleni, josta matka jatkuu ensin toisen, ja sitten jo kolmannenkin ystävän luokse. Laukut kyytiin ja menoksi! En juuri nyt jaksa hihkua innosta, mutta siihen liittyy aivan muita syitä. Olen väsynyt. Eilisen siideröinnin tuloksena. Olen väsynyt myös henkisesti. En tahdo loukata toista ihmistä, ja toivonkin kovasti, että muutaman päivän aikana saan ajatukseni kasaan. Palatessani osaan toivottavasti jo jäsennellä ajatuksia oikealla tavalla, ja jättää nämä ahdistukset taka-alalle. Hooray for the weekend.

Mutta tiedättekö mitä? Tänään oli onnen päivä! Olen niin iloinen, hihkuva ja hymyilevä. Tein puhelun, jossa selvisi, että tililleni tupsahtaa tänään melko mukava summa rahaa. Siis RAHAA. Minulle! Vihdoinkin. Raha tekee onnelliseksi. Sen voin todeta tämän kuukausien kamalan jakson jälkeen. Viimein asiat menevät rahallisesti niinkuin niiden pitääkin. Hooray for the money.

Samantien ostin itselleni takin. Kevättakkia en ole hannkinut vuosiin, ja nyt kohdalle osui sopiva ja kivan hintainenkin. Sillä kelpaa tallustella Tukholman katuja. Lisäksi sain uuden halvan vaaleanpunamustan laukun. Hooray for the bag.

Sain tänään kasan parisuhdeneuvoja. Kiitos rakas ystävä. Minulle laulettiin, ja minut saatiin ajattelemaan. Ajattelu jatkuu, vastauksia ei vielä ole löytynyt. Mutta on tärkeää, että on ihmisiä, jotka sanovat, miten asiat näkevät. Vaikka asiat eivät aina niin yksinkertaisia olekaan, niin perspektiivi on hieno asia :) "Näin tekisin jos mulla ei ois minkäänlaisia tunteita." Hooray for the people who don't feel.

mut hei ei se riitä et on mukavaa
sen täytyy olla paljon parempaa

siinä täytyy olla rakkautta
siinä täytyy olla unelmii
mannapuuroa ja mansikkaa
juuri oikeenlaista kemiaa

ei elämää liikaa suunnitella saa
antaa sen mennä vain painollaan

(Neon 2: Kemiaa)

Hymyä huuleen, tyttö!

Rikkaimuri on hurissut, ja koti nyt jokseenkin siisti. On vaikeaa elää ilman pölynimuria. Tänään se taitaa kuitenkin löytää tiensä kotiini. Äpy lupasi ostaa jonkun hurisijan, kun onhan tuo aika turha(uttava)a hommaa kontata pienen leivämurusille tarkoitetun vempeleen kanssa sängynalusiakin.

Onneksi sängyn alle ei näe, ellei todella katso.

Raha. Ongelma. Todellakin. En ymmärrä, miksi keikkatyö tehdään niin vaikeaksi. Kun luulet eläväsi liiton päivärahalla, mieti useammin kuin kahdesti ennen kuin otat vastaan parin päivän työn. Paperisota nimittäin on kamala! Edelleen odotan tammikuun viimeisiltä kahdelta viikolta rahoja tuleviksi. Ja tottakai siitä eteenpäinkin. Tämä on naurettavaa. Satunnainen työ - se ei kannata, ellei sitten satunnaisella tarkoiteta useampaa viikkoa. Olen korviani myöten täynnä tätä kaikkea.

Onneksi on kevät.
Onneksi aurinko paistaa.
Onneksi tänään saan kauan kaivattuja vieraita.
Onneksi yksi puhelu tänään toi hieman toivoa tähänkin tilanteeseen.

Kunpa voisin sanoa "Ei kiitos, en tule teille töihin.", jos se puhelu joskus tulee. Viimeisin käänne siinä vakituisessa työpaikassa on nyt se, että he ovat mielummin valinneet sinne töihin jonkun oppisopimuksella. Ja jos hän ei nyt jostain syystä tahdo aloittaa työtä, niin sitten olisi mulle töitä. OIKEASTI. Mullehan siellä oli luvattuna työpaikka heti, kun tarvetta on. Jep. Miten kukaan ihminen voi kohdella toista tällä tavalla? Ja miten ihmeessä mie saisin itseni sellaiseen tilanteeseen, että antaisin niiden haistaa paskat, enkä ikinä astuisi jalallanikaan siihen paikkaan? Ei ihmisiä pitäisi voida kohdella ihan miten sattuu.

Onneksi olen saanut tedä keikkatyötä sellaisessa paikassa, jossa todella viihdyn.
Onneksi on olemassa mahdollisuus, että työ siellä jatkuisi edelleen.

Myös Turussa olisi avoinna ainakin pari paikkaa, joihin voisi hakea. Ei, en ole unohtanut haavettani, vaikka en siitä aktiivisesti puhukaan. Houkuttelee. Niin kovasti. Tahtoisin edelleen lähteä. Nyt on kuitenkin luvassa viikonloppureissu, joka hetkeksi hiljentää kaipuuni. Tai mistä tuota tietää, vaikka se vain saisi kaipuun huutamaan kovempaa. Ehkä Turku vie mukanaan jo päivän aikana, enkä enää koskaan palaa Ouluun.

Onneksi on olemassa ovia, jotka voi avata.
Onneksi en ole sitoutunut mihinkään, mikä pitäisi minut väkisin Oulussa.

Välillä tuntuu, ettei tästä tule mitään. Mutta kun jaksaa ajatella asioita tarpeeksi monelta kantilta, jotain hyvääkin löytyy. Haluan nähdä asioissa muutakin, kuin ilmiselvän. Silti, juuri tällä hetkellä näen ihmisessä paljon asioita, joista en pidä.

Onneksi minulla on pyykkikone.

Käännä kasvosi aurinkoon, niin et näe varjoja.

Kyllästyttää

(Toothpaste for dinner)

Lapsellista hykertelyä

Tänään oli päivä, jolloin sain aihetta hykertelyyn. Ihan todellisia hymyilyjä kesken kauppareissun. Kummallisia tunteita, jotka jotenkin vain helpottivat omaa oloa. H-ystävän kanssa oltiin kaupunkikierroksella tänään. Kirjakaupassa vastaan käveli yhtäkkiä tuttu hahmo. K se siinä, mukanaan uusi tyttö. Olen oikein tyytyväinen, että ollaan K:n kanssa hyvissä väleissä - tiesin siis tytön olemassaolosta. Yhtäkkinen tapaaminen olisi voinutkin olla vähemmän miellyttävä. Joka tapauksessa, here comes the part that made me secretly satisfied. Niin kun se tyttö ei ollut kaunis. Se tyttö oli tavallisen näköinen. Ja mie sain tuntea itseni kauniiksi. Silly me. Stupid me. Äipälle puhelimessa hihkuin tämänpäiväisestä tapaamisesta, ja mustasukkaisuuttahan tuo epäili. Kai sellaiset tunteet saattavatkin olla edelleen jollain tasolla mukana tässä - eikö ole kuitenkin ihan normaalia, että ei halua hyppiä onnesta, kun näkee entisen rakkaansa uuden ihmisen kanssa? Enkä saakin olla tyytyväinen ja hykertelevä, kun joku ei olekaan niin kovin kaunis?

Juuri tällä hetkellä toivon, enemmän kuin aiemmin, ettei K vain enää käy täällä lukemassa ajatuksiani. Sillä en tahdo loukata. Koskaan en tällaista asiaa sanoisi ääneen. En satuttaisi tahallisesti omilla hassuilla ajatuksillani. Luotan siihen, että tämä paikka on nyt minun. Ettei K enää eksy tänne. Sitä paitsi, niinkuin äiti sanoi - se tyttö voi olla paljon mukavampi kuin mie. Että moni kakku päältä kaunis.

Olen sitten miten typerä tahansa, hykertelen. Ja annan itselleni siihen täyden oikeuden. Pienistä asioista koostuu mukava arki.

Lisäksi Stockan rullaportaissa tuli vastaan joku etäisesti tutun näköinen.. Poika? Mies? Miksi niitä noin kolmekymppisiä sanotaan? Katsoi ensin, ja katsoi heti uudelleen. Hymyili leveästi. Sellaista jag-vet-vem-du-är hymyä. Näytti tunnistavan minut jostain. Epäilen, että jostain tarkoittaa Onnelaa. Tai ehkä Nelivitosta. Olen bilehileillessäni ilmeisesti tehnyt tuttavuutta kyseiseen ihmiseen, en vain pysty muistamaan sitä itse. Jos kohtaaminen olisi tapahtunut jossain sanojen vaihtamisen mahdollistavassa paikassa, olisin kysynyt. En kuitenkaan kehdannut palata takaisin alakertaan kysymystäni esittämään. Tämän ei muuten olisi niin väliä, mutta on huolestuttavaa, että muisti on todella kadonnut jonnekin kyseisen ihmisen kohdalta. Minulla ei ole aavistustakaan, vaikka yleensä kasvomuistini on suhteellisen hyvä. Teinkin tänään pyhän päätöksen, jossa ennen baariin lähtöä juotu viinipullo muttaa muotonsa siideripulloiksi. Jostain syystä viini ei sovi minulle.

Kirjakaupassa en malttanut vastustaa kiusausta. Tove Janssonin Taikatalvi löysi paikkansa kirjahyllystäni. Samoin Torey Haydenin Sähkökissa, sekä Cecelia Ahernin Sateenkaaren tuolla puolen. Ihana kirjakauppa. Aarteita täynnä. En malttaisi odottaa, että saan tutustua uusiin kavereihini.

Kotireissu siirtyi toiseen kertaan. Tulevat huomenna Ouluun rutisteltaviksi. Miten olenkaan kaivannut noita ihania ihmisiä, rakasta perhettäni. Olen usein kiittänyt Luojaa kaikesta siitä, mitä olen saanut. Ne lämpimät välit. Toisiaan rakastavat ihmiset. Halaukset. Ikuinen tuki ja turva. Tunne ja tieto siitä, että olen hyvä juuri tällaisena. Mahdollisuus palata kotiin milloin vain. Itkeä, kun itkettää. Nauraa. Hymyillä. Laulaa nuotiolauluja. Nauttia mökin rauhasta. Siitä kaikesta, mitä olen saanut. I know I'm one of the luckyones.

Torstaina auton keula suuntaa kohti Turkua. Olen kaivannut sitä kaupunkia. Olen kaivannut ystävää siellä. Tiedän, että aikaa on tämän käynnin aikana vähän. Mutta olen onnellinen, että saan nähdä ystävän. Rakkaan ihmisen, jota olen kaivannut kamalan paljon. Ja kesäksikin on jo sovittu se päivä, jolloin saan viettää muutaman yön L-rakkaan luona. Ne ovat harvinaisia, mutta aina yhtä piristäviä hetkiä. Huomata, miten toinen on aina lähellä, vaikka onkin välillä liian pitkiä aikoja näkymättömissä.

Ilo tulee itsensä hyväksymisestä.

Idols-extra

Hymyn blogista löysin tällaisen, ja Idols-faninhan on pakko tämä tehdä :)

Kuka Idols -finalisteista olisit:

PANU LARNOS

[ ] Minulla on hyvä kroppa
[x] Olen varattu
[x..] Tykkään vain balladeista
[x] Pussailen tyttö/-poika ystävääni julkisesti
[x] Laulan naisille
[ ] Tykkään tehdä hauskoja ilmeitä kameralle
[x] Pikku tytöt tykkäävät minusta
TOTAL: 4,5

KRISTIAN MEURMAN

[ ] Olen ylimielinen ja itserakas
[ ] Tärisen aina kun puhun
[ ] Minulla on tyhmiä kommentteja
[x] Minulla on pitkät hiukset..
[ ] .. jotka useasti ovat likaiset
[ ] Minulla on karhea ääni
[ ] Näytän ihan hiireltä kun hymyilen
TOTAL: 1

ARI KOIVUNEN

[ ] Olen uskollinen hevimies
[ ] Vähät välitän mitä muut minusta sanovat
[ ] Olen oman tieni kulkija
[x, singstaria ainakin :)] Olen hyvä laulamaan karaokea
[ ] Näytän ihan Taru Sormusten Herrasta -klonkulta
[ ] Vaikka olen ruma, naiset pitävät minusta silti
TOTAL: 1

ANNA ABREU

[x] Minua alkaa itkettämään aina kun minua kehutaan
[ ] Olen pieni..
[ ] .. mutta minulla on valtavan kova ääni
[ ] Olen aikamoinen taskuraketti
[ ] Minulla on huulilävistys
[x] Pidän juhlimisesta
[ ] Olen hieman pissis
[ ] Saatan joskus vinkua kun puhun
[ ] Olen puoliksi erimaalainen
TOTAL: 2

JOHANNA HÄMÄLÄINEN

[ ] Olen jonkin sortin gootti
[ ] Minulla on matala ääni
[ ] Vaikka olen gootti, laulan pop -biisejä
[toivoisin olevani] Olen pikkuveljeni idoli
[x] Olen vaatimaton
[ ] Aina kun laulan, kuulostan tango laulajalta
[ ] Minulla on mustat hiukset
TOTAL: 1+toive

KRISTIINA BRASK

[x] Olen vaatimaton..
[x] .. ja hiljainen
[x] Olen tavallinen
[ ] Jos laulan, laulan nenän kautta..
[ ] mutta minulla on silti kaunis ääni kun laulan
[ ] Olen huono lausumaan englantia
[ ] Vastaan yleensä lauseilla: niin, okei, mm.
[x] Minulla on vaaleat, pitkät hiukset
TOTAL: 4

MIA PERMANTO

[x] Olen hyvin herkkä
[ ] Minulla on AD/HD
[ ] Minun nenäni on aina punainen
[ ] Minulla on iso nenä
[ ] Olen elämäni aikana kokenut kovia asioita
[ ] Minulla on oma tyyli
[ ] Vaarini on minulle hyvin läheinen..
[ ] ..ja olen aika samannäköinen vaarini kanssa
TOTAL:1

Tämä oli kyllä aika ilkeä. Mutta kai ihan hyvässä hengessä kuitenkin?

Olen siis Panu. (Jei, Panu mie halusinkin olla :)) Ja vähän Kristiina. Kerrottakoon, että Idolsin voittajaksi toivoisin Aria. Se minun toinen suosikki tuolta finaalisteista. Kun kerran balladi-poika joutui jättämään kisan kesken. En edelleenkään lämpene Annalle. En vain ymmärrä, miten se tyttö on niin.. ihana? En pidä Annan äänestä. Tavasta esittää asiansa. Viimekertaisiinkaan esityksiin ei Misan mieli lämmennyt. Olen yrittänyt, uskokaa pois. En vain osaa.

Aamupuuron lomasta

Paljon töitä. Pitkiä iltoja. Kotona käyn kääntymässä, nukkumassa ja syömässä. Sitten taas mennään. Vielä tämä päivä, ja sitten koittaa pitkä vapaa. Viikon verran omaa aikaa. Siihen sisältyy kamalan paljon kivaa. Ensin suuntaan kotikotiin. En ole nähnyt äitiä, Pikkumiestä ja isäpuolta pariin kuukauteen. Uskomatonta! Ei tämä ole ollenkaan minun tapaista. Mutta ei ole ehtinyt. Ei ole ollut rahaa. Nyt menen - halaan ja rutistan. Loppuviikosta suuntana Turku ja Tukholma. Laiva ja roadtrip. Siitä luulisi tulevan kivaa.

I've got somebody else's thoughts in my head

Olen saanut lupauksen siitä, ettei tämän kanssa enää tarvitse ihmetellä. Että se kaikki saa jäädä taakse.

-Ootko valmis muuttamaan itseäsi minun takia?
- Kun palkinto on tuollainen, niin olen.

Alusta asti olen ollut pienellä varauksella mukana tässä suhteessa. Olen ihmetellyt. Löytänyt kysymysmerkkejä ja epävarmuutta. Jopa sanonut ääneen sanat, jotka toista varmasti kaivertavat, satuttivat aivan suotta. Jos vain tulis jotaki paskaa, niin ei tarvis enää ihmetellä. Oikeasti! Miten voin päästää suustani jotain tuollaista? Ajattelematta, muuten niin mukavana hetkenä. Minusta paljastuu piirteitä, joita en siedä. Ei toiselle ihmiselle sanota tuolla tavalla. Ja sitten vakuutella, ettei se ole noin. En mie oikeasti tarkoittanut, anteeksi! En ymmärrä, mikä minuun on mennyt.

Voin ymmärtää oman epävarmuuteni. Se varaus tulee kai olemaan mukana tällä matkalla vielä pitkän aikaa. Sillä tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa liikaa. Ei ilman, että siitä tulee jotain seurauksia. En voi ladella asioita, joiden on muututtava, jotta meidän yhdessäolo voisi jatkua. Se tuntuu itsestäkin pahalta. Mutta ne ovat asioita, joiden kanssa en ole valmis elämään. En kaipaa sellaista ihmistä, joka toimii niin eritavalla kuin itse toimisin.

Miksi sitten olen alunperin lähtenyt mukaan tähän? Jotta saisin särkeä sydämeni? Jotta saisin muuttaa toista ihmistä, tehdä hänestä sellaisen, kuin ihmisen Misan näkökulmasta pitäisi olla? Ei, en halua olla se ihminen. En pidä sellaisista ihmisistä.

Mikä minuun sitten on mennyt? Toiminko näin, koska näen ihmisen, kenestä pidän - kaiken tämän takana on joku, jonka kanssa minun on hyvä olla. Ihmisen, joka saa minut hymyilemään. Tuntemaan itseni erityiseksi. Suurimman osan ajasta minun ON hyvä olla.

Mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin kaikki on toisin. Hetkiä, jolloin näen sekä toisessa että itsessäni ihmisen, jollaista en tahtoisi nähdä. Miten paljon minussa voi olla sellaista, josta en ole edes ollut tietoinen?

Cos I remind myself of somebody else
I'm Feeling like I'm chasing
Like I'm facing myself alone
I've got somebody else's thoughts in my head
I want some of my own

Am I hiding behind my doubts
Are they hiding behind me
Closer to finding out
It doesn't mean anything
Well I remind myself of somebody else now

-Lifehouse-

Hiljaisuus

Olen saanut päähäni ajatuksia siitä, ettei kaikki ole hyvin. On paljon asioita, jotka yksinkertaisesti vain ärsyttävät toisessa ihmisessä. Pieniä, merkityksettömiä asioita. Mutta myös yksi suurempi.

Ne asiat, joita aiemmin pohdin, ovat poissa. En ole enää epävarma niiden asioiden suhteen. Tiedän, että ainakin toistaiseksi yksi paljon vaivaava asia on pois ihmetys-listalta. On toinen asia, jota mietin. Jota en voi, en osaa, käsitellä.

Tahtoisin huutaa ja olla kiukkuinen - saada sen oikean totuuden selville. Jostain syystä en usko, että olen kuullut koko totuutta. Vaikka toinen niin sanookin.

Olen hiljaa ja kiukkuinen. Otan pientä etäisyyttä. Kaipaan omaa rauhaa. Tilaa hiljaisuudelle ja omille ajatuksille. Ja myönnettäköön - myös tilaa toiselle kertoa totuus, sellaisena kuin se on.

Olen kamala ihminen. En osaa luottaa sanaan, jonka vannotaan olevan totta.

Mitä hiljaisemmaksi tulet, sitä paremmin kuulet.

Kannan miekin korteni tähän suureen kekoon

Eilen lähti väärä Idoli-ehdokas. Kun Panu oli niin ihana.
Lauloi niin kauniisti. Koskettavasti.
Herkkyys ja kauniit kappaleet.
Ne vie minun sydämestä palan.

Kuka kehtaa syyttää stailaustaan siitä,
ettei esitys ja äänestystulos menneet ihan nappiin?

Raha tekee onnelliseksi

Posti hukkasi kirjeen, joka oli menossa liittoon. Siinä meni minun rahat, minun tämän viikon onnenpisara, jota olin odottanut jo niin kauan. On tämä työttömän elämä niin kurjaa. En ymmärrä, miten tällaisesta oikeasti selviää. Paperisotaa ja epätoivoa. Riittääkö rahat jauhelihaan ja vessapaperiin? Entä hammastahna ja shampoo, kai sitä pitää ihmisen puhdistautuakin. Onneksi jo ensi kuussa pitäisi olla toisin. Olen saanut tehdä paljon tunteja sinne kivaan paikkaan, josta sitten ilta- ja viikonloppulisien kautta saakin jo ihan erilaiset rahat, kuin mihin on viime kuukausina tottunut. Lisäksi tuo liitto-asia pitäisi jo siinä vaiheessa pyöriä ihan normaalisti. Täytyy toivoa, että kaikki menisi niinkuin pitää. Ei enää tällaisia ikäviä yllätyksiä, eihän?

Laivareissun toteutuminenkin pelottaa tässä kohdassa. Entä jos rahat eivät ehdikään tulla? Miten mie selviän siitä pettymyksestä, joka tulee, jos tytöt starttaavatkin kohti Turkua ilman minua? Alunperin oli jopa tarkoituksena jäädä Turkuilemaan hetkeksi, mutta kun työt pukkaavat päälle, niin eihän tuota pysty. Sen kun olisi joutunut perumaan, niin olisi jo itku tullut. Jotain hyvääkin.

H-rakas osti minullekin lipun ensi viikonlopun keikalle. Olen kuulemma niin hyvää seuraa, että siitä voi jopa maksaa. Tsih. Ihana tyttö :)

Ihana Greyn anatomia kutsuu. Olen rakastunut.

Et voi saada kaikkea, mihin se mahtuisi?

Time is passing by

Tiedättekö, miten kiukuttaa, kun aamulla se vierestä heräävä ihminen herättää sinutkin. Kun toisen herätyskello soi ja soi, eikä toinen herää. Kun puhetulva alkaa jo aamusta. Kun itsellä olisi aikaa nukkua. Etenkin silloin, kun edellisiltana töistä on kotiutunut vasta puoli yhdentoista aikaan. Tiedättekö, miten itseäkin kiukuttaa oma kiukustuminen. Mutta kun sille ei vain voi mitään. Mie rakastan nukkumista. Ja vihaan sitä, kun minut väsyneenä herätetään ilman syytä.

Itse yritän aina aamuisin hiipiä mahdollisimman hiljaa. Menen suihkuun ja teen aamutoimet kaikessa hiljaisuudessa. Vasta lähtiessäni käyn aamupusut antamassa ja heiheit sanomassa. Yritän olla sellainen, kun toisenkin toivoisin olevan. Minun tapanihan on se ainoa oikea. Vaikkei sillä taida toiselle olla edes niin suurta merkitystä. Kun asiasta on puhuttu sen sata kertaa, niin eikö kaiken luulisi jo olevan selvää?

Välillä oma typeryys naurattaa. Harmittaa. Kiukun tullessa yritän kyllä antaa olla. Hymyillä ja olla onnellinen siitä, kun toinen on vieressä. Tuntee tarvetta jutella. Aina en vain jaksa. Eilen illallakin jo valmiiksi tuhahtelin, kun tiesin mitä aamu tuo tullessaan. Miten lapsellinen olenkaan. Aikuinen muka.

Välillä ärsytyskynnys on aivan liian matala. En pidä siitä, miten ruokailutavat ovat epämiellyttäviä. En ymmärrä, miksei viesteihin vastata. En tahdo, että minua pidetään itsestäänselvyytenä - olemassa silloin kun tarvitaan. En pidä siitä, ettei kassaneideille olla ystävällisiä. Vihastun, kun toiset ihmiset kiukuttelevat turhan takia, eivätkä osaa olla purkamatta omaa pahaa mieltään syyttömään ihmiseen. Entä mie sitten? Millä oikeudella ajattelen kaikkia edellämainittuja asioita? Miten paljon ihmettelisinkään itseäni, jos seuraisin tekemisiäni ulkopuolelta jonkin aikaa? Olisinko edes itse itseni ystävä?

Onneksi listani asiat eivät löydy yhdestä ihmisestä.

Tänään aion taas yrittää olla hyödyllinen vapaaehtoistyöntekijä. Täytyy soittaa liittoon, ja ihmetellä rahojen viipymistä. K hakee minut luokseen tavaroidenjakoon. Valokuvatkin ovat vielä K:lla. Voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin ne saadaan molempia miellyttävällä tavalla omiin kansioihinsa. Paljon muistoja varmasti nousee pintaan. Sadoissa kuvissa kun käydään läpi koko meidän elämä yhdessä. Meidän yhteiselon aikana kameraa käytettiin paljon, aina ja joka paikassa.

Odotan kuitenkin, että saadaan nähdä ja jutella pitkästä aikaa kunnolla. Ystävä ihmettelikin, miten meillä voi olla niin hyvät ja avoimet välit. Minun mielestä sen kuuluukin mennä juuri näin. Puhelin pirahtaa aika-ajoin. Kuulumisia vaihdetaan. Ja kyllä, yllättävän avoimesti ollaan ainakin tähän asti pystytty juttelemaan asioista. Myös K:n elämässä on uusi tyttö, ainakin jollain asteella. Ja kyllä, itsekin ihmettelin asiaa, mutta kuullessani sen tuntui oikeastaan aika kivalta. En hyppinyt riemusta, mutta jonkinlaista helpotusta oli havaittavissa. Kai me molemmat päästään kuitenkin elämässä eteenpäin. Eron yllättävyydestä ja rankkuudesta huolimatta. Kaikki kuitenkin näyttää järjestyvän parhain päin.

Elämä tuntuu hyvältä. En vieläkään osaa sanoa olevani onnellinen. Onni on iso asia, jota varten tarvitaan paljon. Ollakseen onnellinen, tarvitaan jotain.. enemmän.

Olen saamassa työelämästä kiinni, ainakin jollain tasolla. Tällä hetkellä keikkatyötä riittää paikassa, jossa viihdyn. Toistaiseksi listalla on useampia vuoroja, mutta tulevaisuuden tarve voi olla jotain ihan toista. Siitä en kuitenkaan huoli nyt. Tällaista työtä toivoinkin pääseväni tekemään, kun ajattelin itseäni sosionomina. Päiväkoti on paikka, joka tuntuu kodilta, minun omalta paikalta. Mutta sitten on kolikon tämä puoli, jossa on vielä paljon opittavaa. Se puoli, joka on minulle vielä melko uusi, valtaamaton alue. Mutta kuitenkin juuri se paikka, jossa mieluiten itseni näkisin tulevaisuudessakin.

Kysymysmerkit S:n suhteen ovat kadonneet. Välillä pelkään niiden tulevan takaisin. Mutta nyt on pitkän aikaa ollut hyvä olla. Pieni varaus on olemassa, mikä kai on aivan luonnollista. Ei tässä vaiheessa tarvitsekaan heittäytyä. Sen aika on myöhemmin, jos tilanne siihen asti menee. S:n seurassa mie kuitenkin olen mie, en muuta. Se on paljon, ja siitä tahdon pitää kiinni.

Tällä hetkellä ajatus Turusta pelottaa. Houkuttelee. Kaikkea yhtä aikaa. Tahtoisin niin kovasti lähteä, tehdä sen ehkä tarvittavan irtioton. Entä jos keikkatyö muuttuu säännöllisemmäksi? Entä jos tunteet kasvavat suuremmiksi? Entä jos isille sattuu jotain sillä välin, kun olen niin kaukana? Entä jos en ikinä lähdekään, mitä minua sitten odottaa?

Start to feel the emptiness
and everything I'm gonna miss
I know, that I can't hide

All this time is passing by
I think it's time to just move on

-Lifehouse-

Du vet att jag känner. Du vet att jag tänker. Du vet att jag gråter.

Eilen illalla vielä itkin. Ahdistus ajatuksista, jotka pyörivät mielessä. Menetys koskettaa aina. On kuitenkin muistoja, jotka kestävät ikuisesti. Joka tapauksessa on hyvä olla. Onneksi ajoin pitkän matkan. Hyvästejen sanomiseen matka ei ole milloinkaan liian pitkä.

Tänään voin jo paremmin. Vaikka pieni onkin mielessä paljon. Ei kuitenkaan ainakaan juuri nyt ahdistavalla tavalla. Hyvinä muistoina. Kuvina. Tulen sinua kantamaan sydämessäni ikuisesti.

Surun ollessa suurimmillaan, soitin K:lle. Joskus eromme aikoihin K vannotti soittamaan sitten, kun koiraystävämme aika on ohi. Kyynelsilmässä soitin. Kyyneliä myös toisella puolella. K välitti pienestä kovasti. Samoin pieni K:sta. Kaverukset saivat yhdessä viettää kaksi vuotta. Ei sellaisia asioita unohdeta vain sen vuoksi, että suhde loppuu. Kiitos tuesta. Se merkitsi paljon.

Ulkona on harmaata ja loskaista. Pienen pakkasen saapuessa pyöräilykelit ovat ohi. En muutenkaan tahdo pyöräillä talvisin, saati sitten uraisella tiellä. Mutta tänään sillä ei edes ole merkitystä. Jos tahdon lähteä jonnekin, minulla on auto parkkipaikalla.

Olen yksin kotona. Aikaa tietokoneelle. Aikaa musiikille. Aikaa omille ajatuksille. Omille tekemisille. En vain osaa kirjoittaa juuri nyt, vaikka odotinkin tätä jo kovasti. Ajatus ei kuitenkaan nyt liiku. Junnaa paikallaan. Palaan, kunhan saan jäsenneltyä tekstiä aikaan.

Ole lempeä maailmalle.

Psst. Tietääkö kukaan, miksi tuo edellinen kirjoitus näkyy erilaisella fontilla, kuin nämä muut? Vaikka on kirjoitettu ihan samalla. Pieni perfektionisti minussa tahtoo sen samanlaiseksi kuin muutkin. En pidä poikkeavasta..

Nuku hyvin Rakas

Meidän pieni. Pääsi koirien taivaaseen. Aivan liian yllättäen. Ei tällaista osannut odottaa, ei kai koskaan osaisi. Kukaan ei enää heiluta häntää, ole niin iloinen kun menen kotiin. En enää koskaan saa silittää tuota rakasta pörröturkkia.

Pieni oli hoidossa, kun muut ovat reissussa. Hoitaja oli soittanut ja kertonut, että kaikki ei ole nyt hyvin. Että pieni ei enää syö. Ei jaksa liikkua. Ei ole enää samaa eloa, kuin oli vielä edellisenä päivänä. Kyyneleet valuivat poskille heti, kun kuulin äidin äänen. Epätoivo, suru, ikävä, tuska. Kaikki ne tunteet samassa hetkessä. Mutta päällimmäisenä tunne - minun on pakko päästä sinne. Ei ole oikein, että pieni joutuu viimeiset hetkensä viettämään vieraiden ihmisten kanssa. Onneksi oli auto, johon hypätä. Pakkasin tavarani ja lähdin. Parissa tunnissa olin perillä.

Menin häkkiin, jossa pieni oli. Heilutti häntää, kun tunnisti tutun ihmisen. Ei jaksanut kuitenkaan edes yrittää nousta, ei liikahtanutkaan. Kyyneleet valuivat. Silitin ja juttelin. Näin, ettei kaikki ollut ollenkaan niin kuin piti. Hengitys oli kamalan raskasta. Onneksi näytti, ettei kipuja ollut.

Vielä matkalla uskottelin itselleni, että kaikki kyllä järjestyy. Että kaikki onkin ollut vain säikähdystä, ihan kuin viime kesänäkin. Mutta tällä kerralla kaikki oli toisin. Ilta on koittanut meidän rakkaalle. Minun oli pakko tehdä päätös. Pienen oli aika päästä pois. Ei enää kärsimystä.

Pussi peräkontissa.. Siellä se rakas nyt oli. Ajoin kotiin. Välillä pysähdyin itkemään. Kotona sain onneksi rakkaat ihmiset seuraksi. Vaikka kovasti vakuuttelinkin pärjääväni yksin. Onneksi tulivat. Ei tarvinnut itse nostaa rakasta autosta, asettaa parempaa paikkaan. Siellä toinen nyt on. Ja meillä kaikilla liian suuri kaipuu.

Ei tämä ole oikein. Yli puolet elämästäni vietin sen pörriäisen kanssa. Nyt toista ei enää ole. On vain hyviä muistoja, paljon rakkautta. Olen onnellinen, että ehdin pienen luokse ennen kuin olisi jo ollut liian myöhäistä. Olen onnellinen, että viimeisinä hetkinä se vielä sai olla tutun ihmisen kanssa. Olen onnellinen, kun sain sanoa heiheit. Olen onnellinen, kun meillä kuitenkin oli näin paljon aikaa yhdessä.

Yhteinen aika pian lopussa on,
sitä hyväksyä on vaikeaa.
Päivät nuo leikin ja riemun auringon,
taivaanrannan taakse katoaa.
Kohta sammuu säde viimeinen,
siitä kiinni pitää voi mä en.
Sä oot mun pieni Rakas ystäväin,
juosta kanssas mä sain, lailla tuulen.
Niin lämmin tunne herää sisälläin,
kun sun haukkuas vain mä jostain kuulen.

Taistelu jatkuu

Olin ihanasti yllättynyt, kun te kaikki muruset minua niin tuette. Muutoksessa. Uudessa suunnassa. Uusissa tuulissa. Haasteisiin tarttumisessa. Nyt, kun se vielä olisi mahdollista. Kiitos. Oikeasti.

Eilen H-ystävän kanssa käytiin asiasta pitkät keskustelut. Ja tiedättekö mitä, tästä voisi oikeasti tulla jotain! Puheen tasolla ollaan jo päästy melko kauas, ja uskon sen olevan jo iso askel. Löydettiin paljon hyviä asioita, jotka meitä siellä odottaisivat. H tosin on sitä mieltä, että suuntana olisi Turun sijasta Helsinki, mutta mie en ihan ole ajatukselle lämmennyt. Kun nimenomaan Turku viehättää. Helsingin ihmismassoista en ole varma. Tosin voi olla, että muutan mieleni vielä. Kunhan saadaan tutkittua asioita tarpeeksi. Työpaikkoja. Mahdollisuuksia. Kaikkea sitä, mitä uusi kaupunki voisi tuoda tullessaan.

Kunhan nyt ei tulisi pelko ja epävarmuus, ja laittaisi jarrua pohjaan. Vaikka toisaalta, miksi pelkäisin? Miksi olisin epävarma? Sillä aina voisin tulla takaisin. Jatkaa siitä, mihin täällä olen jäänyt. Ja kun totta puhutaan, niin eihän minulla ole täällä paljoa, mikä voisi jäädä kesken. Eniten pelottaisi se, että isi olisi sitten niin kaukana. Osaisinko elää sen kanssa? Ja toinen asia, joka mietityttää, on tottakai edelleen S. Jos lähden, heitänkö roskiin jotain merkityksellistä?

5.3. on nyt tärkeä päivämäärä. Ensi vuonna siihen aikaan punnitaan puheidemme merkitys. Istutaanko me silloinkin Cafe Bisketissä, ja muistellaan eilistä. Näin siinä sitten kävi.. Vai ollaanko tosiaan toteutettu unelmamme, ja lähdetty. Jätetty taakse kaikki tuttu ja turvallinen, ja otettu vastaan uusi ja ihana. Mitä kaikkea se voisikaan tuoda tullessaan?

Älä koskaan naura kenenkään unelmille. Ihmisillä, joilla ei ole
unelmia, ei ole paljon mitään.

Oulu vs. Turku

Elän taas aikaa, kun mieli haluaa jonnekin muualle. Tahdon lähteä ulkomaille. Katselen kaukokaipuussa ihania kuvia, joita etenkin Thaimaasta tuntuu nykyisin näkyvän joka puolella. Kauniit maisemat. Kirkkaat vedet. Auringonpaiste. Kaikki ne kutsuvat minua, huutavat tulemaan luoksensa. Edelliskesän Corfun matka on vielä kirkkaana muistoissa. Oi, miten mie rakastuinkaan siihen paikkaan.

Mutta vielä suurempana haaveena tällä hetkellä on muutto. Vaikka viihdynkin Oulussa hyvin - olen kotiutunut tähän kaupunkiin. Minun on täällä hyvä olla. Kuitenkin, Turku houkuttelisi. Enemmän kuin koskaan. Siellä yhden vuoden vietin, ja kyllä - Turku vei osan minun sydämestäni. Kaupungissa vain oli sitä jotain. Ja tottakai myös Ystävä jos toinenkin. Tiedän, että viihtyisin siellä. Kaipaan jopa niitä kävelyjä kauppaan, sen kirkon ohi. Voi olla, että muistoissanin olen romantisoinut asioita. Ei kaikki ollut ruusuista - kaukana siitä. Rahattomana, koti-ikävissäni, aika-ajoin yksinäisenä. Kaikesta huolimatta tahtoisin takaisin. Uskaltaisinko?

Kaipaisin varmasti perhettä, ja ystäviä täällä. Kaipaisin myös S:n seuraa. Olen jo ehtinyt tykästyä tuohon poikaan. Silti, uskoisin, että voisin lähteä. Antaa ajan näyttää, miten minun ja S:n suhteen kävisi. Tulisiko S perässä sitten, kun aika olisi sopiva? Sitä ei voi tietää. On vain sanat ja suunnitelmat. Elämässä voi kuitenkin käydä miten vain. Kuitenkin tässä vaiheessa kaikki on vielä niin alussa, että voin ajatella lähteväni yksin. Ajatella. Jos muuttohetki todella tulisi, voisin yrittää syödä sanani. Ymmärtäisin, että en halua päästää irti. Että tuossa pojassa voisi olla niin paljon sellaista, mistä en olisikaan valmis päästämään irti.

Jos H olisi valmis lähtemään mukaan, niinkuin on aiemmin puhuttu, pärjäisin paremmin. Paljon on puhuttu lähtemisestä, muutamaksi kuukaudeksi maailmalle, tai sitten ihan oikeasti toiselle paikkakunnalle. En ole varma, miten tosissaan neitiseni on. Täytynee ottaa selvää.

Sitäpaitsi, ainahan juna voisi tuoda minut takaisin.

Niin. Tämä haave on elänyt jo kauan aikaa. Kai siitä lähtien, kun sanoin kaupungille heiheit. Silloin kuitenkin tilanne oli toinen. Kotipuolessa oli liian paljon sellaista, joka kuului jokapäiväiseen elämääni. En osannutkaan päästää irti. Sitten tuli K, joka ei tahtonut lähteä. K:n kanssa olin niin tosissani, etten olisi missään nimessä ollut valmis jättämään sitä rakkautta, en sellaisen asian vuoksi.

Mutta nyt. Uusi elämä. Uudet haasteet. Uusi kaupunki?

Koko maailman pelastamisesta omaan hyvään oloon

Pakko vielä jatkaa parilla lauseella tuohon edelliseen postaukseen liittyen. Arokettu kirjoitti vanhoista nukkumaanmenorituaaleistaan. Miekin muistin oman järjettömän pitkän litaniani aina joka ilta ennen nukkumaan menoa. Ensin tottakai ne pakolliset Hyvää yötä, nuku hyvin, kauniita unia, oman kullan kuvia. Sitten sängyssä kädet ristiin. Ensin Levolle laskeudun luojani. Olen vasta vanhempana oppinut tuon rukouksen oikein (joskaan en nykyään muista ikinä ristiä käsiäni nukkumaan laittaessa), pienenä tyttönä sanat eivät ihan menneet oikein. Jokaista sanaa oli minunkin ajateltava, ettei sitten tarvinut uudelleen lukea koko rukousta - ajattelematta kun siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Lopulta aloin pelkäämään rukousta, jos vaikka oikeasti kuolen, kun sellaisia ajattelen. En kuitenkaan voinut lopettaa iltarukouksen lukemista, sekin olisi pelottanut. Entä jos kuolen, enkä sitten pääsekään sinne Taivaan Isän tykö? Rukouksen lopussa sitten oli se oma osio, joka oli joka ilta pakko sanoa. Vaikka miten väsytti, ja vaikka miten sen pituus meinasikin kyllästyttää.

Kaikki alkoi toiveesta, ettei kukaan ihminen maailmassa näkisi painajaisia. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten kukaan ihminen Euroopassa. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten kukaan ihminen Suomessa. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten kukaan koko kotipaikkakunnallani. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten kukaan minun suvustani. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten kukaan minun perheestäni. Jos se ei olisi mahdollista, niin sitten en ainakaan mie..

Kauniita unia :)

Kuusi omituista asiaa Misasta

Blogissa jos toisessakin kiertää meemi, jossa listataan omia omituisuuksia. Mielenkiinnolla olen niitä lukenut, ja kun Lunara minut haastoi, otin haasteen mielelläni vastaan. Katsotaan, keksinkö kuutta omituisuutta.. Yritetään :) Tämä voi tosin koitua kohtalokkaaksi, ja saan teiltäkin yhtä tuhisevia vastauksia kuin monelta muultakin. (Koskee läinnä paljastusta nro 2.) Olen kuitenkin valmis.

1) Pitkän aikaa olen itsekin ihmetellyt ajatusmaailmaani. Muistan, että ainakin sieltä lukion alusta asti olen enemmän ja vähemmän salassa ihaillut Tony Halmetta. En ymmärrä miksi! Olen periaatteessa kaikkea sitä vastaan, mitä se ihminen edustaa. En voi sietää moniakaan sanoja, joita suustansa pääsee. Saati sitten tekemisiään. Mutta silti, jokin siinä miehessä on, mikä vetää Misaa puoleensa. Ehkä tämä on asia, josta kasvan yli. Ikä tuo viisautta, eikö?

2) Okay, don't kill me. Toinen asia, jota aika harvalle olen edes kehdannut kertoa.. Mutta menköön nyt. Olen sitä mieltä, ettei naispresidentti voi hoitaa hommiaan yhtä hyvin kuin miehet. Olen tyhmä! Kaikessa kannatan tasa-arvoa, naisten ja miesten samanarvoista kohtelua, oikeuksia, kaikkea. Mutta kun kyse on presidenttiydestä, mieleni muuttuu täysin. En voinut ymmärtää, miksi Tarja Halonen valittiin presidentiksi. Hyvä on, olen jo hieman muuttanut kantaani suvaitsevaisempaan suuntaan. Silti häpeän nyt. Ja mietin edelleen, kehtaanko tällaista edes ääneen sanoa. Pelkään, että lukijani kaikkoavat, kun kuulevat ajatukseni :D

3) Jokainen aamu laitan suoristusraudan töpselin seinään. Hiusten ollessa valmiit, nappaan (yleensä) töpselin seinästä. Silti joudun tarkistamaan sen useampaan kertaan, ennen kuin suljen ulko-oven takanani. Tarkistelusta olen päättänyt päästä eroon - nykyään sanonkin aina töpseliä irroittaessani ääneen "Suoristurauta on pois seinästä." Kuvittelen, että ääneen sanottuna se iskostuu mieleeni paremmin.

4) Pelkään, etten herää aamuisin ajallaan. Herätyskellon lisäksi laitan kännykkään vähintään viisi muistutusta. Ensimmäinen soi kuusi minuuttia herätyskellon jälkeen. Muut sitten minuutin välein. Ja viimeinen vielä noin viisi minuuttia myöhemmin kuin muut. Hätävarjelun liioittelua?

5) Äänitän pieniä pätkiä lauluani puhelimeen, jonka sitten kuuntelen ja poistan äkkiä, ettei kukaan vain saa tietää, että teen sellaista. Koitan löytää sitä oikeaa biisiä, jonka laulan sitten Idolsin karsinnoissa. Yeah right! Ihan niinkuin oisin sinne menossa.

6) En ole ikinä katsonut ainuttakaan Bondia.

Haaste teille kaikille, jotka haluatte sen vastaanottaa. Olisi kiva lukea, millaisia omituisuuksia kaikilta löytyy :)

Hanging by a moment here with you

I'm running and not quite sure where to go
I don't know what I'm diving into
Just hanging by a moment here with you

(Lifehouse)

Päätökset, joista kukaan ei pidä kiinni

Sunnuntai. Fiiliskin sen mukainen. S lähti juuri kotiin. Minun täytyi saada aikaa omille ajatuksilleni. Enää en mieti, toiminko liian nopeaa. En ajattele, että kyse on laastarista. Kysymysmerkit koskevat nyt sitä, onko S sellainen ihminen, kenen kanssa tahtoisin elämäni jakaa. En tiedä, haluanko antaa itseni ihastua enempää. Jos sitten kuitenkin käy niin, että huomaan kaiken olevan.. väärin. Sitten kun ihastuminen on syvempää, irroittautuminen muuttuu ainakin sata kertaa vaikeammaksi. Silloin kun kaikki on hyvin, niin kaikki todella on hyvin. Niinä hetkinä en epäröi hetkeäkään valintojani. Niinä hetkinä hymyilen, olen onnellinen.

Helpompaa on kelluu vaan ja antaa virran kuljettaa
antaa sen tuudittaa ja nukahtaa ei taistella vastaan

(Irina: Julian totuudet)

Toisaalta voisin sanoa nyt heiheit, niistä järkiperäisistä syistä. Toisaalta se on asia, jota viimeiseksi kaipaan. Sydän sanoo, ettei vielä ole aika irroittaa.

Toisaalta olen päättänyt, että tietyt asiat eivät ole sellaisia, joita tahdon osaksi elämääni edes toisen ihmisen kautta. Silti olen tässä edelleen. Minulle sanotaan, että asiat laitetaan tärkeysjärjestykseen. Ja että mie olen siellä listan kärjessä.

Toisaalta. Kaikki tämä on edelleen niin alussa, ettei isoja päätöksiä vielä tarvitsekaan tehdä. Mutta toisaalta se on juuri se syy, miksi päätös ehkä kannattaisi tehdä. Kaikki tämä on edelleen niin alussa, että tunteet eivät ole päässee kasvamaan kovinkaan suuriksi.

Jos nyt lähden, tulen kaipaamaan tuota poikaa kovasti.

Ehkä saan ajatuksilleni jotain järjestystä. Ehkä aika yksin auttaa minut näkemään selvemmin. Ehkä tämä tosiaan on kaiken arvoista. Ehkä vain paisuttelen asioita turhan takia. Ehkä olen varuillani syystä. Ehkä..

Vietä joskus aikaa yksin.

Kuolee Hiljaa

Se oli vain liekki mustimmassa yössä
kosketus hengityksen kaltainen
niinkuin uni jonka joskus on tultava loppuun
valkoinen hiutale joka suli pois

Kuinka virtaavaa voisi aikaa jarruttaa
nyt kun tunti viimeinen kelloon kääntyy
Meidän liekkimme jolle hengen annoimme
jota kauan vaalittiin kuolee hiljaa

Sinua katson kauemmin kuin koskaan
syvemmälle kuin koskaan aiemmin
kävelet kanssani tumman virran rantaan
annamme kuljettaa sen meidät pois

(Irina ja Toni)

I love Toni Nieminen-club

Lauantai-ilta kotosalla. Aiemmin kyläily rakkaan T-ystävän luona. Maailman tylsin American idol-jakso. Siis hei, tuo Hollywood viikonloppu on Se Juttu noissa Idolseissa. Ja sitten ne eivät edes näytä laulajia kuin pikkuriikkisen verran. Niin Kauan Odotettu, mutta niin paljon vähemmän saatiin kuin oltaisiin toivottu. Lämpimiä voileipiä. Salmiakkia. Mansikkajäätelöä. Jotain rajaa sentään, tyttö hyvä!

Ainoastaan kolme ihmistä tietää blogini sijainnista. Teidän lisäksenne. K, tottakai. En tee sitä virhettä, että kertoisin S:lle ajatusteni kaatopaikasta. En ainakaan ennen kuin olen täysin varma, että sen pojan kanssa aion elämäni viettää. Ja voi olla hyvinkin mahdollista, ettei sitä päivää edes tule.. Nyt saan tyhjennellä koneen sivuhistoriaa tämän tästä, ettei S vain eksy väärille raiteille. Ei ole K kuulemma käynyt blogillani sitten sen viimekertaisen virheen. En ole varma, uskonko. Mutten sitä tule kai koskaan tietämään. H-ystäväni. L-rakkaani. Tarkoitukseni oli kertoa vielä T-serkkuselle. Luottoystäviä kaikki ihanat tytöt. En osaisi kai kirjoittaa, jos tuttuja lukijoita olisi useampia. Arkojakin asioita. Ajatuksia puhtaina, karsimattomina. Sitten olette siis te, kaikki ihanat ihmiset, joihin olen blogimaailmassa tutustunut. En olisi koskaan kuvitellut, että löytäisin oikeasti ihania ihmisiä täältä. Ni vet vem ni är.

Muistelin taas tänään T-serkun kanssa touhuttuja ihan hassuja juttuja. Tuosta tytöstä kyllä pidän oikeasti. Ollaan yhdessä koettu paljon. Taaperoista asti yhdessä kuljettu. Välissä aika, jolloin jostain syystä ei oltu kovin tiiviisti tekemisissä. Joka tapauksessa silloinkin, kun viimeisestä näkemisestä oli ikuisuus, tuntui kuin se olisi ollut vasta eilen. Tuollaisista ihmisistä täytyy pitää kiinni.

Silloin pieninä tyttöinä, Toni Niemisen kulta-aikana, päätettiin yhdessä kirjoittaa Tonille kirje. Tunnettu biisi sai uudet sanat. ..vain voi silmät niin loistaa, Tonia kun hän katsella saa.. Me laitettiin itsestämme kaikki niihin riveihin. Pikkutyttöjen sydämet oli vallattu. Mutta postimies ei koskaan muistanut tuoda meille sitä kirjettä, jonka lähettäjänä oli Toni Nieminen. Kesälomareissusta on uskomattoman hehkeitä kuvia tytöistä, jotka istuvat kivellä tuulen tuivertaessa hiuksissa. Jostain syystä ne hiukset ei leijuneet ihan niinkuin mainoksien malleilla. Kasetillinen laulua ja naurua on jossain T:n taltepaikassa. Uskomattoman ihania muistoja yhteiseltä ajalta. Makeita nauruja, paljon hymyjä ja iloista mieltä. Niin paljosta saan kiittää, kun olen tuollaisen serkun saanut. Parempaa en voisi toivoa.

Eilen baarin pyörteissä. Taas. Kyllähän siellä mukavaa oli. Ostin pitkästä aikaa Ruotsin siidereitä. Hapitsulta niitä ennen aina ostettiin, ja hyviä olivat. Nykyään vain tuntuu, että juo sokeria, jossa on seassa vähän alkoholia. Makuasioista voi kiistellä, jopa itsensä kanssa.

Baarissa K. Taas. Silloin kun oli vielä me, ei meitä kumpaakaan kovin usein Onnelassa nähty. Jos koskaan. Nelivitonen on aina ollut ykkössuosikki paikoista, mutta jostain syystä ollaan molemmat eron jälkeen alettu viihtyä Onnelassa kaiken sen ihmismassan keskellä. Onkin hyvä, että ollaan väleissä edelleen. Olisi kurjaa, jos toista täytyisi pakoilla koko ilta - tuntea katkeruutta ja vihaa. On paljon kivempaa, kun jutellaan. Ollaan edelleen kavereita. Välillä se tosin tuntuu kummalliselta. Mitä tuota kieltämään. Etenkin se hetki, kun S ja K tapasivat nyt ensimmäisen kerran, ja kädenpuristukset vaihdettiin.

Olen iloinen, kun näen K:n voivan hyvin. Niin sen pitääkin mennä.

Muistatteko sen ikävän kivun ja säryn, huolen ja epätoivon, jota koin niskajumin-migreenin-mitä-se-ikinä-olikaan kanssa? Tuli piru takaisin. Hiipi pikkuhiljaa luokseni. Useamman päivän teki tuloaan. Pakotti ottamaan särkylääkkeitä. Eilen päivällä ei jaksanut enää hiipiä, vaan hyppäsi vauhdilla luokseni. Joskin hieman erityyppisenä kuin aiemmin. Pää kääntyi ainoastaan koko tytön kääntyessä. Luojan kiitos sinulle, S. En tiedä, miten olisin itse päässyt apteekkiin asti. Lääkkeet tekivät tehtävänsä. Ja huomenna toivottavasti jo selviän kokonaisen päivän ottamatta yhtä ainuttakaan pilleriä. Se kierre kun ei saa taas alkaa. Luulin jo päässeeni siitä eroon. Mutta johtuukohan tämä kaikki nyt tästä parin viikon liikkumattomuudesta? Täytynee ottaa itseään taas ensi viikolla niskasta kiinni, ja pitää kiinni liikunnasta sen kolme kertaa viikossa.

Kun häviät, älä kuitenkaan hukkaa häviösi antamaa opetusta.

Hooray

Nyt taas tuntuu paremmalle. Ihan oikeasti. Ei mitään näin-mie-olen-päättänyt juttua. Ei sarkasmia. Vain sitä oikeaa tunnetta, kun kaikki tuntuu hyvältä. Hooray for this feeling :)

Niinkuin olen tainnut jo mainita - ja kuten kirjoituksistani ehkä voi huomatakin - olen aika tuulella käyvä. Ei, ailahteluni ei johdu menkoista. Miten vihaankaan sitä, jos joku eli pojat, jotka eivät asiasta voi oikeasti tietää erehtyy sellaista kuvittelemaan. Se vihakin voisi tosin kertoa jotain, mutta kun EI. Menkat ovat vain huono tekosyy meille naisille, muka oikeutamme omaa kiukkuiluamme sillä.

Tuulen kääntymisessä on tosin paljon hyvääkin. Tietää, ettei itkua ja murhetta kestä normaalisti kauaa. Sitä paitsi, ei kai kenenkään voi olla hyvä olla itsensä kanssa kiukkuisena? Paljon kivempaa on, kun antaa ärripurrin mennä pois yhtä pian kuin se tulikin. Ajattelee ne pahat ajatukset valmiiksi, ja päästää sitten menemään. En ole pitkävihainen. Lepyn mielelläni sitten, kun aika on siihen sopiva. Turhia pitkittämättä. Näin ainakin kuvittelen.

Näin kävi siis myös ahdistus-maximuksen kanssa. Ajattelin ja pyörittelin. Sain kuulla, ettei tällainen ole normaalia. Edelleen miettimisiäni jatkan, sillä en näistä muuten selviäisi tervejärkisenä. Mitä voi tehdä, ellei pyörittele? Antaa asioiden jäädä maton alle, kunnes niitä on jo mahdotonta siivota? Ikävät ajatukset katosivat, ja sain niiden tilalle jotain paljon kivempaa. Hymyjä ja hyvää oloa. Kädestä pitämistä ja parempaa mieltä. Tunteen siitä, että tässä minun on hyvä olla juuri nyt.

Korvikeasiat on unohdettu. Enkä enää usko, että minun vieressäni ollaan vain sen vuoksi, että olisi vain joku. Mitä enemmän vietän sinun kanssa aikaa, sitä enemmän sinusta tykkään. Olen saanut kuulla kivoja sanoja. Siellä lauseiden välissä, ihan yllättäen. Hymyilyttävät. Tuovat varmuutta. Poistavat kysymysmerkkejä. Voi olla, että uusia tulee tilalle. Mutta niitä murehdin vasta sitten, kun on niiden aika.

S:n työasiat alkavat järjestyä. Se tekee minutkin iloiseksi. Mie puolestani olen aika lailla samassa tilanteessa kuin aiemminkin. Siitä muka-vakipaikasta ei ole mitään tietoa. Kiukuttaa edelleen! Olen kuitenkin lähettänyt taas pari työhakemusta. Saanut keikka-lupauksen yhdestä paikasta. Ensi viikolla käyn toisessa paikassa haastateltavana. Toivon, että keikat poikivat vielä jotain pidempiaikaista.

Hassua, miten ero K:sta on antanut minulle enemmän aikaa ystävien kanssa. Melkein jokainen päivä pitää sisällään kyläilyjä. Ihanaa. Miten mie tästä pidänkään. Jo silloin ehkä viikko meidän eron jälkeen ymmärsin, että näin tulee käymään. Silloin jo iloitsin. Kaikista asioista löytyy se positiivinenkin puoli. Toisaalta taas - en voi edes ymmärtää, miten aikaa ystäville oli niin vähän K:n ja minun yhteisenä aikana. Naurettavaa sellainen. Vaikken silloin sitä tiedostanutkaan, ja vaikka muka näin ystäviäni ihan yhtä paljon kuin aiemminkin, niin ei se niin ollut. Edelleenkään en ymmärrä, miten ja miksi siinä muka kävi niin. Antaa olla viimeinen kerta.

Sekava paketti ajatuksia joka puolelta. Hyvä tuuli tekee tätä joskus. Saa minut muuttumaan pöliseväksi, asiasta toiseen hyppiväksi tytöksi.

Sähköpostilaatikossani odottaa taas vastaamattomia posteja. Voi teitä, ootte ihania :)

Hymyile, kun olet vastaamassa puhelimeen. Soittaja kuulee sen
äänestäsi.

Piste.

En mie oo ahdistunut. En.

Wings of a butterfly

Viikonloppu. Paljon hyvää. Mutta myös ripaus huonoa. Se ripaus tuntuu vain taas muuttuvan suuremmaksi. Ei tällaista enää voi ripaukseksi kutsua. Olen taas sysäämässä itseäni siihen mereen, josta voi olla vaikeaa päästä pois. Toisaalta taas - olen niin ailahtelevainen, että ylös pääseminen ei välttämättä vaadikaan kuin pienen ponnistuksen. Ehkä se on minun pelastukseni.

En ole varma, jaksanko tällaista. Kaksi ihmistä, joiden on hyvä olla yhdessä. Mutta samalla ne kaksi ihmistä kulkevat niin erissä maailmassa. Erilaisia polkuja pitkin. Välillä polut yhdistyvät, mutta tuntuvat sitten taas jatkavan omaa tietänsä - erkanevat varoittamatta. Vievät taas kauemmaksi. En ole varma, kaipaanko tällaista. Voisin valita helpomman tien. Jatkaa elämääni yksin. Löytäen vielä sen jonkun, joka on tarkoitettu minulle. Mutta voisin myös jatkaa, antaa tunteen viedä. Katsoa. Sillä ne ajat, jolloin kuljetaan samaan suuntaan, niistä ajoista saan paljon. Silloin on hyvä olla.

Äiti sai minut ajattelemaan. Onko sulla perhosia vatsassa, kun te näette?

Ahdistus-maximus

Pitkästä aikaa ilta kotona. Vain mie ja ajatukseni. Kummalliselta tuntuu. Mutta toisaalta, tätä olen toivonutkin :)

Eilen oli ahdistus-maximus. Juttelin K:n kanssa. Sieltä se oikea ihminen paljastui - sen naamion takaa, jonka kuvittelinkin nähneeni. Sanoi, ettei enää tunne minua. Ettei ymmärrä, miten mie voin jo tässä vaiheessa päästää jonkun ihmisen niin lähelle. Kun vielä kaksi kuukautta sitten olin täysin hänen. Valmis jakamaan elämäni hänen kanssaan. Ja tiedättekö mitä tapahtui. Vitutus! Miten helvetissä se kehtaa tulla sanomaan mulle tuolla tavalla? Ettäkö miten näin nopeaa tällaista voi tapahtua? Piru vie, K se oli, joka vielä edellisiltana rakasti ja oli onnellinen. Kunnes seuraavana päivänä romahdutti kaiken ilman varoituksen sanaa. Miten K ylipäänsä viitsii tulla puhumaan mulle tuollaista? Aivan kuin sillä olis jonkunlainen oikeus enää puuttua minun asioihin tuolla tasolla. Itse on päätöksensä tehnyt (jota ei kuulemma kadu ollenkaan, ja hyvä niin), joten antaisi minun jatkaa elämääni sillä tavalla, kuin parhaaksi koen.

Kuulemma pelkää, että mie satutan itseäni. Että mie jossain vaiheessa huomaan tämän olleen pelkkä ahdistuksen poistaja, ei mikään oikeasti fiksu move. Parasta olisi, kun pitäisi asiansa sisällään. Ei tuottaisi minulle lisää päänvaivaa tuollaisilla sanoilla. Kyllä mie olen asiaa miettinyt. Tehnyt kuitenkin omat päätökseni. Päättänyt, etten tästä ihmisestä luovu vain sen vuoksi, että ehkä pitäisi. Olen valmis ottamaan vastaan kyseenalaistavia sanoja ihmisiltä, jotka ovat osa elämääni. Mutten K:lta. K on itse tiensä valinnut. Antaisi minunkin valita omani.

Kamalan sekava ajatuspurkaus. En vain osaa jäsennellä tuota sekasoppaa mielessäni. Saati sitten kirjoittamalla. Purkaus teki kuitenkin hyvää :)

Töistä päästessäni soitin äpylle. Äiti-kulta sanoi oikeita sanoja. Puhui sillä tavalla, että ymmärsin itsekin paremmin. Kiitos äiti-rakas! Paremmilla mielin suunnistin S:n kanssa leffaan. The Holiday pyöri kankaalla. Ne pirun ahdistukset työntyivät ajatuksiini jostain taka-alalta, ja välillä huomasin olevani kaikkialla muualla kuin elämänvaihdoksen tehneiden tyttöjen maailmassa. Enkä vähiten sen vuoksi, että kyseenalaistin ahdistuksen vuoksi myös S:n tunteet ja motiivit. All thanks to K. (Piru vie, miten K mahtaisi olla tyytyväinen, kun tietäisi aiheuttamastaan sotkusta..) Leffan jälkeen kotiin mennessä olin jo valmis pyytämään, että S menisi omaan suuntaansa. Toinen kuitenkin höpötti kaikkea hassua ja sai minut hymyilemään. Unohtamaan pahan.

Yön tullessa avasin kuin avasinkin suuni. Olen oppinut, että asioista täytyy puhua. Luojan kiitos, sain kysymysmerkkini kadotettua. Sain kuulla, että S on tässä nimenomaan sen vuoksi, että olen mahtava ihminen. Tuollaista en edes odottanut :) Kysymysmerkit siirtyivät vieressä olevalle. Mutta onneksi nekin kadotettiin. Nyt jatketaan samaa linjaa. Oli se sitten se perinteinen tai ei, niin meille se ainakin tässä vaiheessa toimii. En tahdo päästää irti vain sen vuoksi, kun ehkä pitäisi. Ei kai minun pidä mitään muuta kuin se, mikä tuntuu oikealta.

Viimeisen kirjoituksen kommentit toivat hyvää mieltä ja uutta näkökulmaa. Olette te niin ihania, auttavaisia ja kultaisia ihmisiä. Kiitos!

Soita äidillesi, jos sinulla on vielä onni omistaa hänet.

Mikä korvaa ja mitä?

Kävin pyöräilemässä jumppapaikalla. Koulu täynnä lukiolaisia. Ovissa laput, joissa pyydettiin hiljaisuutta yo-kirjoitusten vuoksi. Aivan. Nyt on tämä aika. Kaupan kautta kotiin, ja hieman aikaa omille ajatuksille.

K tietää nyt, että minulla on uusi ihminen elämässä. Otti asian sata kertaa paremmin, kuin olisin odottanut. Epäilin kyllä, että se oli vain naamio, jonka takaa löytyisi oikea K. Niin ei kuitenkaan kuulemma ollut. Mutta hyvä näin. En tiedä, oliko minulla velvollisuutta kertoa. Mutta jos ajattelen asiaa toisin päin, niin olisin toivonut toimittavan näin. Yksi askel eteenpäin silläkin kohdalla.

Mutta niin epätodelliselta kuin tämä tuntuikaan.. Edes ajatuksen tasolla en olisi osannut itseäni nähdä tässä tilanteessa. Kaksi viikkoa sitten olin elämässä uutta elämää - siellä ei-varatulla tasolla. Mutta sitten baarissa olikin poika, jonka kanssa oli hyvä olla. Jutella. Olla oma itsensä. Korvike? Asiaa olen miettinyt. Pitkän kaavan kautta käynyt läpi asioita, jotka siihen voisivat vaikuttaa. En näe sellaista, mikä viittaisi sellaiseen. Vaikka olenkin näin lähellä, enkä välttämättä näe asioita objektiivisesti, uskon itseeni ja omiin ajatuksiini.

Aika näyttää.

Kun joku kysyy sinulta asiaa, johon et halua vastata, hymyile ja kysy:
"Miksi haluat sen tietää?"

Pienistä asioista huolimatta..

Yksin kotona. Omaa aikaa koneella. Sitä ei huomannutkaan, miten tällaista kaipaa. Pitäisi jo lähteä, mutten ihan vielä malta. Pian kuitenkin haen pyörän varastosta, ja kuljetan sen kohti vanhan ystävän kotia. Mukavaa, kun löydetään toisemme taas.

Kuuntelen kitaranrämpytystä ja kauniita ääniä. Lifehouse - Teitur - Stella. Pyörivät soittimessa loputtomiin. En kyllästy vielä, vaan nautin jokaisesta biisistä. Ja on yllättävän helppoa kuunnella sellaisiakin biisejä, joihin K vahvasti liittyy. Joskus tosin painan päälle seuraavan biisin. Sillä en tahdo ottaa selville, tulenko sittenkin pahalle mielelle.

Olen taas päästänyt herra Nikotiinin hallitsemaan elämääni. Ikäväikävä hra N. Typerätyperä nti M. Se lopettaminen silloin aikanaan oli Maailman Kamalin prosessi. Itkua ja kiukkua. Pahaa mieltä ja fyysistä pahoinvointia. Ja tässä sitä ollaan. Parveke on kovassa käytössä. Ja mie kun vannoin, etten ala enää ikinä polttamaan! Jokainen päivä päättyy päätökseen, jossa tupakkaa ei enää huomenna polteta. Aamulla kuitenkin siirryn pakkaseen saastuttamaan keuhkojani.

Keskiviikkona J sai houkuteltua baariin. Olin jo tehnyt päätöksen. Sen, jossa laitetaan asialle piste, ja päätetään jäädä kotiin viettämään aikaan. En ilmeisesti ole kovin hyvä pitämään päätöksiäni. Ja myönnettäköön, että oli mukava lähteä. J:n kanssa ei olla edes nähty moneen kuukauteen. Saati sitten käyty baarissa - siitä on kulunut jo yli kaksi vuotta! Joten sallittakoon minulle pieni omantunnon helpotus. Enhän mie muuten ois lähtenyt. Baarissa näkyi tuttu olemus - K siellä pitämässä hauskaa. En käynyt edes sanomassa heitä. Käännyin poispäin, jos tutut kasvot meinasivat tulla liian lähelle ja nähdä minut. Itse olisin sen hyvin voinut tehdä. Mutta K viimeisen baarireissun jälkeen toivoi, ettei yhteyttä enää pidettäisi. Ainakaan alkoholin käytön aikoihin. Olin siis ystävällinen ja tahdoin tehdä K:n baareilusta (ja olosta yleensäkin) mahdollisimman mukavan, enkä pilata hänen iltaansa.

Lisäksi sain sähköpostilla kuvan. Kuvan minusta. Sen, jonka K otti edelliskerralla kun nähtiin. Mukana teksti - näytät niin iloiselta ja ihanalta, että melkein harmittaa. Nuo sanat tuntuvat sydämessä, särkevät siellä. Sillä en tahtoisi K:n tuntevan tuollaisia asioita. Vaikka pelko voi hyvinkin olla aiheeton, se tulee silti. Eihän K enää kaipaa minua noin paljon? En tahdo, että K:n on paha olla. Vaikka hän itse on päätöksensä tehnyt, tunnen silti pahaa oloa hänen pahasta olostaan. Tahtoisin K:lle vain kaikkea hyvää. Ja ilmeisesti minun kanssa ajan viettäminen ei sitä kaikkea hyvää tuo..

Ainakin hetkeksi annan itselleni mahdollisuuden elää hetkessä. Olla pohtimatta liikaa. On hyvä olla.

Seuraa kolmea ohjetta: Kunnioita itseäsi, kunnioita muita ihmisiä ja
ole vastuussa kaikista toimistasi.

Pikaisesti kerrottuja pieniä asioita

On tapahtunut Niin Paljon. En ole ehtinyt istua koneelle ja kertoa. En ole saanut aikaa, jolloin olisin lukenut teidän blogeja. Mennyt aika on kulunut ihan muissa merkeissä. Olen miettinyt - olen miettinyt Paljon. Mikä on liian aikaisin? Tämä.. Mistä tietää, mitä tehdä. Miten voi aavistaakaan, että elämä vie teille, joille ei osannut aavistaakaan astuvansa. Olen hukassa ajatusteni kanssa. Tunteitteni kanssa. Kaiken kanssa..

Lisäksi sunnuntain baarireissulla osuttiin samaan baariin K:n kanssa. Siellä sitten loppuilta yhdessä vietettiin - mie, H-ystävä ja K. Outoa. Mutta samalla jotenkin niin.. tavallista. Osasyynä tosin taisi olla alkoholi, joka euron tuoppien jälkeen teki tehtävänsä. En olekaan aiemmin tainnut kovin montaa kertaa viettää maanantaipäivää krapulassa.

Opettele säännöt, niin opit, miten rikkoa niitä oikein.

Leffalippuja

Ihana ihana Isoveli. Odotti minua alhaalla, kun tulin kotiin. Mukanaan kaksi ilmaislippua elokuviin. Rakkaus ja välittäminen - niitä voi osoittaa niin monella tavalla.

Anna ihmisille enemmän, kuin he odottavat ja tee se iloisin mielin.

Onnenpotku

Pitäisi lähteä Kelalle asunmistukihakemuksen kanssa. Soittaa jollekin, joka voisi täyttää tuon tarvittavan lomakken. En jaksaisi. Paperisotaa pahimmillaan. Olen kai ollut onnekas, kun en ole valmistumisen jälkeen tällaisia joutunut edes ajattelemaan. Mutta jokaisen vastavalmistuneen elämässä taitaa jossain vaiheessa tulla tämä vaihe? Olen vuoden ollut onnekas, saanut olla töissä, ja jokaisen kuun päätteeksi tililleni on ilmestynyt rahaa tekemästäni työstä. Ilman sen suurempia papereiden täyttämisiä.

Muistan, miten pienenä tyttönä ihastukissani katsoin, kun äiti selvitteli papereitaan - täytti ja arkistoi. Se oli mielestäni maailman mukavimman näköistä touhua. En malttanut odottaa, että saan itsekin puuhata noita kiehtovia aikuisten juttuja. Pieni näperryksestä pitävä Misa nosti silloin päätään, mutta isompana ymmärsi, että mukavuus oli puuhasta kaukana. Miten kaikesta onkaan tehty näin vaikeaa?

Tulin koneelle, ja ihan totta, sähköposti oli saapunut. En olisi tuota uskonut, mutta miten muutama sana voikaan tehdä päivästä aurinkoisemman? Hienoa :) Kultaisia ihmisiä on olemassa. Onnenpotku minulle, sillä noiden sanojen avulla jaksan kyllä taas jonkin aikaa. Olkoot ne sitten viimeiset sanat, mitä ikinä häneltä kuulen.

Illalla taas baari kutsuu. En ole ikuisuuksiin viettänyt näin vilkasta baari-elämää. Ennen vakiintumistani sitäkin enemmän - ehkä liikaakin. Mutta silloin, kun vuorotyöläisystävillä on vapaata aikaa, mie menen kyllä mukaan. Eihän minulla muutakaan ole.

Muista, että vaikket aina saakaan sitä, mitä haluat, se voi olla
joskus ihastuttava onnenpotku.

Poimin sähköpostistani mukavan listan asioita, elämänohjeita. Tähän niitä omaksi (ja ehkä teidänkin) iloksi kirjoitan silloin tällöin, postauksien perään. Itselle ainakin antoivat ajattelemisen aihetta.